Lukuvinkki kesäksi
Hengähä tok lauloi aikanaan Esa Pakarinen suositussa laulussa. Nykyaikaankin tuo sanonta sopii. Onhan ajan henki kiire kiire kiire. Kaikkea tätä kieli vyön alla ja läpät silmillä arkisessa oravanpyörässä kiitämistä vastaan on onneksi alkanut syntyä vastaliikkeitä. Koittaako ennen pitkää arvojen uusi vallankumous ja laiskuus voittaa kiireen? Sitä toivoo muun muassa Tom Hodgkinson, joka on kirjoittanut teoksen Joutilaat vanhemmat.
Hitaus-liikkeen yksi huomattavia bestsellereitä oli viitisen vuotta sitten ilmestynyt Carl Honorén teos Slow, elä hitaammin! Manifesti verkkaisen elämän puolesta. Tämän ajattelun sanomaa, sanoisiko klassista sivistynyttä menoa, on Englannissa edistänyt toimittaja ja kirjailija Tom Hodgkinson. Häneltä on suomennettu aiemmin muun muassa teokset Matkaopas joutilaisuuteen ja Vapauden ylistys.
Tämä uutukainen ilmestyi suomeksi viime vuonna samoihin aikoihin kun Hodgkinson vieraili Helsingissä. Joutilaisuudessa ei ole kyse itse asiassa kovin kummoisesta asiasta. Voisi sanoa, että jos jarruttaa nykyajan käsitteen ”laatuaika” ihan maalaisjärjelle, alkaa lähestyä joutilaisuuden ajatusta. Eli että kaikessa rauhassa oleminen ja mietiskely, yhdessä puuhailu ja käsityöläisasenne, ekologinen elämäntapa ja henkisten arvojen ylivalta voittavat aina kiireen ja epäterveellisen itsensä loppuun polttamisen.
Hodgkinson soveltaa näitä kiireyden vastaisia ajatuksiaan uudessa teoksessaan perhe-elämään nimenomaan lapsia ajatellen. Hänen manifestinsa joutilaille vanhemmille sisältää muun muassa tällaisia periaatteita:
Vanhemmuus ei merkitse raatamista
Lupaamme jättää lapsemme rauhaan
Joutilas vanhempi pärjää vähällä rahalla
Makaamme sängyssä mahdollisimman pitkään
Iloinen sekasorto on parempi kuin synkeä siisteys
Minua Tom Hodgkinsonin ajattelu on aina kiehtonut, eritoten siksi että hän osaa vetää ajatustensa tueksi vanhoja yhteiskuntafilosofeja ja ajattelijoita. Ajatukset ovat uskottavia ja arkisia, ja kaiken lisäksi Hodkinson kirjoittaa selvää tekstiä.
Ja eikös tällainen uusi ajatus sovi kuin nyrkki silmään esimerkiksi Pohjois-Karjalassa tapahtuvaan koulujen lopettamisvimmaan ja superkoulujen synnyttämiseen. Hodgkninsonin oppien mukaan voitaisiin hoitaa oppivelvollisuuden edellyttämä lasten opetus kimpassa; hankkimalla vaikkapa yhteisiä kotiopettajia ja perustamalla kotikouluja.
Tom Hodgkinsonin uutuusteos Joutilaat vanhemmat listaa lopuksi kirjoja, joita lapsille pitäisi lukea ja tarjota luettavaksi. Sieltä löytyy suomalaisellekin tuttuja klassikoita, kuten Peter Pan, Viisikko, Liisa Ihmemaassa, Robinson Crusoe, Charles Dickensin, Arthur Conan Doylen ja Grimmin veljesten tuotanto. – Ai niin, siinähän tulikin jo enemmänkin vinkkejä kesälukemiseksi.
Tom Hodgkinson
Joutilaat vanhemmat
Basam Books 2009, 303 s.
Kari Tahvanainen, Iskelmä Rex 24.5.2010
tiistai 25. toukokuuta 2010
tiistai 18. toukokuuta 2010
Olemmeko sittenkin valistuksen ajassa?
Kuntien ja julkisyhteisöjen savuttomuuskampanjat vetävät maakunnassa henkeä, kirjoittaa sanomalehti Karjalainen pääkirjoituksessaan 16.5. Ollaanko tupakointikielloista ja –rajoituksista siirtymässä myönteisen esimerkin ja valistuksen tielle? Pääkirjoituksessa korostetaan, että täyskiellot eivät koskaan toimi ilman poliisivaltion otteita - pääkirjoituksessa päädytäänkin vapaan yhteiskunnan toimintamallien tärkeyden korostamiseen.
Tällainen kannanotto on valtakunnallisestikin merkittävä. Tupakkavainojen asteelle jo päässeen kiihkoilun pysäyttäminen ja sivistyneeseen menoon palaamisen vaatiminen on tärkeää. Kiihkoilun taustalla kun on laajempia ideologisia ja psykologisia prosesseja, joiden lopputuloksena päädytään yhteiskuntaan, jossa kenenkään ei ole hyvä elää. Lama-aika ja yhteiskunnalliset murrokset lisäävät ihmisten epävarmuutta ja ärtymys kanavoituu usein vääriin kohteisiin. Näin on käynyt tupakka-asiassa samoin kuin pedofiliahysteriassakin.
Karjalainen jatkaa maltillista järjen linjaa 18.5. pääkirjoituksessaankin. Se painottaa, että rippisalaisuuden murtamista pedofiliatapauksissa pitää pohtia tarkkaan. Arkkipiispa Paarmahan nosti tämän problematiikan esille jäähyväissaarnassaan viime sunnuntaina. Pedofilian uhrien viimeinenkin luottamuksellinen psykologisen avun ja helpotuksen saamisen kanava suljettaisiin taitamattomalla lainsäädännöllä.
Pedofilia on käsittämätöntä lapsen mielen ja ruumiin loukkaamista, ihmisarvoon kajoamista. Siksi (minkä pitäisi olla ollut itsestään selvää jo tähänkin asti) siihen pitää voida puuttua. Viime aikojen pedofiliakeskustelu on kuitenkin ollut enimmäkseen älytöntä ja on jo nyt aiheuttanut korvaamattomia vahinkoja mm. kouluissa ja perheissä. Epävarmuus voi lopulta kääntyä seurauksiltaan pahaksi - lapset jätetään yksin arkisine murheineen. Ja taas kasvaa lisää tulevaisuuden pomminheittäjiä. Keskusteluun on tullut hysterian piirteitä ja pedofiliaa nähdään varmaan kohta jo taivaan pilvissäkin. Olisi syytä palata valistuksen aikaan ja kuunnella syvempää sivistyksen ääntä. Ei kai yhteiskuntamme sivistys ole vielä niin rapautunut, ettei sieltä löytyisi terveitä ohjeita näihinkin asioihin?
Karjalaisen pääkirjoitustiimi on mielestäni tehnyt harvinaisen punnittuja nannanottoja ajankohtaisiin asioihin, muihinkin kuin näihin kahteen. Maakunnan rasismiongelmakin huomioitiin täydellä painolla. Se on hyvää ja tärkeää journalismia.
Tällainen kannanotto on valtakunnallisestikin merkittävä. Tupakkavainojen asteelle jo päässeen kiihkoilun pysäyttäminen ja sivistyneeseen menoon palaamisen vaatiminen on tärkeää. Kiihkoilun taustalla kun on laajempia ideologisia ja psykologisia prosesseja, joiden lopputuloksena päädytään yhteiskuntaan, jossa kenenkään ei ole hyvä elää. Lama-aika ja yhteiskunnalliset murrokset lisäävät ihmisten epävarmuutta ja ärtymys kanavoituu usein vääriin kohteisiin. Näin on käynyt tupakka-asiassa samoin kuin pedofiliahysteriassakin.
Karjalainen jatkaa maltillista järjen linjaa 18.5. pääkirjoituksessaankin. Se painottaa, että rippisalaisuuden murtamista pedofiliatapauksissa pitää pohtia tarkkaan. Arkkipiispa Paarmahan nosti tämän problematiikan esille jäähyväissaarnassaan viime sunnuntaina. Pedofilian uhrien viimeinenkin luottamuksellinen psykologisen avun ja helpotuksen saamisen kanava suljettaisiin taitamattomalla lainsäädännöllä.
Pedofilia on käsittämätöntä lapsen mielen ja ruumiin loukkaamista, ihmisarvoon kajoamista. Siksi (minkä pitäisi olla ollut itsestään selvää jo tähänkin asti) siihen pitää voida puuttua. Viime aikojen pedofiliakeskustelu on kuitenkin ollut enimmäkseen älytöntä ja on jo nyt aiheuttanut korvaamattomia vahinkoja mm. kouluissa ja perheissä. Epävarmuus voi lopulta kääntyä seurauksiltaan pahaksi - lapset jätetään yksin arkisine murheineen. Ja taas kasvaa lisää tulevaisuuden pomminheittäjiä. Keskusteluun on tullut hysterian piirteitä ja pedofiliaa nähdään varmaan kohta jo taivaan pilvissäkin. Olisi syytä palata valistuksen aikaan ja kuunnella syvempää sivistyksen ääntä. Ei kai yhteiskuntamme sivistys ole vielä niin rapautunut, ettei sieltä löytyisi terveitä ohjeita näihinkin asioihin?
Karjalaisen pääkirjoitustiimi on mielestäni tehnyt harvinaisen punnittuja nannanottoja ajankohtaisiin asioihin, muihinkin kuin näihin kahteen. Maakunnan rasismiongelmakin huomioitiin täydellä painolla. Se on hyvää ja tärkeää journalismia.
tiistai 11. toukokuuta 2010
Suomenruotsalaista menoa Pohjanmaalta
Kaj Korkea-aho
Katso minuun pienehen
Teos & Söderströms 2009, 288 s.
Suomen länsirannikolla on vahvaa suomenruotsalaista kulttuuria. Mutta sielläkin on myös ahdistavaa uskovaisuutta. Tätä käsittelee nuorison näkökulmasta Kaj Korkea-ahon romaani Katso minuun pienehen. Pietarsaarelaissyntyinen Korkea-aho pääsi viime vuonna julkaisemaan esikoisromaaninsa erikoisissa merkeissä. Se kun ilmestyi meillä samaan aikaan ruotsin- ja suomenkielisenä, Teoksen ja Söderströmsin kustantamana.
Romaanissa ollaan Pohjanmaan maaseudulla, perusjuoneltaan se on kahden nuoren rakkaustarina, aikamme Love Story. Kasper on parikymppinen varastotyöntekijä, joka rakastuu lukiolaistyttö Linaan. Ja kuinkas ollakaan, ympäristön normimaailma alkaa tuoda esille omia vaatimuksiaan nuorten suhteelle.
Tyttöystävän äiti paljastuu mielisairaaksi, joka perustelee suvaitsematonta moralismiaan uskonnolla ja vaatii poikaa uskonlahkoonsa. Siinä sitä sitten taiteillaan, istutaan rukoustilaisuuksissa ja koetaan niin rakkautta kuin kauhun hetkiäkin. Lopputulos on yllättävä, mutta jääköön se lukijan selvitettäväksi.
Mutta tuon rakkaustarinan kautta Kaj Korkea-aho valottaa elämää laajemmin. Niin lapsuuden traumat ja pelot kuin tavallinen nykynuorten elämä tulevat hyvin kuvatuiksi. Ihmisen ahdistusta ja syyllisyydentuntojahan uskonto usein käyttää hyväkseen, kun se lupaa antaa vapautuksen ja vastauksen.
Tässä romaanissa ahdistus on pistetty konkreettiseksi punaiseksi silmäksi, joka tuijottaa rävähtämättä tv-maston huipulta pimenevässä yössä. Kasperille se yhdistyy lapsuuden pelkoihin ja alkaa lopulta hallita elämää yhä enemmän ja enemmän. Mutta toisaalla ovat myös nuoruuden unelmat ja mopon kaksitahtibensan hajuinen kesä ja arki.
Kaj Korkea-ahon esikoisromaani Katso minuun pienehen on värikästä ja uskottavan painostavaa luettavaa. Eli eikun tutustumaan pohjanmaalaiseen monikulttuuriseen menoon.
Kirjavinkki, Kari Tahvanainen – Iskelmä Rex 10.5.2010
Katso minuun pienehen
Teos & Söderströms 2009, 288 s.
Suomen länsirannikolla on vahvaa suomenruotsalaista kulttuuria. Mutta sielläkin on myös ahdistavaa uskovaisuutta. Tätä käsittelee nuorison näkökulmasta Kaj Korkea-ahon romaani Katso minuun pienehen. Pietarsaarelaissyntyinen Korkea-aho pääsi viime vuonna julkaisemaan esikoisromaaninsa erikoisissa merkeissä. Se kun ilmestyi meillä samaan aikaan ruotsin- ja suomenkielisenä, Teoksen ja Söderströmsin kustantamana.
Romaanissa ollaan Pohjanmaan maaseudulla, perusjuoneltaan se on kahden nuoren rakkaustarina, aikamme Love Story. Kasper on parikymppinen varastotyöntekijä, joka rakastuu lukiolaistyttö Linaan. Ja kuinkas ollakaan, ympäristön normimaailma alkaa tuoda esille omia vaatimuksiaan nuorten suhteelle.
Tyttöystävän äiti paljastuu mielisairaaksi, joka perustelee suvaitsematonta moralismiaan uskonnolla ja vaatii poikaa uskonlahkoonsa. Siinä sitä sitten taiteillaan, istutaan rukoustilaisuuksissa ja koetaan niin rakkautta kuin kauhun hetkiäkin. Lopputulos on yllättävä, mutta jääköön se lukijan selvitettäväksi.
Mutta tuon rakkaustarinan kautta Kaj Korkea-aho valottaa elämää laajemmin. Niin lapsuuden traumat ja pelot kuin tavallinen nykynuorten elämä tulevat hyvin kuvatuiksi. Ihmisen ahdistusta ja syyllisyydentuntojahan uskonto usein käyttää hyväkseen, kun se lupaa antaa vapautuksen ja vastauksen.
Tässä romaanissa ahdistus on pistetty konkreettiseksi punaiseksi silmäksi, joka tuijottaa rävähtämättä tv-maston huipulta pimenevässä yössä. Kasperille se yhdistyy lapsuuden pelkoihin ja alkaa lopulta hallita elämää yhä enemmän ja enemmän. Mutta toisaalla ovat myös nuoruuden unelmat ja mopon kaksitahtibensan hajuinen kesä ja arki.
Kaj Korkea-ahon esikoisromaani Katso minuun pienehen on värikästä ja uskottavan painostavaa luettavaa. Eli eikun tutustumaan pohjanmaalaiseen monikulttuuriseen menoon.
Kirjavinkki, Kari Tahvanainen – Iskelmä Rex 10.5.2010
Onnen päivä - löytäjä saa pitää sen
Sanotaan että valokuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa. Olisiko tämä kolumni siis korvattavissa parilla fotolla? Taidanpa nyt kuitenkin kertoa kuvista. Näin teki myös joensuulainen Teatteri Satama näytelmässään Löytäjä saa pitää.
Näyttämösalin seinälle heijastuu valokuvia. Lapsia, aikuisia, hymyjä ja hämmentyneitä ilmeitä, luontoa, väriä ja harmaan sävyjä. Hetkiä. Joukko 15 - 72-vuotiaita esiintyjiä ilmaisee vuorollaan tärkeän valokuvansa sanomaa. Joku tanssii, toinen lausuu runon, ajatelman, kertoo hetken tarinaa, taustalla soi kitara ja nokkahuilu. Lopulta kerrotuksi tulleista tarinoista kasvaa yhteistä muistoa ja tunnelmaa, näkinkengistä sydän rantahietikolle.
Aplodien vaiettua vieressäni istunut vanhempi mies huokaisi, että kylläpä kuvat herättivät muistoja. Niin kävi minullekin. Mielessä väreili monta albumillista kuvia, mutta nyt niistä on kirkastunut pari kesäistä kuvaa.
Viime kesänä Satama etsi ihmisiä, jotka tulisivat tärkeine valokuvineen tekemään yhteistä näytelmää. Taustalla oli idea hyvää tekevästä valokuvasta, voimauttavasta valokuvauksesta. Valokuvan minä on arvokas ihminen, muistot ja havainnot ovat ihmisen ominta, hän saa kertoa tärkeän tarinansa. Ja saada muistoista voimaa nykyhetkeen, olla hetkisen suvannolla. Aina ja uudestaan. Ja kuten hyvällä näytelmällä on tapana, ajatus jatkuu katsojan mielessä.
En tiedä mitä tekisin näiden kahden valokuvan ilmaisemiseksi näyttämöllä. Varmaan lausuisin runon, tarinoisin tarinan.
Niitty on keltaisenaan leinikkejä, heinikko huojuu kesätuulessa, taivas on sininen. Kesäinen pyhäpäivä maalla. Olemme saaneet päähämme mennä ottamaan valokuvia meidän pellolle, me neljä sisarusta. Kaksi kuvaa.
Veljillä on päässä leinikinkeltaiset lippikset, siskolla keltainen valkopilkkuinen t-paita, verkkarit ja keltaiset tennarit, pitkä tukka kauniisti jakauksella keskeltä, leinikkikimppu kädessä. Pikkuveli hörökorva seisoo istujien takana kädet henkselihousujen taskussa. Pyöreäposkiset hymyt, silmät siristelevät auringossa, veljen lippis on ihan vinossa, sisko rypistää otsaa. Painan laukaisinta.
Ja sitten joku nuoremmista nappaa minusta kuvan. Keltapaitainen pitkätukkateini istuu heinikossa jalat hiukan ristissä, hymyilee hampaat loistaen, keltaisen lippiksen lipalla aurinkolasit, leveälahkeiset farkut ja siniset tennarit. Suosikit on tarkkaan luettu ja ajan levyt kuunneltu ja ihastuttu. Mutta nyt ollaan vain tässä.
Jatkamme kuvasta iltapäivään. Lueskellen aitan vintillä, kiikkuen pihalla, seikkaillen metsissä, fillaroiden uimarannalle tai kavereille. Päivä huokuu pyhää ja kesää. Heinätys alkaa juhannukselta. Seuraavana kesänä kaikki olisi toisin. Mutta ei lopullisesti.
Olin perheemme valokuvaaja. Ensimmäisen kamerani sain kaakaopurkin kupongilla ja siitä se alkoi. Arkistossa on aarteita. Värinegatiivit vanhenevat kummasti, vai oliko päivän väri ennen parempi, kuin vanhoissa leffoissa.
Joka tapauksessa löytäjä saa pitää arkisen valokuvataiteenkin kautta heräävät Onnen päivänsä. Ja jakaa niistä muille, kuin näytelmässä. Valitettavasti Löytäjä saa pitää -näytelmän viimeinen esitys on kuitenkin jo mennyt.
Kari Tahvanainen
kirjoittaja on kirjailija ja Teatteri Sataman hallituksen jäsen
Karjalan Heili 9.5.2010
www.karjalanheili.fi
Näyttämösalin seinälle heijastuu valokuvia. Lapsia, aikuisia, hymyjä ja hämmentyneitä ilmeitä, luontoa, väriä ja harmaan sävyjä. Hetkiä. Joukko 15 - 72-vuotiaita esiintyjiä ilmaisee vuorollaan tärkeän valokuvansa sanomaa. Joku tanssii, toinen lausuu runon, ajatelman, kertoo hetken tarinaa, taustalla soi kitara ja nokkahuilu. Lopulta kerrotuksi tulleista tarinoista kasvaa yhteistä muistoa ja tunnelmaa, näkinkengistä sydän rantahietikolle.
Aplodien vaiettua vieressäni istunut vanhempi mies huokaisi, että kylläpä kuvat herättivät muistoja. Niin kävi minullekin. Mielessä väreili monta albumillista kuvia, mutta nyt niistä on kirkastunut pari kesäistä kuvaa.
Viime kesänä Satama etsi ihmisiä, jotka tulisivat tärkeine valokuvineen tekemään yhteistä näytelmää. Taustalla oli idea hyvää tekevästä valokuvasta, voimauttavasta valokuvauksesta. Valokuvan minä on arvokas ihminen, muistot ja havainnot ovat ihmisen ominta, hän saa kertoa tärkeän tarinansa. Ja saada muistoista voimaa nykyhetkeen, olla hetkisen suvannolla. Aina ja uudestaan. Ja kuten hyvällä näytelmällä on tapana, ajatus jatkuu katsojan mielessä.
En tiedä mitä tekisin näiden kahden valokuvan ilmaisemiseksi näyttämöllä. Varmaan lausuisin runon, tarinoisin tarinan.
Niitty on keltaisenaan leinikkejä, heinikko huojuu kesätuulessa, taivas on sininen. Kesäinen pyhäpäivä maalla. Olemme saaneet päähämme mennä ottamaan valokuvia meidän pellolle, me neljä sisarusta. Kaksi kuvaa.
Veljillä on päässä leinikinkeltaiset lippikset, siskolla keltainen valkopilkkuinen t-paita, verkkarit ja keltaiset tennarit, pitkä tukka kauniisti jakauksella keskeltä, leinikkikimppu kädessä. Pikkuveli hörökorva seisoo istujien takana kädet henkselihousujen taskussa. Pyöreäposkiset hymyt, silmät siristelevät auringossa, veljen lippis on ihan vinossa, sisko rypistää otsaa. Painan laukaisinta.
Ja sitten joku nuoremmista nappaa minusta kuvan. Keltapaitainen pitkätukkateini istuu heinikossa jalat hiukan ristissä, hymyilee hampaat loistaen, keltaisen lippiksen lipalla aurinkolasit, leveälahkeiset farkut ja siniset tennarit. Suosikit on tarkkaan luettu ja ajan levyt kuunneltu ja ihastuttu. Mutta nyt ollaan vain tässä.
Jatkamme kuvasta iltapäivään. Lueskellen aitan vintillä, kiikkuen pihalla, seikkaillen metsissä, fillaroiden uimarannalle tai kavereille. Päivä huokuu pyhää ja kesää. Heinätys alkaa juhannukselta. Seuraavana kesänä kaikki olisi toisin. Mutta ei lopullisesti.
Olin perheemme valokuvaaja. Ensimmäisen kamerani sain kaakaopurkin kupongilla ja siitä se alkoi. Arkistossa on aarteita. Värinegatiivit vanhenevat kummasti, vai oliko päivän väri ennen parempi, kuin vanhoissa leffoissa.
Joka tapauksessa löytäjä saa pitää arkisen valokuvataiteenkin kautta heräävät Onnen päivänsä. Ja jakaa niistä muille, kuin näytelmässä. Valitettavasti Löytäjä saa pitää -näytelmän viimeinen esitys on kuitenkin jo mennyt.
Kari Tahvanainen
kirjoittaja on kirjailija ja Teatteri Sataman hallituksen jäsen
Karjalan Heili 9.5.2010
www.karjalanheili.fi
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)