Leppoisaa joulua ja onnea uudelle vuodelle!
Joulunalusviikon päivä oli
puolessa ja pakasti hiukan. Taivas oli pilvenharmaa ja kotitalon piisistä
nouseva savu tuoksui nenässä palavalle koivuhalolle. Navetan hormista kohosi
usvaa. Pihamaan lumipenkassa tökötti kahdet sukset. Talon pikkupoika Tapio otti
siitä juuri omia Järvisiään ja rupesi laittamaan niitä jalkaan. Kylään pellon
takaa tullut naapurin Martti-isäntä sitoi vielä karvahattunsa läppiä leuan
alle. Tarttui sitten omiin suksiinsa.
- Mmennäänpäst
nyt ssitten, Martti mumisi kohta ja läksi kömpelösti lykkimään tietä pitkin
mäkeä alas. Tapiota hiukan jännitti. Olihan tästä reissusta puhuttu jo pitkään.
Edellä menevän Martin musta sarkaturkki lepatti
suksien suhistessa kohti mutkaa mäen alla. Reppu heilui selässä. Jalassa sillä
oli nahkaiset tallokkaat, jotka olivat nyt tiukasti kiinni vanhan näköisten
puusuksien mäystimissä. Tapio hiihti melkein kannoilla, yritti hiukan
jarrutella ettei olisi törmännyt Marttiin. Toisessa Järvisessä oleva peltinen
paikkalappu jarrutti ja tahtoi vetää suuntaa vasemmalle.
Mäen alla
Martti jarrutti kumarassa, sukset aurauskulmassa. Sitten hän rupesi kiipeämään
penkan ylitse, työläästi pään ja käsien vapistessa. Kun Tapiokin oli päässyt
penkan yli, Martti alkoi avata latua puhtaaseen lumeen kohti pellon takana
näkyvää metsänlaitaa. Jänikset olivat viitoittaneet polkunsa samaan suuntaan.
Kohtalaiseksi
kasvaneen suomännikön suojissa oli valkoinen hämärä. Tovin hiihdettyään he
alkoivat lähestyä vanhaa harmaata sammallatoa. Sen ympärillä seisoi kuin lumisia
olentoja parissa rivissä. Tapio hätkähti kun ne putkahtivat näkyville. -
Turveseipäitä! Hän muisti niiden olleen siinä vuosikaudet samanoloisina. Joskus
ne olivat kesällä pelottaneet mustuudessaan ja suon hiljaisuudessa. – Kaipa ne
olivat unohtuneet siihen viimeisestä turpeenteosta. Ja latokin, se oli aivan
tyhjä. Mitä nyt muutama turvemöykky nurkassa. Avoimesta oviaukosta oli tuuli
tuiskuttanut lunta sisälle.
Martti
pysähtyi ladon ovelle ja kömpi suksiltaan sisälle. Hän hymyili hiukan ovelasti
Tapiolle olkansa yli ja pyyhkäisi sitten nahkarukkasellaan lunta lumisen kasan
päältä. Esille tuli tervaskannon kappaleita ja tuohikäppyröitä. Tapiotakin
hymyilytti kun hän tajusi. Kesällä, kun oli käyty täällä, Martti oli veistellyt
kirveellään kaikenlaisia tervaskantoja ja kantanut niitä yhteen kasaan
kuivamaan. Siinä ne nyt olivat.
Pian iloinen
nuotiotuli roihusi vähän matkan päässä ladosta pienellä aukiolla. Se sulatti
nopeasti loputkin lumet altaan ja ympäriltään, muutamia puolukanvarpuja ja
kanervia alkoi tulla näkyville. Sillä aikaa Martti oli jo katkonut pikku
kuusesta oksia istuimiksi lumipenkalle. Reputkin olivat siinä vieressä. Kohta
päästäisiin töihin. Ja sitten nuotiokahville. Mustakylkinen pannu täynnä lunta
riippui jo kepinnokassa liekkien keskellä. Jännitys pisti Tapion heiluttelemaan
jalkojaan havuilla istuessaan.
Martti hyräili
taas jotain jouluista, sen pää tärisi väliin nykäyksittäin sivulle. Ensi
töikseen se oli kaivanut repustaan tervapurkin ja sudin, laittanut ne
lämpenemään nuotion vierelle. Nyt se oli jo lämmittämässä Tapion suksien pohjia
liekeissä. Kohta olisi aika tervata sukset.
Eikä Tapion
tarvinnut tehdä muuta kuin ihmetellä vieressä. Martti kuumensi ensin kummankin
sukset ja levitti sitten tervaa niiden pohjiin. Muutama tällainen kerros ja
liiat tervat pyyhkäistiin rätillä pois. Sitten sukset joutivatkin jo kuivumaan
hiukan kauemmas nuotiosta.
Kahvi vähän
poltteli, emalimukin reuna oli kuumunut ja sattui huuleen. Mutta hetken
puhaltelun jälkeen siihen jo tottui. Tapiolla oli oma punainen mukinsa, Martin
valkoisessa mukissa oli muutama kuhmu.. Sokeria ja pullaa oli kahdessa äidin
laittamassa ruskeassa paperipussissa reppujen päällä. Jossain raakkui varis
talvista nauruaan. Muuten metsässä oli hiljaista. Aurinkokin pilkahti jo pilvipeitteen
raosta lähellä taivaanrantaa. Terva ja savu tuoksuivat pakastuvassa säässä.
Tapio katseli Marttia kun tämä tunki pullapalasta käsi vapisten suuhunsa. Se
katsoi takaisin ja silmät hymyilivät.
Monet varmaan
luulivat Marttia sekopäiseksi, tai humalaiseksi. Se kun tärisytti päätään koko
ajan toiselle sivulle ja heilutteli vastaavasti kättään väliin vähän minne
sattui. Puhe oli useimmiten mumisevaa ja nopeaa, naurahdusten säestämää. Sitä
oli äkkinäisen vaikea ymmärtää. Kasvot olivat rokonarpiset, ja saunassa niitä
arpia näki vähän joka puolella ruumista. Selkää pestessä sai ihan varoa
koskettelemasta.
- Mmelkonen
suovaellus sse miulla oli, oli Martti joskus hymähdellyt saunareissulla.
Kranaatti oli
räjähtänyt suolla, aivan lähellä. Siihen oli nuoren miehen sota päättynyt.
Koti-Pälkjärvi oli menetetty. Lopulta uusi koti oli löytynyt täältä Koivulahden
kylältä, hänelle ja vanhalle äidilleen, kahdelle evakolle. - Sillä oli rautaa
sisällään vieläkin niin että ihan hirvitti ajatella. Mukana aina iso kasa tablettipurkkeja.
Ja puukko vyöllä. Se kutsui sitä sotapuukkoaan vapahtajaksi.
- Jjokos myö
llähettäs ttakasin päin, Tapio? Martin kysymys herätti pojan mietteistään. –
Alkkaa ttuo ppimenemmään ruveta kohta. Jjoulupukki vielä tulloo hakemmaan
meijät.
- Elä narroo.
Ja tiijänhän minä, mikä se joulupukki on. Ois tiällä suolla mukava olla vaikka
pimmeessäkin, kun on tämä nuotio. Pitäsköhän tulla uuvestaan joskus
iltapimmeellä? Lähtisithän sinä? Se ois kyllä mukava matka, varmaan ne antaa
lähtee, kun on sinun kanssa.
Nuotio jäi
vielä savuamaan ladun päähän, kun he aloittivat hitaan matkanteon kohti
suometsän laitaa ja siitä pellon halki kotia kohden. Sukset luistivat nyt ihan
eri tavalla, kun niissä oli tuore terva pohjassa. Tervaa oli valunut sinne
tänne suksien päällekin, aina peltipaikkaa myöten. Kirveen varsi näkyi Martin
repun läpän sivusta. Sen sauvat nousivat ja laskivat suhahdellen pakkaslumessa,
se meni vähän kumarassa. Tapio myhäili mielessään Martin menoa katsellessaan,
kun hän muisti viime joulun. – Se on kyllä ihan kuin joulupukki.
