lauantai 22. joulukuuta 2012

Rautainen joulupukki ja vapahtaja



Leppoisaa joulua ja onnea uudelle vuodelle! 


Joulunalusviikon päivä oli puolessa ja pakasti hiukan. Taivas oli pilvenharmaa ja kotitalon piisistä nouseva savu tuoksui nenässä palavalle koivuhalolle. Navetan hormista kohosi usvaa. Pihamaan lumipenkassa tökötti kahdet sukset. Talon pikkupoika Tapio otti siitä juuri omia Järvisiään ja rupesi laittamaan niitä jalkaan. Kylään pellon takaa tullut naapurin Martti-isäntä sitoi vielä karvahattunsa läppiä leuan alle. Tarttui sitten omiin suksiinsa.
- Mmennäänpäst nyt ssitten, Martti mumisi kohta ja läksi kömpelösti lykkimään tietä pitkin mäkeä alas. Tapiota hiukan jännitti. Olihan tästä reissusta puhuttu jo pitkään.
Edellä menevän Martin musta sarkaturkki lepatti suksien suhistessa kohti mutkaa mäen alla. Reppu heilui selässä. Jalassa sillä oli nahkaiset tallokkaat, jotka olivat nyt tiukasti kiinni vanhan näköisten puusuksien mäystimissä. Tapio hiihti melkein kannoilla, yritti hiukan jarrutella ettei olisi törmännyt Marttiin. Toisessa Järvisessä oleva peltinen paikkalappu jarrutti ja tahtoi vetää suuntaa vasemmalle.
Mäen alla Martti jarrutti kumarassa, sukset aurauskulmassa. Sitten hän rupesi kiipeämään penkan ylitse, työläästi pään ja käsien vapistessa. Kun Tapiokin oli päässyt penkan yli, Martti alkoi avata latua puhtaaseen lumeen kohti pellon takana näkyvää metsänlaitaa. Jänikset olivat viitoittaneet polkunsa samaan suuntaan.
Kohtalaiseksi kasvaneen suomännikön suojissa oli valkoinen hämärä. Tovin hiihdettyään he alkoivat lähestyä vanhaa harmaata sammallatoa. Sen ympärillä seisoi kuin lumisia olentoja parissa rivissä. Tapio hätkähti kun ne putkahtivat näkyville. - Turveseipäitä! Hän muisti niiden olleen siinä vuosikaudet samanoloisina. Joskus ne olivat kesällä pelottaneet mustuudessaan ja suon hiljaisuudessa. – Kaipa ne olivat unohtuneet siihen viimeisestä turpeenteosta. Ja latokin, se oli aivan tyhjä. Mitä nyt muutama turvemöykky nurkassa. Avoimesta oviaukosta oli tuuli tuiskuttanut lunta sisälle.
Martti pysähtyi ladon ovelle ja kömpi suksiltaan sisälle. Hän hymyili hiukan ovelasti Tapiolle olkansa yli ja pyyhkäisi sitten nahkarukkasellaan lunta lumisen kasan päältä. Esille tuli tervaskannon kappaleita ja tuohikäppyröitä. Tapiotakin hymyilytti kun hän tajusi. Kesällä, kun oli käyty täällä, Martti oli veistellyt kirveellään kaikenlaisia tervaskantoja ja kantanut niitä yhteen kasaan kuivamaan. Siinä ne nyt olivat.
Pian iloinen nuotiotuli roihusi vähän matkan päässä ladosta pienellä aukiolla. Se sulatti nopeasti loputkin lumet altaan ja ympäriltään, muutamia puolukanvarpuja ja kanervia alkoi tulla näkyville. Sillä aikaa Martti oli jo katkonut pikku kuusesta oksia istuimiksi lumipenkalle. Reputkin olivat siinä vieressä. Kohta päästäisiin töihin. Ja sitten nuotiokahville. Mustakylkinen pannu täynnä lunta riippui jo kepinnokassa liekkien keskellä. Jännitys pisti Tapion heiluttelemaan jalkojaan havuilla istuessaan.
Martti hyräili taas jotain jouluista, sen pää tärisi väliin nykäyksittäin sivulle. Ensi töikseen se oli kaivanut repustaan tervapurkin ja sudin, laittanut ne lämpenemään nuotion vierelle. Nyt se oli jo lämmittämässä Tapion suksien pohjia liekeissä. Kohta olisi aika tervata sukset.
Eikä Tapion tarvinnut tehdä muuta kuin ihmetellä vieressä. Martti kuumensi ensin kummankin sukset ja levitti sitten tervaa niiden pohjiin. Muutama tällainen kerros ja liiat tervat pyyhkäistiin rätillä pois. Sitten sukset joutivatkin jo kuivumaan hiukan kauemmas nuotiosta.
Kahvi vähän poltteli, emalimukin reuna oli kuumunut ja sattui huuleen. Mutta hetken puhaltelun jälkeen siihen jo tottui. Tapiolla oli oma punainen mukinsa, Martin valkoisessa mukissa oli muutama kuhmu.. Sokeria ja pullaa oli kahdessa äidin laittamassa ruskeassa paperipussissa reppujen päällä. Jossain raakkui varis talvista nauruaan. Muuten metsässä oli hiljaista. Aurinkokin pilkahti jo pilvipeitteen raosta lähellä taivaanrantaa. Terva ja savu tuoksuivat pakastuvassa säässä. Tapio katseli Marttia kun tämä tunki pullapalasta käsi vapisten suuhunsa. Se katsoi takaisin ja silmät hymyilivät.
Monet varmaan luulivat Marttia sekopäiseksi, tai humalaiseksi. Se kun tärisytti päätään koko ajan toiselle sivulle ja heilutteli vastaavasti kättään väliin vähän minne sattui. Puhe oli useimmiten mumisevaa ja nopeaa, naurahdusten säestämää. Sitä oli äkkinäisen vaikea ymmärtää. Kasvot olivat rokonarpiset, ja saunassa niitä arpia näki vähän joka puolella ruumista. Selkää pestessä sai ihan varoa koskettelemasta.
- Mmelkonen suovaellus sse miulla oli, oli Martti joskus hymähdellyt saunareissulla.
Kranaatti oli räjähtänyt suolla, aivan lähellä. Siihen oli nuoren miehen sota päättynyt. Koti-Pälkjärvi oli menetetty. Lopulta uusi koti oli löytynyt täältä Koivulahden kylältä, hänelle ja vanhalle äidilleen, kahdelle evakolle. - Sillä oli rautaa sisällään vieläkin niin että ihan hirvitti ajatella. Mukana aina iso kasa tablettipurkkeja. Ja puukko vyöllä. Se kutsui sitä sotapuukkoaan vapahtajaksi.
- Jjokos myö llähettäs ttakasin päin, Tapio? Martin kysymys herätti pojan mietteistään. – Alkkaa ttuo ppimenemmään ruveta kohta. Jjoulupukki vielä tulloo hakemmaan meijät.
- Elä narroo. Ja tiijänhän minä, mikä se joulupukki on. Ois tiällä suolla mukava olla vaikka pimmeessäkin, kun on tämä nuotio. Pitäsköhän tulla uuvestaan joskus iltapimmeellä? Lähtisithän sinä? Se ois kyllä mukava matka, varmaan ne antaa lähtee, kun on sinun kanssa.
Nuotio jäi vielä savuamaan ladun päähän, kun he aloittivat hitaan matkanteon kohti suometsän laitaa ja siitä pellon halki kotia kohden. Sukset luistivat nyt ihan eri tavalla, kun niissä oli tuore terva pohjassa. Tervaa oli valunut sinne tänne suksien päällekin, aina peltipaikkaa myöten. Kirveen varsi näkyi Martin repun läpän sivusta. Sen sauvat nousivat ja laskivat suhahdellen pakkaslumessa, se meni vähän kumarassa. Tapio myhäili mielessään Martin menoa katsellessaan, kun hän muisti viime joulun. – Se on kyllä ihan kuin joulupukki.


Novelli on teoksesta:
Kari Tahvanainen
Eläimenkaltaiset ystäväni
Ilias. 2005

tiistai 18. joulukuuta 2012

Wanhaa Jokelaa kunnioittaen


Joensuun mustana päivänä sopii muistella legendaarista kulttuuriravintola Wanhaa Jokelaa, joka on ollut osa niin tavallisten ihmisten kuin kulttuuriväen elämää aina vuodesta 1934. 

Rumbaa lainaten: Jouko Turkka ja Anneli Sauli tekivät siellä vallankumousta. Omar Sharif veti siellä viskiä, Repe Helismaa, Esa Pakarinen ja Tapio Rautavaara yöpyivät siellä toistuvasti. 

Ismo AlankoPeter von BaghLaura MalmivaaraPaula Vesala,Costello HautamäkiA. W. YrjänäIlkka Mattila ja lukemattomat muut kulttuurivaikuttajat, poliitikot ja tieteen ynnä taiteen ammattilaiset vetosivat sen puolesta

I
Olen ehkä väärässä
Mutta kun katsoo
Voisit olla
Kuta ajattelin kuten

II
Asema. Wanhan Jokelan graniittipylväät
Ovi. Portaat. Suhde
Sinä ymmärrät
Ja siitä se alkaa
Loppua en muista
Ulkona. Tupakka. Ole

III
Ruutu. Näen valkean. Minä olen humala
Ei muistiinpanopaperia. Puhuvat että olkko
tai eikkö. Työssä. Oppiminen. Selvä
Ässä on kielenpäässä
Siltä tuo vähän näyttää. Pieni
Sie huijasit
Neljä euroo

IV
Rastatukkakin ja koko pöytä. Perhana
Iltahan alkaa elää
Istuivat juuri



Runo on kokoelmassani Kosmoskynällä (Kustannuskynnys, 2009)


Presidenttiehdokas Pekka Haavisto nousi viime talvena Wanhan Jokelan sohvalle ja piti palopuheen. Ravintola oli tupaten täynnä. Tämä on yksi  unohtumattomista Jokela-muistoistani.
Kuva: Kari Tahvanainen 


perjantai 14. joulukuuta 2012

Enkelit suihkuun



Enkelit suihkuun
ja joulupukki ikkunalle
tallilyhty koholla kädessään
yöhön lepattaen

Joulu hei!

Saisit sie jo tulla
tänne meillekin


               * * * 



Lampi on kasteltu maitoon
linnunradan emännän pikkulusikalla
hämmennän hämärän sokeria
talvi-illan tarinoiksi 

iltasatuja
ja tuoretta pullaa

istuimme jalkoja heilutellen
tuvanpöydän ääressä
lumisodan jälkeen 

                                     Kari Tahvanainen

keskiviikko 5. joulukuuta 2012

Parnasson syysnumeron tullessa





Tosi
vieras kaunis
nauru rakas
Kuolema? Ei!
Työ - jos sana
minä, lukija
tyhjä

Kari Tahvanainen


  


Runo koostuu Joensuun kirjallisuustapahtuman teemoista – kaikki kolmetoista tähänastista teemaa aikajärjestyksessä.

Omistan tämän runon Parnasson syksyllä edesmenneelle päätoimittaja Jarmo Papinniemelle, joka oli vieraana kirjallisuustapahtuman Lukija-teemassa.

Papinniemelle kirjallisuus oli sydämenasia.

Kari Tahvanainen

Parnasso elää www.parnasso.fi