Matkan varrelta

Hyvä henki kylässä. 

Ready. Elokuun päivänä. 

Tauko Kivisalmella Rääkkylässä.

Martonvaaran laella Polvijärvellä. 

Kesäkahvila Martonvaarassa. 

Kuvat: c Kari Tahvanainen

Tullaanko toimeen?

Pääkirjoitus Suomen Maakuntakirjailijoiden Rovinssi-lehdessä 2/2012

Taiteilijoiden ja tieteentekijöiden toimeentulo on viime vuosina herättänyt paljon keskustelua. Sen seurauksena on otettu pieniä askelia eteenpäin, muun muassa säätämällä pitempiin apurahoihin sosiaali- ja eläturva. Taiteilijat ja tieteentekijät eivät kuitenkaan ole ainoa ryhmä, jonka asema kaipaa ”laillistamista” ja parantamista.

 Nuorisomme kokee pätkätyöyhteiskunnan luissaan meitä vanhempia konkreettisemmin – on yhä vaikeampaa löytää pysyvää työpaikkaa, kaikilla aloilla. Toisaalta miksi sellaista edes tarvitaan? Teollisuusyhteiskunnan kehdosta hautaan samassa tehtaassa/toimistossa –ajattelun sijaan halutaankin elämältä enemmän, vaihtelua, haasteita, yhä uusia työpaikkoja, omien taitojen kehittämistä. Yhdistäviä termejä niin nuorille kuin meille taiteilijoillekin voisivat olla prekariaatti ja itsensä työllistäjät.

 Tarvittaisiin, nimenomaan lainsäätäjälle, uutta ajattelua siitä, mitä on työ. Enää se ei ole siisteihin tuntipinoihin ladottuja määrämittaisia propseja – työtä tehtaassa ja toimistossa, vastapainonaan ns. muu elämä. Luovaa työtä tehdään monilla aloilla eikä se ole sidottua kahdeksasta neljään –ajatteluun – eikä viideltä saunaan, kuudelta putkaan -duunarityyliin. On liian myöhäistä ruveta puhumaan uudesta työstä silloin, kun viimeisen tehtaan viimeinen työntekijä sammuttaa valot ja sulkee portin takanaan. Siitä on puhuttava nyt.

 Perustoimeentulon uudistaminen, jonkinlainen kansalaispalkka-ajattelu, itsensä työllistävien toimeentulon parantaminen verotusta, sosiaaliturvaa, tekijänoikeuksia ja työmahdollisuuksia kehittämällä olisivat askel sen hyväksymiseen, että elämme uudessa yhteiskunnassa, 2000-luvulla. Ajattelun tarkistamista kyllä tarvitaan myös kirjailijoiden itsensäkin piirissä. Omaa ja kollegoiden luovaa työtä on arvostettava. Tämä ei ole harrastelua vaan ammattityötä.

 Yhteiskuntatutkija Richard Florida on puhunut luovista luokista, jotka tuovat hyvinvointia seuduille, joilla heitä tuetaan ja luodaan työmahdollisuuksia. Luoviin luokkiin kuuluvat Floridan mukaan mm. mm. insinöörit, tutkijat, taiteilijat, muusikot, muotoilijat ja tietotyön ammattilaiset. Hyvinvointia olisi tärkeää Suomessa luoda nimenomaan muuallekin kuin kehäkolmosen seudulle.

 Tässä Rovinssissa kirjailijoiden toimeentuloon puututaan kahdessakin jutussa. Kirjallisuusalan järjestöt ovat käynnistäneet Onko lukuintomme vain myytti? –kampanjan vahvistaakseen lukemisen sekä kirjallisuuden ja sen tekijöiden asemaa maassamme. Toisessa jutussa kunniajäsenemme, kirjailija Heikki Hemminki Pohjanmaalta, esittää omakohtaisen tapauskuvauksen vanhan kirjailijan asemasta.

 Myytti lukukansasta –kampanjan nettisivuilla on paljon tietoa kirjailijoiden tuloista ja toimeentulosta, samoin kuin kirjastojen asemasta ja kehityksestä. Kirjailijaliiton tutkimuksen mukaan kirjailijan vuositulo on 2000 euroa. Apurahat muodostavat olennaisen osan kirjailijan toimeentulosta – onneksi niitä on, vaikkakaan ei riittävästi. Kirjastoapurahat muodostuvat yleisten kirjastojen lainausmäärien mukaan. Suomessa ne ovat vain murto-osa muiden pohjoismaiden tasosta. Viimeisimmässä jaossa rahaa kaunokirjallisuudelle tuli pari miljoonaa, lisäksi avustuksina ahtaissa taloudellisissa oloissa eläville iäkkäille kirjailijoille ja kääntäjille tuli 52200 euroa sekä avustuksina sairauden tai työkyvyttömyyden perusteella maksettiin kaunokirjallisuuden puolelle 18500 euroa. Mainittakoon myös, että tietokirjailijat ovat tässä jaossa vielä ahtaammalla.

 Myös kirjastojen toimintaedellytykset ovat huonontuneet, vaikka lukutaito on kansainvälisestikin avain tulevaisuuteen. Kirjastoverkkoa on heikennetty. Lasten kiinnostusta kirjallisuudesta edistävät kirjailijavierailut, mutta Lukukeskus sai tänä vuonna toimintaansa valtion yleisavustusta vaivaiset 136000 euroa.

 Haluan tässä lopuksi siteerata Kirjailijaliiton puheenjohtajaa Tuula-Liina Varista, joka kirjoittaa uudessa Kirjailija-lehdessä kirjailijan toimeentulosta. Hän pitää häkellyttävänä, että uusi kirjastoapurahalautakunta on nostanut ikäsyrjinnän suorastaan periaatteekseen. - ”Se iloitsee onnistuttuaan tavoitteessaan laskea apurahan saajien keski-ikää 52 vuodesta 44 vuoteen.”

 Yhdyn Variksen utopiaan kirjailijan elämäntaipaleesta: ”Kunpa kirjailijoiden elämäntaival sujuisikin kuin seestyneillä seitsemällä veljeksellä: kulkien rauhallisesti puolipäivän korkeudelle ylös ja kallistuen rauhaisasti alas illan lepoon. Kunpa kirjailija uran edetessä pystyisi hankkimaan työllään toimeentulonsa ja ehkä pienen eläkkeenkin loppuelämänsä ’apurahaksi’”.

 Toivotan kaikille jäsenille luovan leppoisaa kesää!

Kari Tahvanainen

puheenjohtaja

PS. Olemme saaneet upouudet kotisivut – www.smkk.fi. Avaamme myös SMKK tiedottaa –tiedotuslistan lähiaikoina. Katso tarkemmin toisaalta tästä lehdestä.

Juurevia suhteita cityssä

On aina hyvä, kun löytyy joku pelastamaan pulasta. Harvemmin vain tulee miettineeksi, kuinka tärkeä arjen palvelusuhdeverkosto meille itse kullekin on.

 Sanotaan että kaupungissa palvelusuhdeverkostosta onkin tullut usein tärkeämpi kuin naapuristosuhteista. Siinä lienee enemmän pysyvyyttä kuin vaihtuvissa naapureissa. Palvelut ovat arjen kiinnityskohtia omaan urbaaniin asuinyhteisöön, merkityksellisiä tuttavuuksia.

 Harvemmin tulee myös miettineeksi, kuinka pitkäaikaisia suhteita palveluista muodostuu elämäämme. Kerron muutamasta. Tekisi mieli kiittää näitä pienyrittäjiä – harvoin he kiitosta saavat.

 Hammaslääkäri Sirkka Patrikainen Metsätalon hammaslääkäriasemalla pääsi paikkaamaan hampaitani 80-luvun alkupuolella. Armeijan energiajuomat olivat hiukan hajottaneet hammaskalustoa. Patrikaisesta tuli oma hammaslääkärini. Hammaskalustoa on huollettu vuosittain ja tuntuupa hammaslääkäri usein muistavan, missä vaiheessa mikin korjaamisen tarve syntyi.

 Fillarilla on kaaduttu, saatu turpiin Joensuun yössä, paikkoja on irtoillut. Kerran torkahdin Ilosaarirockin jälkeisenä aamuna hammaslääkärin tuoliin. Kerran etuhammas katkesi - ja yllätys, pääsin vastaanotolle jo samana päivänä. Patrikainen kaivoi laatikosta tilapäisen hampaan. Kelpasi taas hymyillä ja odottaa hampaan korjaamista. Odotushuoneessa törmää silloin tällöin vanhoihin tuttuihin, kuten kansanedustaja, eduskunnan varapuhemies Pekka Raviin, jonka kanssa olimme kaupungin nuorisolautakunnassa 80-luvulla pitkät tovit. Vaihdetaan leppoisasti kuulumiset.

 Olen intohimoinen pyöräilijä ja fillarit kaipaavat usein huoltoa. Tutuiksi ovat tulleet niin Pesosen legendaarinen pyöräpaja kuin Sarolan pyöräkorjaamokin Niinivaaralla. Parikymmentä viime vuotta olen ollut Väisäsen Sporttipajan vakiasiakas – nykyinen Sportman Torikadulla. Aina kun fillarini kaipaavat huoltoa, suunnistan tuttuun paikkaan ja tiedän että homma hoituu, ystävällisesti ja ammattitaidolla. Fillari vain katoaa kellariin ja seuraavana päivänä tuodaan sieltä entistäkin ehompana.

 Minusta tuli autoilija vasta keski-ikäisenä, vuosituhannen vaihteessa. Auto-opiston Marko Käyhkö kylläkin väitti että olenhan minä autoillut pimeästi iät ajat. Kyllä, tartuin traktorin rattiin joskus kymmenvuotiaana maatilallamme, Massey Fergusonin. Samathan ne on hallintavälineet autossakin.

 Auton kautta on muodostunut hyvä palvelusuhde pieneen korjaamoon Raatekankaalla. Autokorjaamo Pauli Niemi on hoidellut vanhaa autoani vuodesta toiseen; katsastusmiehetkin ovat olleet tyytyväisiä. Viimeksi käydessäni muistelimme äskettäin edesmennyttä yhteistä tuttuamme toimittaja Markku Liikamaata – kaksi Lapin miestä, Niemi ja Liikamaa.

 Jos soitan tien päältä ja kerron epäilemästäni viasta, varaosa saattaa jo odottaa korjaamolla kun menen sinne. Pauli ja pojat tuntevat autoni paremmin kuin minä koskaan. Olen pitänyt tapana olla mukana huolloissa ja korjauksissa, katsomassa, oppimassa uutta autostani. Ne ovat mielenkiintoisia tuokioita, ja autot ovat mielenkiintoisia vehkeitä.

 Näiden kolmen tärkeän palvelusuhteen lisäksi mieleen alkaa tulla yhä uusia. Palvelujen maantieteen henkilökohtainen kartta on monipuolinen ja juureva. Pitääpä mainita vielä pari. Asiallinen isännöitsijä, asiakassuhdetta parikymmentä vuotta, jolle voi valittaa vaikka naapurin elämöinnistä tai laskutuksista. Taitava parturi, asiakassuhdetta kolmisenkymmentä vuotta, joka taikoo pikku hiljaa harveneviin hiuksiin yhä paremman leikkauksen. Ja Wanha Jokela, jota ei kohta enää ole.

 Mihin joutuisimmekaan ilman näitä pien- ja keskisuuria yrittäjiä, juurevaa yrittäjäkulttuuria, jota onneksemme on Joensuun kantakaupungissammekin, tässä pikku cityssä. He tekevät elämästämme laadukkaan.

Kari Tahvanainen

kirjoittaja on kirjailija ja 

Pohjois-Karjalan kirjailijayhdistys Ukrin varapuheenjohtaja

Kolumni Karjalan Heilissä 15.7.2012

Eino Leinon päivänä

Hyvää Eino Leinon päivää. Tämä hirven muodon ja hengen saanut vanha puunrunko sopii mainiosti Leinon runomaailmaan. Kuvasin hirven Kaatamon tiellä Liperissä 6.7.2012. 

Kuvan copyright: Kari Tahvanainen

Tilaa? - Ah, joo! - kolumni vuodelta 2006

Sattuipa käsiin vanha kolumni, jonka kirjoitin Karjalan Heiliin 4.6.2006. 

Nyt kuuden vuoden jälkeen voi todeta, että asiat ovat jo hiukan toisin.

Joensuun Popmuusikoilla on Kerubi Karjalantalolla ja toimitilat yhdessä monen monen kulttuuritoimijan kanssa vyöhyketalossa Rantakadulla.  

Pohjois-Karjalan kirjailijayhdistys Ukri on mukana Tuupovaaran Taidetalon kirjailijaresidenssin perustamisessa ja ylläpidossa. 

Ukrilla on toimitilat Arttelissa, vanhassa taidetalossa. 

Asioita ovat vieneet eteenpäin Karjalaisen Kulttuurin Edistämissäätiö, Pohjois-Karjalan ammattikorkeakoulu ja Joensuun kaupunki. 

Vuoden 2006 aikoihin Kerubin kohtalo näytti ratkeamattomalta nyhjäämiseltä kaupungin kanssa. Kirjailijoiden työtila-aloitteille lähinnä hymähdeltiin taidetoimikuntaa myöten. 

***

”Tule talkoisiin keväällä. Rakennetaan Joensuuhun elävän nuorisokulttuurin pesäpaikka, ellei peräti sudenpesä.”

    ”Kaupungin taholta alkoi ilmetä yhä tiukempaa vastarintaa koko nuorisotaloasiaa kohtaan. Tietenkin tämä johtui siitä, että koko ongelmaa ei todellisuudessa haluttu ratkaista. Olihan asiaa vatvottu kaupungin elimissä n. 5 vuotta ilman mitään näkyvää tulosta.”

Näin Joensuun elävän musiikin yhdistys Jelmun Pakanan huuto –lehdessä 1980-luvun alussa tilakysymyksistä.

Tila-asiat ovat taas pöydällä kun Joensuun Popmuusikot tarjoutui ostamaan kulttuurikäyttöön Kortteli 31:n puurakennukset Ahjoineen sekä Pakkahuoneen matkustajasatamasta. Kaupungin päättäjät elävät etsikkoaikaa.

Luovan toiminnan edellytykset Joensuussa eivät kai koskaan ole olleet oikein kohdallaan. 1979 tilakysymykset kulminoituivat tuohon Kalevankadun nuorisotalon valtaukseen. Siitä tulikin yksi kahdeksasta nuorisotalosta - jotka nyt lähes kaikki on lopetettu. Jelmu kehitteli innolla poikkitaiteellista toimintaa aina nukketeatteria myöten.

1990-luvun alussa räjähti jälleen, kun tiloja kulttuurille ei alkanut järjestyä. Kulttuuribunkkeriliike valtasi vanhan funkkistalon Suvantosillan alta taiteen monitoimitilaksi. Hanke hautautui sittemmin kaupungintalon sokkeloihin. Idea sentään tavallaan säilyi kun Popparit ostivat 1998 esiintymisareenaksi rockklubi Kerubin. Kerubista onkin tullut legenda, joka odottaa edelleen uutta toimitilaa.

Eri taiteenalojen vaatimattomat työtilat ovat olleet murusina kaupungilla. Yhteistä kunnon tilakokonaisuutta ei ole syntynyt. Suurin saavutus on ollut poikkitaiteellinen Ahjo. Ahjolaisista Ukri 50 vee ja Joensuun Taiteilijaseura 60 vee ovat jo todellisia taiteen konkareita.

Taidekeskus Ahjo on tärkeä esiintymisfoorumi Ukrillekin. Me ukrilaiset toivoisimme kyllä lisäksi, että juhlavuotemme kunniaksi saisimme työhuoneita kirjailijoille ja muille sanataiteen tekijöille.

Ukrissa muistellaan kuinka Matti Kettunen kirjoitti esikoisteoksensa vaatekomerossa. Karua arkea on että kirjailijoilla on usein vain kirjoituspiste kotonaan. Mitä jos kaupunginjohtajakin kokeeksi tekisi työtään kotinsa vaatehuoneessa?

Popparit ovat päässeet taiteenalallaan vaikeuksien kautta voittoon. Olin Popparien hallituksessa kun Ilosaarirock 1991 siirrettiin Ilosaaresta Laulurinteelle ja tappelimme suuren velkataakan alla. Niiden aikojen ansiota on, että tänään meillä kaikilla olisi mahdollisuus saada tilaa kulttuurille.

Kulttuuribunkkerin henki elää tässä Popparien hankkeessa. Toivottavasti päättäjillä riittää tahtoa. Samalla olisi mahdollisuus pelastaa puutaloperintöä kulttuurikäyttöön, tehdä vuosikymmenten kulttuuriteko.

”Taidemuseolta ja Kerubista alkava kulttuurin virta vie jalkoja Taitokorttelin halki kohti matkustajasatamaa jossa Ahjo loistaa kutsuvana. Puutalot huokailevat helpotuksesta. Kirjailija katselee työhuoneensa ikkunasta ja päättää kirjoittaa Vatasen potsin uusista seikkailuista.”

Kari Tahvanainen

Pohjois-Karjalan kirjailijayhdistys Ukrin puheenjohtaja

kirjailija