Rokki-Joensuuta opiskelijatarinasta rytmimusiikin paikallishistoriikkiin

Kirja-arvio

 

Rokki-Joensuuta opiskelijatarinasta rytmimusiikin historiikkiin - ja vähän muutakin 

 

Hannu Tikkanen

Musta Ryssä ja Sininen Enkeli

Kirjokansi, 2021, 279 s.

 

 

Musta ryssä ja sininen enkeli ovat tunnetusti juomasekoituksia. Mutta Hannu Heavy Tikkasen romaanissa ne ovat muutakin: nuorten lempinimiä toisilleen. Eletään 1970-luvun alkua Joensuussa. Helsinkiläinen opiskelijapoika Vesa on tullut korkeakouluun opiskelemaan opettajaksi. Musiikkikaupungin imu vie opintojen ohessa vauhdilla perustamaan uusia bändejä, soittelemaan seurojentaloilla ja tanssilavoilla ympäri maakuntaa. Ja Joensuuhun perustetaan 1970 eräs erittäin merkittävä yhdistys, jota omin silmin pääsee todistamaan kirjan päähenkilö Vesa. Joensuun Popmuusikot ry, joka rupeaa heti aluksi puuhaamaan Ilosaareen rokkifestaria. Loppuhan onkin jo legendaarista rokki-Joensuun historiaa tähän päivään ja hamaan tulevaisuuteen saakka.  

Samaan aikaan korkeakoululla kuohuu. Taistolaisuus, äärivasemmistolaisuus, on voimissaan. Tosin korkeakoulun vaaleissa sen kannatus ei oikein tahdo nousta. Vesa löytää korkeakoululta myös tyttöystävän, Sinisen Enkelin. 1970-luvun opiskelijaelämä pikkukaupungissa herää eloon tässä romaanissa. Ikään kuin aikalaiskertoja olisi äänessä. Ja niinhän onkin. Tuttuja vilahtelee kirjan sivuilla, vaikka nimet ovatkin fiktiivisiä.

Kirjan kerronta on sen verran hidasta ja tasaista, että lukijalta kyllä vaaditaan hiukan kärsivällisyyttä. Sivujakin kun on peräti 279.

 

* * *

 

Hannu ”Heavy” Tikkanen

Rytmejä susirajalta. Joensuulaiset rytmimusiikin pioneerit

Omakustanne, 2020, 160 s.

 

 

Musta Ryssä ja Sininen Enkeli vievät ajatukset myös toiseen Hannu Heavy Tikkasen kirjoittamaan kirjaan. Vuonna 2020 ilmestyi tietoteos Rytmejä susirajalta. Joensuulaiset rytmimusiikin pioneerit. Siinä mennään lähes sadan vuoden taa, jolloin jazzin pioneereja alkoi löytyä Joensuustakin. Historiaa valaistaan teoksessa lukuisten artikkelien kautta. Osa näistä jutuista on ilmestynyt sanomalehti Karjalaisen artikkelisarjassakin. Ansiokas teos kerta kaikkiaan.

  

* * *

 Tästä taas mieleen tulevat aiemmat aiheesta kirjoitetut teokset.

 

Vuonna 1991 ilmestyi juhlajulkaisu Ilosaarirock 20 vuotta!  Päätoimittajana oli Juha Leinonen. Laulurinteelle siirtyneen Rokin bändiesittelyjen lisäksi julkaisussa oli luettelo kaikista siihenastisista esiintyjistä ja muisteluksia Ilosaaresta aina 1940-luvulta lähtien. Kaupunginjohtaja Aaro Heikkilä toivotti poppareille menestystä ja vakaata taloutta.

 

Rokin kolme vuosikymmentä. Ilosaarirockin juhlakirja 2001 onkin sitten jo tukeva satasivuinen elävä historiikki. Janne ”Rysky” Riiheläisen toimittama teos esittelee suuren määrän festivaalin tekijöitä ja vaikuttajia vuosikymmenten varrelta. Samoin äänessä on solisteja Jarkko Martikaista myöten. Festivaalin esiintyjät vuosittain on listattu säntillisesti.

 

Ilosaarirock. 40 vuotta tarinoita. Mustakantinen Olli Sorjosen toimittama teos ilmestyi 2011. Teos on siitä mielenkiintoinen ja erikoinen, että siinä keskitytään siihen olennaiseen, joka Ilosaarirockiin liittyy: muistoihin, tarinoihin, hetkiin, tärkeisiin fiiliksiin. Niistähän Ilosaarirockin legenda on syntynyt ja elää edelleen. Teoksessa edetään vuosi vuodelta ja vuosikymmenkatsauksin.

 

”Joensuun rokkisarjaan” kuuluu myös Hannu ”Heavy” Tikkasen toimittama Ilovaarirock. Beatles-sukupolvi populaarimusiikin pyörteissä. 2015 Ilovaarirock täytti 20 vuotta ja teos kokoaakin festarin historian. Lisäksi mennään joensuulaisen rokkikulttuurin juurille 1960-luvun alkuvuosiin asti. ”Joensuu on ollut yksi aktiivisimmista paikkakunnista Suomen rock-elämässä”, kuten toimittaja toteaa. Grand Old Rockers of Joensuu on kustantanut värikkään teoksen, jossa on mustavalkoinen kuvitus.

  

Kari Tahvanainen

26.12.2021 

Titaniciakin isompi

                                                                                                          Kirja-arvio

 

Risto Isomäki

Atlantin kuningatar

Lauri Nurmi -trilleri

Into, 2021, 394 s.

 

Titaniciakin isompi

Risto Isomäen uusi scifi-romaani Atlantin kuningatar ilmestyi syksyllä 2021. Tällä kertaa liikkeellä ollaan uusien rakennusmateriaalien parissa ja ilmastonmuutosta vastaan Afrikassa. Aerogeeli on höyhenenkevyttä ja terästä kovempaa materiaalia. Siitäpäs rakennetaankin sitten viisi kilometriä pitkä laiva, Atlantin kuningatar, joka lähtee neitsytmatkalleen Golf-virran mukana kohti Afrikkaa. Laivan voimanlähteinä ovat heliumpurjeet ja propulsiomoottorit eli veden työntövoima. Entinen CIA-agentti Lauri ”Larry” Nurmi häärää laivan turvallisuuskonsulttina. Ja johan alkaa tapahtua, kun öljy-yhtiöt ja korruptoituneet hallinnot yrittävät tuhota laivan. 394 sivua jännitystä vie mukanaan.

Lauri Nurmi -sarjan aiemmat jännärit ovat Litium6, Haudattu uhka ja Jumalan pikkusormi.

Faktaa ja fiktiota, tulevaisuusfantasiaa, tai -dystopiaa. Vain mielikuvitus on rajana näissä Risto Isomäen scifi-romaaneissa. Luen niitä ennen kaikkea kaunokirjallisuutena, mutta aina on lomassa myös ajatuksia maailman tilasta ja teknisistä keksinnöistä. Vähän Jules Vernen tyyliin.

Sisältö

·         Prologi

·         Valkoisen miehen hauta

·         Pala jäätynyttä sinistä taivasta

·         Kujanjuoksu

·         Flash Crash

·         Muutamia jälkihuomautuksia

 

Linkki kustantajan sivuille: https://kauppa.intokustannus.fi/kirja/atlantin-kuningatar/

Kari Tahvanainen

23.12.2021

 

Boriksen lapset - novelleja rajaseuduilta

Kirja-.arvio

Boriksen lapset. Novelleja

Maritta Lintunen

WSOY, 2021, 201 s. 

Boriksen lapset elää rajaseuduilla  

Maritta Lintusen uusi novellikokoelma Boriksen lapset on kyllä aika rajatapaus, itäiseen Suomeen ja rajan yli Venäjän puolellekin historiassa ulottuva teos.

Boriksen lapset -novelli vie Heimo Haiton lapsuuden ajan Viipuriin. Dmitri Hvorostovskin Kurjet-laulua kuunnellessa tulee aina kyyneleet silmiin. Niin novellisssakin, jossa kaksi naista, suomalainen ja venäläinen, itsevät laulun äärellä, se yhdistää heitä. Ja Edith Södergranin runoja lukiessakin sydän värähtää, niin Neljän tuulen portti -novellissakin, jossa liikutaan Edith Södergranin hengen maailmassa.

Savonia-palkintoehdokas 2021. Raati perusteli ehdokasvalintaan näin: "Yhdeksän elämänmakuista novellia, jotka vievät lukijan itärajan taakse menetettyyn Karjalaan etsimään omaa tai yhteistä menneisyyttä. Lintunen tarttuu rohkeasti rajan molemmin puolin vallitseviin ennakkoluuloihin. Yhtenä teemana on musiikin yhdistävä voima. Lintusen kieli on kuultavan kirkasta, osin humorististakin kuvausta. Parhaimmillaan hän saa kielensä sanat soimaan."

Kari Tahvanainen

11.12.2021

Siperia kutsuu

Kirja-arvio

Jussi Konttinen

Siperia. Suomalaisen perheen ihmeellinen vuosi ikiroudan maassa

HS-kirjat, 2019, 412 s. 

Siperia kutsuu

Tuntuu kuin olisi ollut pitkällä matkalla Siperiassa luettuaan Helsingin Sanomien toimittajan Jussi Konttisen Siperia-kirjan. Suomalaisen perheen ihmeellinen vuosi ikiroudan maassa. Konttinen lähtee vaimon ja kolmen pikkulapsen kanssa 2016 vuodeksi Jakutiaan, pieneen Töhtyrin kylään. Ja vielä vuonna 2018 parin kuukauden matkalle samaan kylään. 

Toimittaja Jussi Konttinen talvivaatteissa Siperiassa. Kuva: Jussi Konttisen kotialbumi/HS

Jussi Konttisen kiinnostus Siperiaan juontaa aina hänen venäläiseen isoäitiinsä, joka asui Irkutskissa ja Krasnojarskissa kolmevuotiaasta seitsemänvuotiaaksi vuosina 1909 – 1913. Isoäidin isä palveli upseerina keisarikunnan eri kolkissa, Baltiasta Kiinan rajalle.

Toimittajan oma historia Siperiasta on sekin vaiheikas. Hän opiskeli venäjää Irkutskin yliopistossa ja kierteli ympäri Siperiaa. Vuosina 2002 - 2008 hän toimi Helsingin Sanomien avustajana Pietarissa.

 Siperian historia, nykyaika ja tulevaisuuskin valottuvat mainiosti kirjan sivuilla. Kirja jakaantuu 47 yksityiskohtaiseen lukuun, joissa kerrotaan Siperiasta ja siinä ohessa perheen elämästä siellä. Lukija saa varata kosolti aikaa kirjan lukemisen, sillä teksti on pientä ja runsasta – mutta ammattimaista toimittajan tekstiä, jota on helppo seurata.

 Konttinen oli ainoa Siperiaan akkreditoitu ulkomaalainen toimittaja 2016 – 2018. Hänen juttujaan julkaistiin Helsingin Sanomien sunnuntainumeroissa ja Kuukausiliitteessä. Osa kirjasta onkin siis julkaistu jo aikaisemmin Hesarin juttuina. Samoin hän on kirjoittanut juttuja Siperiasta mm. Image-lehteen. Hesarin lukijat muistavat Konttisen myös hänen perheensä Laatokan rannalla olevan kesämökin tiimoilta ilmestyneistä jutuista. Kuinka vaikeaa kesämökille olikaan päästä käymään, melkein yhtä vaikeaa kuin Siperiaan. Venäläinen byrokratia on oma lukunsa sinällään.

 

"Siperia taas ei ole lainkaan riippuvainen Venäjästä. Sillä on kaikki edellytykset kehittyä: luonnonvaroja, koulutettua väestöä ja lyhyempi etäisyys Aasiaan ja Pohjois-Amerikkaan. Se on monin tavoin valoisampi puoli Venäjää. Siperiasta voisi tulla Venäjän kehityksen veturi muutenkin kuin vain syytämällä rahaa Moskovaan, mutta tämä edellyttäisi sitä, että Moskova uskaltaisi päästää Siperiasta irti, antaa alueille vapautta, valtaa ja vastuuta rahoistaan. Venäjä haluaa kehittää itäosaansa, mutta se ei uskalla antaa sen kehittyä itse. Se on mahdotonta maan keskusjohtoisen, byrokraattisen ja pohjimmiltaan mongolien ja tataarien Ordaan ja sen veronkantomalliin perustuvan despoottisen valtajärjestelmän puitteissa."

  

Kari Tahvanainen

6.11.2021

 

Vesi vanhin voitehista

Kolumni

Vesi vanhin voitehista

Olemme veden lapsia. Elämää ilman vettä on vaikea kuvitella. Vesi on yksi alkuelementeistä. Veden voima on murskaava tai hellivä. Suomalainen kansanperinne tiivistää veden voiman napakasti: Vesi vanhin voitehista. Vanhasta Mustanaamio –sarjakuvasta Karjalaisessa minulle on jäänyt mieleen strippi, jossa aavikolta laahustaa kuolemankielissä oleva mies. Hän päästää suustaan vain yhden sanan: aqua! 

Kuva: Kari Tahvanainen

”Vesi on kaikista elementeistä muuttuvaisin. Niin isä kertoi minulle päivänä, jolloin hän vei minut paikkaan, jota ei ole. Vaikka hän oli väärässä monessa asiassa, siinä hän oli oikeassa, niin uskon yhä. Vesi kulkee kuun mukana ja syleilee maata, eikä se pelkää kuolla tulessa ja elää ilmassa. Kun siihen astuu, se on yhtä lähellä kuin oma iho, mutta jos siihen iskeytyy täydellä voimalla, särkyy kappaleiksi.” Teemestarin kirja. 

Emmi Itärannan esikoisromaani Teemestarin kirja (ilmestyi englanniksi nimellä Memory of Water) on kiehtova fantasia siitä, kun vesi alkaa loppua. Tarina sijoittuu Lappiin monen sadan vuoden päähän tulevaisuuteen. Kuusamon korkeuksilla talvellakin on kymmenen astetta lämmintä, kesästä puhumattakaan. Kuumuus on polttanut luonnon. Vettä tislataan tehtaissa merivedestä. Teeseremoniaan tarvitaan puhdasta raikasta vettä. Vesirikoksesta tuomitaan kuolemaan. Kiina on miehittänyt Skandinavian ja Venäjän. Teemestarien suvun nuorin, Noria, vihitään teemestariksi. Kirjan näkymä tulevaisuuden maailmaan on aika ahdistava. 

Muita viime aikoina lukemiani vesiteemaa käsitteleviä romaaneja on ensiksikin Anni Kytömäen Finlandia-palkittu Margarita. Jokihelmisimpukka on vaarassa, kun luontoon kajotaan. J.P. Koskisen Hukkuvassa maassa ilmastotutkija yrittää soittaa hätäkelloja. Risto Isomäen Vedenpaisumuksen lapset on ekologinen trilleri. Kaksi tsunamia, toinen 6600-luvulla eKr ja toinen näinä aikoina Grönlannissa. Ihmiset ja ihmiskunta ovat luonnonvoimien armoilla.  

Vesiteema on pyörinyt mielessäni siksikin, että vesi on Joensuun kirjallisuustapahtuman ensi vuoden teema. Oli suuri helpotus, kun syyskuussa saimme järjestettyä kirjallisuustapahtumamme lapsiteemalla. Koronapandemia vei yhden vuoden välistä. Mutta koronan takia päästiin yksi askel eteenpäin kirjallisuustapahtuman kehittämisessä. Koko tapahtuma striimattiin. Niinpä sitä saattoi seurata myös kotisohvalla. Statistiikka kertoi, että yli 200 perheessä sitä seurattiinkin livenä. Ja toistatuhatta katsojaa oli tallenteillakin, kun ne olivat jonkin aikaa netissä. 

Joensuun kirjallisuustapahtuma kehittyy ensi vuonnakin. Striimaus jatkuu. Vesi kirjallisuudessa ja toisissa taiteissa sekä tieteissä tulee esille yhä useammasta näkökulmasta. Videovieraita oli syksyn tapahtumassa karjalaa puhuvaa pikku Miitreitä myöten. Sama tahti tulee jatkumaan. Suunnittelu on parhaillaan käynnissä kirjallisuustapahtuman työryhmässämme. Ehkä pääsemme yllättämään teidät ensi syksynä. 

Mikä muuten yhdistää näiden kahden vuoden tapahtumia? Lapsi- ja vesiteeman yhdistävä tekijä on ainakin lapsivesi. Siinä me kaikki kerran olemme uineet. 

Kari Tahvanainen

Kirjoittaja on kirjailija, Pohjois-Karjalan kirjailijayhdistys Ukrin varapuheenjohtaja 

Karjalan Heili 27.10.2021

Enon suuren pojan ministeri Matti Puhakan muisto

 

Enon ja Kontiolahden rajalla syntynyt ja Enon Suppuran kylällä kasvanut Matti Puhakka kasvatti itsestään sivistyneen ihmisen, joka sitten vaikutti suomalaisessa yhteiskunnassa valtioneuvostoa myöten. Sydämellään ja sivistyksellään. 

Muistakaapa Mattia, vaikkapa rahasummalla  hyvään maakunnan historiaa rikastuttavaan hankkeeseen. 

Suppuran kylän ohi Ala-Paukkajalla fillaroidessani on monesti tullut mieleeen, mistä köyhistä mutta rikkaista lähtökohdista sielläkin on ponnistettu maailmalle. 

Naapurin isäntä oli ollut Matin luokalla kansakoulussa. Eipä pahaa sanaa sanonut kaveristaan. Päinvastoin.

Kari Tahvanainen

Enolainen

Yhteiskuntatieteiden maisteri, kirjailija 

Aino ja Olla Teräsvuoren säätiön hallituksen jäsen 

Liikuttava taiteilijaromaani

Kirja-arvio

 

Joonatan Tola

Punainen planeetta

Otava, 2021, 345 s.

 

 

Liikuttava taiteilijaromaani

 

 

 

Liikuttava romaani, kerta kaikkiaan liikuttava on Joonatan Tolan esikoisteos Punainen planeetta.

Perheenisä on skitsofreenikko, joka raahaa perhettään ympäri Suomea. Neljä lasta ja sairaanhoitajavaimo saavat kärsiä kovia. Ulospäin taidemaalarin perhe näyttää siistiltä ja iloiselta. Onnellisuusmuurin takana kaikki on toisin.

Teoksen mottona on ”Ei puhuta ikävistä asioista”. Erityisesti taidemaalarin äiti käyttää lausetta, kun olisi palattava äidin ja pojan lapsuudensuhteeseen, puhumaan siitä, edes jotain. Hankala poika tuntee, että hänestä halutaan eroon, hänet halutaan pyyhkiä pois.

Romaani perustuu kuvataiteilija Mikko J. Tolan elämään, josta hänen Joonatan-poikansa on kirjoittanut historiallisen romaanin jäljelle jääneisiin papereihin ja pikkulapsen muistoihin perustuen. Ja luovaa mielikuvitusta käyttäen, kyseessähän on kaunokirjallinen kertomus. Perheen vaellus päättyy Joensuuhun, jossa Mikko Tola menehtyy 1989.

Kauan ennen koronaa maailmalla riehui toinen pandemia, polio. Mikon lääkäri-isä sairastuu siihen 1950-luvulla ja elää loppuelämänsä hengityskoneessa. Polioaika oli esillä myös Anni Kytömäen viime vuonna Finlandia-palkitussa romaanissa Margarita. Koettelemuksia riittää.

Punainen planeetta jättää ilmaan odotuksen myös mahdollisesta jatkoteoksesta tai jatkoteoksista. Miten lapset löysivät paikkansa niin sanotussa normaalissa yhteiskunnassa.

”Minä synnyin marraskuun pimeyteen vuonna 1983, ja lehteen painetun tiedon mukaan sain nimekseni ”Mikkael Joonatan Maksimillian”. Saatuaan puhelimitse tiedon, että lapsi todellakin oli poika, isä sekosi ja soitti kaikki tuntemansa ihmiset läpi, koska hänen ensimmäinen poikansa oli syntynyt maailmaan. Ilmoilla oli Jeesus-lapsen syntymän tutinaa, vain paimenet puuttuivat. Isä tilasi lehtimiehen paikalle ja pyysi, että lehteen kirjoitetaan kaikki kolme nimeäni ja isän sanat: ”Ei jää ainakaan nimestä kiinni, jos pojasta tulee suurmies.” – Minäkertoja kertoo syntymästään.

 

Kari Tahvanainen

16.10.2021

 

Kirjailija Joonatan Tola oli vieraana Pohjois-Karjalan kirjailijayhdistys Ukrin klubilla kevättalvella. - Kuvaaja Kari Tahvanainen 

Pakolaisnuorten elämä ei ole ruusuilla tanssimista

 Kirja-arvio

 Marja-Leena Tiainen

Hotelli Desperado

Icasos, 2021, 249 s.

 

 

Pakolaisnuorten elämä ei ole ruusuilla tanssimista

 

Hotelli Desperado on aika ajankohtainen nuorisoromaani kuopiolaiselta kirjailija Marja-Leena Tiaiselta. Syyrialainen teinipoika Daniel pakomatkalla kohti Suomea. Tarina alkaa Ateenasta, jossa suomalainen kirjailija haastattelee uutta jännitysromaaniaan varten pakolaisnuoria. Ja kuinkas ollakaan, kirjailija on kotoisin Puronsuusta Itä-Suomesta. Hyvin Joensuun kaltainen kaupunki. Ja lähellä on Laihon vastaanottokeskus. Nuoret pakolaispojat joutuvat kokemaan kovia matkallaan Eurooppaan ja Euroopassa.

Salakuljettajien ja huijareiden armoilla olevat pakolaispojat joutuvat matkallaan jopa myymään itseään ja varastelemaan lompakkoja turisteilta saadakseen ruokaa ja yösijaa. Hotelli Desperado on nimensä mukaisesti likainen ja täynnä asunnottomia kuhiseva niin sanottu hotelli keskellä Ateenaa. Pakolaisten elämä ei ole ruusuilla tanssimista vaan jokapäiväistä kamppailua elämästä.

Perheet ovat hajalla eri maissa ja osa perheenjäsenistä on menehtynyt. Danielin äiti ja isä sekä pikkusisko ovat kuolleet Syyrian sisällissodassa. Isovanhemmat ovat ainoa yhdysside vanhaan kotimaahan. Isoveli Jakob on päässyt jo aiemmin pakenemaan Eurooppaan ja päätynyt, kuinkas ollakaan, Laihon vastaanottokeskukseen. Danielinkin matka suuntautuu kohti Laihoa.

Onneksi ovat älypuhelimet. Aina ei tule ajatelleeksi, miten tärkeitä, välttämättömiä, nykyiset älypuhelimet ja internetin palvelut ovat nuorille pakolaisillekin. Niiden uumenissa ovat tallessa kenties viimeisiksi jäävät muistot kodista, perheestä, kotiseudusta, sukulaisista, ystävistä. Samoin sosiaaliset verkostot rakentuvat älypuhelinten varaan. Tämä on nykyaikaa.

Kirja on hyvä puheenvuoro pakolaiskeskusteluun. Maahanmuuttajat ovat ihmisiä, pakolaisia. He haluavat kouluttautua ja tulla asiantuntijoiksi. Uusiksi sukupolviksi rakentamaan vaikkapa tätä meidän harmaantuvaa Suomeamme. Uussuomalaiset.

Pakolaislasten ja -nuorten elämää Tiainen on kuvannut aiemmin mm. Alex-trilogian romaaneissa Alex ja pelon aika, Alex, Aisha ja Sam sekä Alex, Aisha ja toivon aika. Pohjois-Karjala Joensuuta ja Paiholaa myöten on hyvin tuttua seutua kirjailija Marja-Leena Tiaiselle, sillä hän on asunut vuosikymmeniä Liperin Viinijärvellä.

Laihon kylän suunnalla fillaroidessa kuvittelin joskus nähneeni nämä pojat Danielin ja Jakobin. Iloisesti tervehtivät pyöräilijää. Vastaanottokeskuksen nuoret.

 

Kari Tahvanainen

Aleksis Kiven päivän aattona 2021

Veritutkimuksia pandemian aikaan

 Kirja-arvio

 

Marja-Sisko Aalto

Veri

203 s., Icasos, 2021

 

Veritutkimuksia pandemian aikaan

Vuonna 2013 kuopiolainen Marja-Sisko Aalto julkaisi esikoisdekkarinsa Murha Tuomiokapitulissa. (Icasos). Sen jälkeen on ilmestynyt jo kuusi dekkaria rikostutkijoiden Annette Savolaisen ja Aatu Heiskasen työstä Kuopion poliisilaitoksella. Sarjaan kuuluvat tähän mennessä romaanit Murha tuomiokapitulissa, Tappavaa lunta, Ikoni, Korppi, Timantti, Maan nielemät ja Veri.

Uutukainen, Veri (Icasos, 2021), on omistettu kaikille pandemian uuvuttamille. Siinä ratkaistaan koronapandemian aikaan naulapyssymurhia, mutta myös hematologian eli veritieteen salaisuuksia. Ihmisiä kuolee verensyöksyyn jota epäillään yhteydestä koronatautiin. Kuolleiden sukupuu johtaa Karjalaan.

Karjalankannaksella Metsäpirtin pitäjässä on tehty ennen sotia ihmeellisiä lääketieteellisiä kokeita potilaiden parantamiseksi. Jäljet vievät historiaan, kuten kaikissa Aallon romaaneissa, tällä kertaa keisarilliseen yliopistoon Pietarissa.

Annette Savolainen ja Aatu Heiskanen ovat eläviä romaanihahmoja iloineen ja suruineen, pelkoineen ja toiveineen. Elämä satuttaa ja kantaa. Aatu Savolainen on suuri kahvin ystävä. Savolaisvaikutteinen huumorikin saa sijansa tarinassa. Mukana on myös eläkkeellä oleva pastori Perkiö, meidän oma Sherlock Holmesimme. 

Haastattelin kirjailijaa vuonna 2018 Joensuun prideviikolla pääkirjastolla. 

 

Kari Tahvanainen

5.10.2021

Perhosen siipiä

  

Pelkäävät

perhosen siipiä

 

ajatella

 

vaarallista on

 

c Kari Tahvanainen, 2021

Oodi Joensuun kirjallisuustapahtumalle

 

Näkymätön Viänänen eli Joensuun kirjallisuusviikko - elämän haamuja koronan jälkeen

Näkymätön Viänänen eli Joensuun kirjallisuusviikko koronan jälkeen

Joensuun kahdeksannen kirjallisuusviikon tuottajana muutama ajatus. 

Joensuun kirjallisuusviikko ei ole näkynyt maakunnan mediassa juuri ollenkaan. Amerikkalaisten maksamassa somessa on ollut kylläkin hyvin esillä. Sama pätee Joensuun kirjallisuustapahtumaan 2021. Tulossa kyllä on yksi juttu Karjalaiseen ja juttu kirjallisuustapahtuman lauantaista. 

Koronan jälkeen kulttuurimme yrittää pyristellä hereille jälleen, taustalla on lukematon määrä työtä ja toivoa. Mistä ihmeestä ihmiset tietävät ja innostuvat tapahtumista, jos ei media kerro niistä etukäteen? 

Kuinka vastaa maakunnan media? Nolla. Kaikki menopalstat on poistettu johtavista lehdistä. Käyttäen hyväksi korona-ajan tapahtumaköyhyyttä. Sen surullisempaa luuseritouhua on vaikea kuvitella. Eikä radiopuolella ole sen vihmerämpää. 

 

Kari Tahvanainen, YTM 

Kirjallisuusviikon tuottaja kahdeksan vuoden ajan

35 vuotta UKK:n kuolemasta - hetki

Kuva Lehtikuva 

35 vuotta hetkestä, kun... 

Suomen yleisradio. Hyvää huomenta hyvät kuuntelijat, lähetyksemme alkaa. Tänään on sunnuntai, elokuun viimeinen päivä, elokuun 31. päivä 1986. Nimipäiväänsä viettävät Arvi ja Arvid, ja ortodoksisen kalenterin mukaan Kipro. Sydämelliset onnittelumme. Aurinko nousee Helsingissä kello 6.11 ja laskee kello 20.28. Kello on kuusi. Aikamerkin jälkeen seuraa ylimääräinen uutislähetys.

Presidentti Urho Kekkonen on kuollut

Maailma sähköhitsaa minuun paljaiden niittyjen upettoisin aamusilmin, kumarassa punertuvat oksien pianistinsormilla pihlajanmarjatertut, nikama nikamalta vyöryy minua Sibelius ja astun ulos aitankosteasta, kävelen siristellen yli pihanurmen kasteen, istuudun aamukahville tyhjään tuvanpöytään, askeltaa poskieni sänkeä ja ihoni untuvaa punainen valurautahuoku, hellanpesästä sähköttävät mäntyjen rätisevät ajatusviivat, maitokannun nokassa on särö,

kun hellan äärestä kuulen

Kekkonen se on kuollu.


Kari Tahvanainen: Tähdenlento leimalla. Runokokoelma. 1997

Takaisin Ääripäähän maalaishengessä

Kirja-arvio

Anja Laurinen

Takaisin Ääripäähän

165 s, Omakustanne, 2020

Olipas mielenkiintoinen romaani. Liikuttava elämäntarina. Päähenkilö Armas on muuttanut nuorena pois kylästä ja päätynyt Göteborgiin Volvon tehtaille kuten niin monet suomalaiset aikoinaan. 

"Miten kauas on mentävä, että saa olla rauhassa menneisyydeltä? Armas Pitkälahti pohtii. Ettei se istu hajareisin olkapäilläsi ja kalva rottana hermojasi?"

Nyt hän palaa kotikylään ristiriitaisin tuntein. Tarina sijoittuu Heikki Turusen Kivenpyörittäjän kylän aikoihin. 

Jyväskyläläisen kirjailijan esikoisteos. 

Kannen akvarellista erityismaininta Mika Pekkaselle. Ajankuvaa luova akvarelli jatkuu myös takakanteen, jossa on kirkko, Ruotsin lippu heiluu salossa, ja kuvassa on myös vanha nappi, jolla on tärkeä rooli tarinassa. 

Laila Hirvisaaren sotaromaani päättää Imatra-sarjan

 Kirja-arvio

 

 Laila Hirvisaari

Pihkovan kellot

Otava, 2009. 428 s.

  

Itse asiassa sotaromaani

”Saman päivän myöhäisenä iltana Ann Kristiina istui hetken Miskan ja Setä Gennadin seurassa vastaanotossa. Anna Kristiinan Haavoittumispäiväkirja alkoi täyttyä. Hän kirjoitti sitä kaikkina vapaa-aikoinaan. Siinä oli nimettömiä tarinoita, tarkkoja havaintoja ja sairauskertomuksia miehistä, joiden venäläisyys oli suomalaiselle tytölle yhtä vaikeaa kuin vihollis-Saksa. Anna Kristiinan maailmaan ei kuulunut minkään valtion alistaminen. Hän oli itsenäisyyttä kipeästi haluavan Suomen itsenäinen nuori nainen. Vaikka hänen isänsä syntyjuuret olivat Venäjällä ja hän itse opiskeli Tartossa, niin äidin, Elviira Kuzminan, perintönä Anna Kristiinalla oli juuret syvällä kotimaassaan Suomessa. Punainen Risti sopi hänelle, se määräsi hänet ottamaan huomioon kärsivät ihmiset, olivatpa nämä mistä maasta hyvänsä, mutta syvällä sielussaan hän kyseli: miksi juuri venäläiset ja miksi juuri saksalaiset. Miksei hän saanut hoitaa suomalaisia. Hän selasi mietteliäänä päiväkirjaansa, niinä oli lähes viidenkymmenen venäläissotilaan tarinat.” – Laila Hirvisaari: Pihkovan kellot.

Luin Laila Hirvisaaren muistoksi uudelleen Imatra-sarjan päättävän romaanin Pihkovan kirkonkellot.

Sehän on itse asiassa sotaromaani. Ensimmäinen maailmansota on puhjennut. Ollaan 1913 – 1914 Viron Pihkovassa Sotasairaala 105:ssä. Rintama velloo pitkin poikin Eurooppaa. Päähenkilö, nuori suomalainen Anna Kristiina Kuzmina työskentelee lääkärinä sairaalassa ja odottelee opintojensa päättämistä Tarton yliopistossa. Kaiken taustalla soivat Pihkovan lukemattomien kirkkojen kellot.

Vahvaa kuvausta, historiaa, ihmisiä, ripaus romantiikkaa.

Luin tämän kirjan aiemmin vuonna 2009, kun se ilmestyi. Imatra-sarja koostuu romaaneista Kruununpuisto, Myrskyn edellä, Grand Hotel, Vuoksen helmi ja Pihkovan kellot.

Suositeltavaa kesälukemista. Laila Hirvisaaren muistoksi.

 

Kari Tahvanainen

4.7.2021

 

Paiholasta kaikki alkoi

Kolumni

Paiholasta kaikki alkoi

 ”Ukri se alkaa olla kansaneläkeiässä.” Tällainen lausahdus kuultiin johtokunnan kokouksessa Arttelissa viime syksynä. Mietittiin teemaa Pohjois-Karjalan kirjailijayhdistys Ukrin 65-vuotisjuhlavuodelle, ja samalla nimeä juhlakirjalle. Teemaksi tuli Muisti.

 Alussa oli Paihola. Ja Ukri eli onnellisena hamaan tulevaisuuteen. Siinä voisivat olla tarinan alku- ja loppulause.

 Paiholan upouuden mielisairaalan ylilääkärin asuintaloon Kontiolahdelle muutti 1952 Siippaisten perhe, kirjailija Olavi Siippainen yhdessä lääkäri-runoilijavaimonsa Laura Latvalan kanssa. Heidän kodistaan tuli lämminhenkinen kohtaamispaikka maakunnan kirjallisuus- ja kulttuuri-ihmisille.

 Siellä perustettiin Ukri.  Tarkkaan ottaen sunnuntaina 7.10.1956 kello 11.45. Perustajajäsenet olivat Olavi Siippainen, Laura Latvala, opettajaopiskelija Vesa Niemeläinen Viitasaarelta, kirjailija Olavi Aaltonen Helsingistä ja valokuvaaja Esko Eskelinen Kontiolahdesta. Niemeläisestä tuli Ukrin ensimmäinen puheenjohtaja. Aaltosesta toinen, 1958 – 59, ja Esko Eskelinen oli varapuheenjohtajana 1956 – 57.

 Aluksi Ukri oli valtakunnallinen yhdistys, jonka tarkoituksena oli olla nuorten kirjailijoiden ja taiteilijoiden yhdyssiteenä, tukea nuoria kirjailijoita ja taiteilijoita heidän työssään sekä edistää yleensä kirjallisuuden ja taiteiden harrastusta. Sittemmin Ukrista tuli pohjoiskarjalaisten kirjailijoiden ja aktiivikirjoittajien yhdistys samoista lähtökohdista. Ukrin viisivuotisantologiassa Aamumaisema, 1961, esitetty ajatus Ukrin roolista pätee paljolti edelleen. ”Ukrin tarkoituksena on puhtaasti käytännöllinen ja opastava yhteydenpito kirjoittajien kesken. Jos etsitään kerholle määritelmää, tarjoutuu ehkä sopivimmaksi sana työyhteisö.”

Olavi Siippainen oli intohimoinen kirjailija ja lehtimies. Hän toimi kirjailijantyönsä ohessa aloittelevien ja varttuneempienkin kirjoittajien lukijana ja kriitikkona Joensuun – Kuopion – Iisalmen akselilla. Laura Latvala kokosi miehensä poismenon jälkeen kirjekokoelman Olavi Siippainen: Kirjeitä kirjailijatovereille vuosilta 1945 – 1963. Toim. Laura Latvala. WSOY, 1975.

Siippaista voisi pitää nykykielellä sanottuna kirjailijoiden sparraajana. Esimerkiksi Jouko Puhakkaa hän sparrasi tähän tapaan:

”Toivottavasti pääsitte sekalaisista lapuistani jonkinlaiseen käsitykseen tarkoituksistani. Kuten mainitsin, ei minun asiani ole pyrkiä arvostelemaan, onko jokin teos julkaisukelpoinen tai ei – koetan päästä selville, miten voitaisiin selvitä mahdollisimman hyvään taiteelliseen tulokseen.

Mikäli on kysymyksessä jonkinlainen taiteellinen peruspääoma, kannattaa Teidän ymmärtääkseni jatkaa, mutta koska taide ei tunne sellaista käsitettä kuin vaatimattomuus, on päämäärä alun pitäen asetettava kyllin korkealle. On kerta kaikkiaan lähdettävä omasta ainutlaatuisuudesta ja sille rakennettava. Sanalle ei tarvitse antaa mitään arvostavaa sisältöä, riittää, että toteamme erään biologian perustotuuksista.”

 Kirjaan kootuista kirjeistä osa on osoitettu maakunnan nuorille kirjailijoille kuten Vesa Niemeläiselle, Jouko Puhakalle, Aarre Savolaiselle ja Seppo Lappalaiselle. Värikkäissä kirjeissä käsitellään paitsi kirjoittamiseen ja kirjailijantyöhön liittyviä kysymyksiä, myös kirjallisuuteen, maailmanmenoon, politiikkaan ja henkilökohtaiseen elämään liittyviä asioita.

 On kiehtovaa ajatella, miten suuri merkitys tällaisella kannustamisella on ollut kirjailijoillemme. Sitä samaa työtähän jatkoi sittemmin kirjailija-läänintaiteilija Jouko Lehtonen.

 Vuoden lopulla ilmestyvästä Ukrin juhlakirjasta tulee monipuolinen katsaus kirjailijoiden ja kirjoittajien teksteihin. Alkaen 100 sanaa -kirjoituskilpailun sadasta palkitusta tekstistä.

 

Väliasemalla, 1956, oli Ukrin ensimmäinen antologia. 

Kari Tahvanainen

kirjoittaja on kirjailija, Ukrin varapuheenjohtaja ja Ukrin 65-vuotisjuhlakirjan toimittaja

 

Karjalan Heili 9.6.2021

Kemal Joensuun kaupunginvaltuustoon - Wanhan Jokelan ääni

Kuntavaalit 2021, Joensuu. Tuen Kemal Achourbekovia Joensuun kaupunginvaltuustoon. 351 on hänen numeronsa. Kokoomus, Joensuu. 

Ystävällisin terveisin 

Kari Tahvanainen

YTM, kirjailija, toimittaja 

***  

Kirja-arvio

Kemal Achourbekov ja Aimo Salonen

Pianolla yli rajojen

161 s., Kirjokansi, 2018

Joensuusta on Moskovaan noin tuhat kilometriä. Ja kun Moskovasta lähdetään lentämään kaakkoon, saavutaan parintuhannen kilometrin jälkeen Azerbaidzanin pääkaupunkiin Bakuun. Bakusta on kotoisin pianisti Kemal Achourbekov, joka asuu perheineen tätä nykyä Joensuussa. Azerbaidžanin tasavalta on sisämaavaltio Kaukasiassa Kaspianmeren rannalla. Pinta-alaltaan se on neljännes Suomen pinta-alasta, mutta väestöä on kymmenen miljoonaa. Neuvostoliiton aikaan se oli yksi neuvostotasavalloista.

     Kesällä 2018 joensuulainen toimittaja Aimo Salonen lentää tuon reitin yhdessä Kemal Achourbekovin kanssa. Elämänkerturi viimeistelee pianistin elämänkertaa kuin tutkimusmatkailija. Matka vie tapaamaan pianistin ystäviä, sukua ja perhettä niin Venäjällä kuin Azerbaidzanissakin. Jälleennäkemiset ovat sydämellisiä. Lämminhenkinen on myös elämänkerta, joka on tallentunut kansien väliin. Pianolla yli rajojen -kirja ilmestyi viime syksynä Kirjokannen kustantamana. Olipa se sanomalehti Karjalaisen Pohjoiskarjalainen kulttuuriteko -yleisöäänestyksessäkin mukana.

Nimi Kemal on Joensuussa tuttu, mutta mistä? Ravintola Wanha Jokela sai 1994 hänet pianistikseen, joka soitti joka viikko monena iltana ravintolan salissa, siellä valkoisten pöytäliinojen puolella. Hänestä tuli osa joensuulaista kulttuuria ja kulttuuriravintolaa. Sittemmin Kemal on soittanut keskiviikkoiltaisin ravintola Sointulassa Kirkkokadulla ja soittaa yhä. Mutta on hän pelannut Joensuussa jalkapalloakin.

     Elämäntarinan takaa paljastuu paljon sattumia. Yksi niistä on se, että ravintoloitsijapariskunta Anita ja Jaakko Latola palkkaavat Kemalin pianistiksi ja mahdollistavat siten kahden ammattimuusikon kotiutumisen Joensuuhun, josta on pikku hiljaa tulossa kansainvälinen kulttuurikaupunki. Kemal Achourbekov ja hänen vaimonsa Jaroslava Kotorova kotiutuvat myös Joensuun konservatoriolle ja muihin maakunnan musiikkioppilaitoksiin. Vaikka alun perin pariskunnan piti muuttaa Moskovasta Johannesburgiin Etelä-Afrikkaan.

Bakussa syntynyt lahjakas muusikko, absoluuttinen sävelkorva, on käynyt läpi musiikkikoulun, musiikkiopiston, Puna-armeijan ensemblen ja maineikkaan Moskovan valtiollisen konservatorion, voittanut useita pianokilpailuja. Elämänkerran lopussa hän kertoo nykyisistä oppilaistaan Joensuun konservatoriossa.

     Tämä kirja, Pianolla yli rajojen, on samalla kuvaus monesta kansainvälisestä huippumuusikosta, jotka ovat kotiutuneet Joensuuhun ja tehneet työuraansa Pohjois-Karjalassa. Carlos Sedano, Istvan Zaborsky, Vasile Pantir. Maakunnan muusikoista esille nousee harmonikkataiteilija Arto Tarkkonen ja konservatorion edesmennyt rehtori Seppo Vartiainen. 

     Kesällä 2018 Joensuussa perustetaan Rajaton taide –festivaali, jossa konkretisoituu Joensuun kulttuurinen, musiikillinen, kansainvälistyminen. Kemal Achourbekov yhdessä Seppo Kimasen kanssa toimii sen taiteellisena johtajana. Kemalin elämänkerran ilmestyminen osuukin hyvään ajankohtaan. Ollaan komealla virstanpylväällä josta on hyvä jatkaa.

     Otetaanpa tähän loppuun Kemal Achourbekovin omat sanat Pianolla yli rajojen –kirjastaan.

”Tämä kirja kannatti tehdä. Jo isäni sanoi, että ruumisarkkuun ei saa mukaan mitään, enkä minä halua viedä näitä tarinoita mukanani toiseen maailmaan. Ne pitää jakaa. Samoin ystävyys on semmoinen asia, jonka haluan jakaa. Olen nyt 54-vuotias. Toivon että jäljellä olevan elämäni aikana minulla on vielä voimia ja jaksamista tehdä uusia projekteja ja järjestää nautinnollisia iltoja – konsertteja ja muita tapahtumia. Samoin toivon, että voin edelleen auttaa muita ihmisiä. Mutta en yksin, kukaan ei voi tehdä mitään yksin. Tarvitaan ystäviä, joiden kanssa asioita tehdään yhdessä.

Kirjana kämmenellä oli tänään Kemal Achourbekovin ja Aimo Salosen kirja Pianolla yli rajojen. Kustantaja on Kirjokansi.

Kari Tahvanainen
Iskelmä Rex 14.1.2019

Ilmastonmuutosta sivuava dekkari

 Kirja-arvio

 

J.P. Koskinen

Hukkuva maa

Like, 2020, 232 s.

 

 

Ilmastonmuutosta sivuava dekkari

 Ilmastotutkija Niklas Nikke Vaateri on ylivoimainen ilmastotutkija. Hän kehittelee lopullisia vastauksia ilmastomuutoksen etenemiseen. Mutta kun hän puhuu niistä konferensseissa ja seminaareissa, maailman mahtavatkaan eivät ota uskoakseen. Sanat eivät johda tekoihin. Ilmastonmuutos tulee jatkumaan vääjäämättömällä painollaan.

Sukudraamankin etenee siinä sivussa. Vaateri on teollisuusjohtajan ja poliitikon perheen poika. Isä katoaa mystisesti lähtiessään eduskunnasta ympäristövaliokunnan tilaisuuden jälkeen. Isää etsitään viitisen vuotta. Hänet olisi voitava julistaa kuolleeksi, että firma pelastuisi perinnönjaon kautta. Siinäpä kunnon soppa.

Hukkuva maa sivuaa aiheellaan Risto Isomäen Vedenpaisumuksen lapset -romaania (2020) muutamassakin asiassa. Täydellisiä vastauksia etsitään, mystiikkaakin on mukana. J.P. Koskinen kirjoittaa loistavasti ja tarina vetää mukaansa.

 

Kari Tahvanainen

14.5.2021

Unohdettu kansa hyvin esillä Karjalaisen teemalehdessä

 

Karjalaiselta ilmestyi marraskuussa Historia-teemanumero evakoista. Samaa vahvaa historialinjaa jatkaa nyt uusi Historia-teemanumero SMP:n tarinasta, 1959 - 1995, ja joka jatkuu nykypäivään saakka.

Eino Poutianen, kansanedustaja ja puoluesihteeri oli vauhdikas ja omaleimainen mopomies täältä Pohjois-Karjalasta. 

Lehden on toimittanut Karjalan Heilin toimittajakonkari Aimo Salonen, jonka oma ja lapsuudenperheen historia sivuaa tiukasti Suomen Maaseudun Puolueen historiaa ja juuria. Kuten niin monen meistä. 

Kannattaa lukea. Lehti on myynnissä lehtipisteissä ja saatavilla digiversiona Karjalaisen nettisivuilta.

UNOHDETTU KANSA

Kari Tahvanainen

10.5.2021 

Margarita - Elämä ja aurinko

Kirja-arvio

Anni kytömäki

Margarita

Gummerus. 2020. 582 s.  

Vuonna 2020 Finlandia-palkittu Margarita on vahva romaani. Tunnen yhä surua niin Senniä itseään kuin Mikkoa, Aaroa ja pikku-Ottoa kohtaan. Voi tätä elämää. 

F.E. Sillanpään esikoisteos Elämä ja aurinko tuli mieleen vahvaa romaania lukiessa. Molemmissa ollaan nuoruudessa ja ruohonjuuritasolla. Naturalismia. Ja ihmisdraamaa. Sota oli siirtänyt Margaritassa nuoruutta toiveisiin. 

Sata vuotta alkaa olla aikaa välissä. Pienillä sanoilla sanoen: koskettavaa. Molemmat klassikot. 

Finlandia-palkinnon perusteet puhuvat puolestaan. 

Hannu Lintu kirjoittaa kirjeessään Anni Kytömäelle seuraavasti:

“Kirjan kieli viettelee mukaansa ja sen kerronta kannattelee lukijaansa värikkään jatkumonsa aalloilla. Kuvaat taitavasti paitsi sitä nollahetkeä, josta Suomen kasvu kohti modernia yhteiskuntaa alkoi, myös yksilön ponnisteluja tuon kasvun välillä järjettömissäkin käänteissä. Osoitat, että kaikki taistelut – niin sota kuin jälleenrakennuskin – aiheuttavat omat uhrinsa. Me lukijat tiedämme, että nuo ponnistelut paremman tulevaisuuden hyväksi jatkuvat edelleen.

Päähenkilösi Sennin poikkeuksellinen luonne, urheus, inhimillisyyden ja itsekkyyden yhdistelmä, sekä hänen luonnon ja ihmisten aktivoima mielikuvituksensa saavat lukijan pitämään häntä ystävänään. Kirjasi muistuttaa meitä siitä, että vakavimmat vammat eivät ole fyysisiä. Pahimmat vauriot kohdistuvat mieleen, ja sellaiset vaikuttavat sukupolvesta toiseen. Tästä luonto toimii hyvänä vertauskuvana.”

“Olen omistanut Margaritan maan ja veden hiljaisille – niille, jotka yhteiskunnassa ja ekokriisissä ovat vaarassa jäädä jalkoihin. Koen Finlandia-palkinnon osoittavan, että maailmassa on yhä tilaa monimuotoisuudelle eli ihmisluonteiden ja luonnon kirjolle”, Anni Kytömäki kertoo.

c. Kari Tahvanainen

9.5.2021 äitienpäivänä 

Älä koske perhosen siipiin - Uuno Kailas

 Kirja-arvio

Marija Vantti

Älä koske perhosen siipiin

Uuno Kailaan elämä ja kuolema

Aviador, 2021, 208 s. 

Oman elämänsä orpo 

Marija Vantin uunituore elämäkerta, Älä koske perhosen siipiin. Uuno Kailaan elämä ja kuolema, runoilija Uuno Kailaasta (1901 - 1933) pysäytti. Neljä lasta kuoli heti synnyttyään perheeseen, vain Uuno pääsi aloittamaan elämänsä ihmisenä. Äitikin kuolee Uunon synnyttyä. Mikä eksistentiaalinen tyhjiö, kauhu ja ahdistus. 

Marija Vantti, historioitsija ja kirjailija, on lähestynyt Uuno Kailasta tästä näkökulmasta - kuinka Uuno itse jaksoi elämässään. Välillä Vantti tulee lähelle Uunon elämää, kaksi orpoa, kirjailija kertoo myös omasta historiastaan luovutettuna lapsena, ja kahdesta isästään. 

Historioitsija taustoittaa romaanin lopussa ammattimaisesti koko Uuno Kailaan elämän, mitä hänestä on kirjoitettu ja mitä hänestä tiedetään. Mielestäni harvinaisen kypsä elämäkerta romaanin muodossa. 

Pitipä lukea tämän elämäkerran ohessa Uuno Kailasta itseään. Uuno Kailas. Runoja (1932). Ja runokirjan välistä löysin Helsingin Sanomien jutun vuodelta 2018. (Kuoleva runoilija ja tyttö. Jussi Lehmusvesi, HS 19.5.2018) Viimeinen kuva Uuno Kailaasta. 

Maaliskuu 1923, Gourdonin kylä Provencen vuoristossa. Viimeinen kuva Uuno Kailaasta. Hänen seurassaan ovat Asta ja Aino Launis. Asta Schuwer Launis asuu Helsingin Sanomien mukaan Pariisissa. Kuva: Armas Launis

Herkkyys ja homoseksuaalisuus yhdistettynä eksistentiaaliseen kauhuun. Kolmas kuolemaan johtava tekijä oli keuhkotuberkuloosi. Kailas suomensi Edith Södergranin tuotantoa ruotsista. He kumpikin menehtyivät tuberkuloosiin. 

Todellista tulenkantajien historiaa. Vaikkakin Kailas erosi Tulenkantajat-ryhmästä. Mutta hänestä itsestään tuli tulenkantaja.

Kari Tahvanainen

vappuna 2021