maanantai 23. toukokuuta 2011

Lyriikkaa taikalasien voimalla

Anneli Venäläinen
Taikalasit
Runoja
Mediapinta 2011, 55 s.


Pistetäänpä nyt kevään kunniaksi silmille taikalasit, kas näin. Kädessäni on Hammaslahtelaisen runoilijan Anneli Venäläisen uunituore runokokoelma Taikalasit.

Anneli Venäläisen kolumneja on saatu vuosien varrella lukea muun muassa Karjalan Heili –kaupunkilehdestä. Viimeksi hän taisi pohtia Ukri-kolumnissaan onnen olemusta.  

Anneli Venäläinen on julkaissut Pilotin ja Mediapinnan kustantamina kaikkiaan kolme runoteosta, joista aiemmat ovat Aikamatka lapsuuteen ja Elämäni mittainen matka. Runoilija kertoo kustantajan sivuilla historiastaan näin: Olen syntynyt Ruskealassa sodan alla. Isäni katosi heti sodan alussa. Jouduimme äidin kanssa evakkoon Sysmään. Siellä asuimme 12 vuotta. Sitten muutimme tänne äidin lapsuusmaisemiin Pohjois-Karjalaan.

Taikalasit on tiivis kokoelma, jossa nuoruus ja vanhuus ikään kuin keskustelevat keskenään – ajan yli niiden taikalasien voimalla.
Anneli Venäläisen runokieli on lyhyttä ja varsin realistista: asioista kerrotaan havainnollisesti. Vertauskuvia elämän ilmiöille löytyy niin vanhasta höyryveturista kuin uudesta kannettavasta tietokoneestakin.

Ukko-Pekka

Ei niin nopeasti aika.
En halua Pendolinoa.
Kulje hitaasti kuin
nuoruuteni Ukko-Pekka.
Vedä elämäni vaunuja
niin, että on aikaa nähdä
kevään kaikki kukat,
koivujen hiirenkorvat,¨
kuunnella lintujen
lemmenlaulut.
Nähdä kesän puhkeavan,
pysähtyä syksyn asemalle,
sienimetsään ja puolukkamättäille.
Nähdä syksyn huikaiseva kauneus.
Ja sitten kun pääteasemalla
poistun junasta,
voin sanoa veturinkuljettajalle:
matka oli hyvä ja mielenkiintoinen.
Kiitos.

Anneli Venäläinen on onnistunut luomaan teoksestaan jotenkin ajattoman; siitä ei kovinkaan paljoa näy sotasukupolveen erityisesti liittyviä muistoja. Sikäli nuoruuden ja vanhuuden vuoropuhelu on ajatonta ja yleispätevää. Rajaus on hyvä näin. Kirjan viimeinen runo löytää kirjeen vanhuudesta ja rakkaudesta - vuodelta 1642.

Runot suhtautuvat vanhuuden ongelmiin leppeän huumorin avulla, niissä on hyvää asennetta:

Tähän on tultu

Nyt se sitten tuli:
paha sairaskohtaus.
Jalka tuntuu lyhyemmältä
kuin toinen!
Aivoinfarkti!
Sitten helpottaa kun huomaan:
vain toisessa jalassa kenkä!

Aistihavainnot herättävät muistissa vanhoja aikoja ja poisnukkuneita läheisiä ihmisiä, aivan samoin kuin vuodenaikoja taikalasien toisella puolen.

Askeleet

Mikä ääni?
Tuttu.
Aivan kuin joku
kävelisi nostamatta
jalkojaan lattiasta?
Muistan:
äidin jalat!
Nyt ne ovat minulla!


Muutamat sinä-muotoiset runot olisivat voineet nekin olla minä-muodossa. Mutta niitä oli vain pari kappaletta, niitä opettavaisia. Ulkoasultaan kirja on tyylikäs kokonaisuus. Kuvituksena olevat Janne Venäläisen lähikuvat luonnosta sopivat hyvin runojen maailmaan, samoin kuin kansikuvan kesäiset taikalasit.

Minulle on kiteytynyt vuosien varrella sellainen ajatus ja näkemys, että kun katsoo vanhaa ihmistä ja kuvittelee hänet valokuvassa nuorena, häntä ymmärtää ehkä paremmin. Ne ovat kai minun taikalasini, yhdet sellaiset.

Sanotaan myös, että aika kultaa muistot. Onko siis ajalla taikalasit silmillään? Sitä voi mietiskellä Anneli Venäläisen uuden Taikalasit-runokokoelman äärellä.


Biisi:
Jukka Poika ja Jenkkarekka: Juokse sinä humma

Kari Tahvanainen, Iskelmä Rex 23.5.2011

Puhetta luonnon ja rakkkauden kanssa

Raino Harinen
Puhu salamoivan metsän kaatumattomille puille
Runoja
Kustannuskynnys 2011, 40 s.


Kirjan kansi on vaaleansinistä utua. Lyijykynäpiirroksessa joutsen ui öisessä järvessä, taivaalla on täysikuu ja puiden paljaat oksat kurkottavat pimeyteen. Takakannen runo kertoo, miten kuva muuttuu kun runoilija herää: ”Nyt lyijykynässäni ui viininpunaisen varsilammen punainen joutsen.”

Joensuulainen, nykyisin Ilomantsissa asuva runoilija Raino Harinen on juuri julkaissut uuden runokokoelmansa Puhu salamoivan metsän kaatumattomille puille. Kyseessä on hänen neljäs runokokoelmansa.

Runokokoelma koostuu kolmesta osasta. Läpi kokoelman kaikuu ylpeänä ensimmäisen lapsen syntymän, isäksi tulon riemu. Ensimmäinen osa kuvailee uuden elämän mukanaan tuomaa hullaannuttavaa tunnetta, onnea. ”Onni on arjessa lapsi”, kuten osan moniselitteinen motto kuuluu. Runominä puhuu syvältä tulevin luontokuvin, kuten säkeessä ”Voi lisäilosta syvärääkyvä maaäidin kohtu!”. Ja näin Mesikämmen syntyy:

Mesikämmen. Koputan kristallioveen.
Haistan hunajavaipan,
näen ovenraosta lentävän perhosen varjon.
On Ampiaisen pistämä kuuyö.
Isyys tulee syliä kohti,
rääkyvä punainen naama.
Lepakot liehuvat ja peikkolapset tanssivat.

Teoksen keskimmäinen osa julistaa: ”Rakkaus on Enterprisen hattara huvipuistossa”.  Runollinen rakkauden ja sen puutteen pohdinta keskustelee selvästi runoilijan esikoisteoksen, vuonna 2006 ilmestyneen Lepakoiden vuorolla –kokoelman maailman tai ajan kanssa. Arvioin tuolloin, että elämän ja maailman ristiriidat ovat Harisen runojen käypää polttoainetta. Nyt noista ristiriidoista on käännetty katse kaiken kaikkiaan jo suoraan eteenpäin. Uusi kokoelma on perustaltaan tässä hetkessä ja katsoo eteenpäin. Runot soljuvat aikaisempaa vapaampina ja käyttävät polttoaineenaan unen elementtejä, surrealistisia kuvia. Eino Leinoa ja Juice Leskistä voi aistia seuraavan runon äänimaisemista:

Mitä tuosta että ei ole kreisiä kiirettä,
mitä tuosta että ei ole rikas,
mitä tuosta että ei ole pinko.
Kaikkien kohtalo on kuolla.
Mutta kyllä yhä tuossa on metsää
niin että raikaa pisaroiden pauhu,
kyllä tuossa on purovettä,
kyllä tuolla on mun tyttöni
valkoisten kesäöiden
juoksee jalan niityllä.
Kuutamouin kanssaan,
kauhut pois kyynelehdin,
alan reisiä nuolla
kun vielä ehdin.

Runokokoelman päättävä kolmas osa on saanut motokseen ”Metsä on nähtävä puu puulta”. Runominä kertaa vielä menneisyyttään, kuljettuja tummia polkuja, mutta katse kaartelee metsän puissa ja taivaalla, on aika elää hetkessä ja eteenpäin.

Jos pysähtyy ja katsoo ympärilleen
voi nähdä joka puolella taikahenkeä,
metsien huulien huminaa ja satua.

Teoksen päättävät kehotussäkeet käskevät lopuksi puhumaan auringonsäteille. Raino Harisen neljäs runokokoelma puhuu soljuvalla äänellä ja luonnon kielellä intiimisti rakkaudesta ja sen löytämisen hetkistä, ja vie lukijansa välillä unimaailmoihin. Näinhän se on, että runotraditio meillä Suomessakin on takonut näistä aiheista vaikuttavimpia säkeitään aina Eino Leinoa ja Risto Rasaa myöten.

Puhu salamoivan metsän kaatumattomille puille –kokoelma olisi kyllä kantanut voimallaan lisääkin riimejä. Nyt teos on vain nelikymmensivuinen. Pitempi kokoelma olisi saattanut kohdistaa katsetta vielä enemmän eteenpäin. Siltikin, kädessäni on nyt Raino Harisen tähänastisen tuotannon paras kirja.

Satuin lukemaan tätä kokoelmaa samaan aikaan Jean M. Untinen-Auelin Maalatut luolat –uutuusromaanin kanssa, joka päättää Luolakarhun klaani –kirjasarjan. Tunsin kummassakin teoksessa syvää ja aitoa luontoyhteyttä.

Raino Harisen runokokoelman taitosta ja ulkoasusta annan yhden pisteen ja senkin kansikuvan tekijälle Päivi Hyttiselle. Kirja muodostuu sisällöstä, mutta se on myös esine ja esineellä on estetiikkansa. Tämän kirjan ulkoasu muistuttaa hätäisesti kyhättyä omakustannetta. Kirjan ulkoasu ei käy yksiin hyvän kuvan kanssa. Runot on taitettu kaunokirjoitusfontilla, vain kiiltokuvat puuttuvat. Fontista johtuen osa riveistä katkeaa tavuviivaan ja runojen rytmi kärsii. Julkaisijatiedot eivät ole paikallaan ja viivakoodi puuttuu takakannesta.

Kriitikot ovat aiemminkin joutuneet puuttumaan Kustannuskynnys-kustannusliikkeen teosten vaillinaiseen toteutukseen. Se on aina valitettavaa, kun kyse pitäisi olla ammattimaisesta kustannustoiminnasta. Kirjailijan täytyy päästä markkinoille moitteettomassa pakkauksessa, ja lukijan täytyy päästä nauttimaan teoksesta ilman haitallisia sivumakuja.

Kirjana kämmenellä tänään oli Raino Harisen uusi runokokoelma Puhu salamoivan metsän kaatumattomille puille.


Biisi:
Hassisen Kone: Tällä tiellä. (s. Ismo Alanko)

Kari Tahvanainen, Iskelmä Rex 23.5.2011

perjantai 13. toukokuuta 2011

Puut
raskaina keväälle
äitienpäivänä
syntymän ihme

Poliitikot
raskaina


Kari Tahvanainen, 2011 

Omakustanteita ja enkeleitä

Pohjois-Karjalassa julkaistaan paljon kirjallisuutta myös omakustanteina. Pohjois-Karjalan kirjailijayhdistys Ukri on järjestänyt jo kymmenkunta vuotta omakustannematineoita, joissa esitellään uusia omakustanteita. 

Tämän vuoden omakustannematinea on tavallista juhlavammissa merkeissä, onhan Ukrin 55-vuotisjuhlavuosi. Matinea järjestetään Outokummussa osana Outopia-tapahtumaa. Ajankohta on perjantai-ilta 10. kesäkuuta. Tilaisuudessa on aluksi kello 16 luvassa tietoa omakustantamisen mahdollisuuksista. Aiheesta luennoi kirjailija Kari Tahvanainen, ja paikalla ovat painopalvelujaan esittelemässä KopiJyvä ja Kotiseutu-Uutiset. Tilaisuudessa selviää muun muassa, mitä omakustantaminen maksaa. Paikkana on Kyykerin innovaatiokylätalo Outokummussa.

Jo tässä vaiheessa toivotetaan kaikki uusien kaunokirjallisten omakustanteiden julkaisijat paikalle esittelemään teoksiaan vuoden 2011 omakustannematineassa, joka alkaa kello 18, heti omakustanneinfon jälkeen. Esittely on maksutonta ja samalla teoksiaan saa myös myydä. Ukri kokoaa tilaisuudessa tietoja Omakustanneluetteloon, jolla pyritään auttamaan teosten markkinointia. Lisätietoja netissä osoitteesta www.ukri.net.

Omakustannematineaa odotellessa otan nyt kirjaksi kämmenelle kolme pohjoiskarjalaista omakustannetta.


Erkki Väisänen
Pojat oli poikia 
Omakustanne 2010, 91 s. 

Ilomantsilainen kirjailija Erkki Väisänen on julkaissut useita teoksia rajaseudun elämästä ja menneistä ajoista. Viime vuonna häneltä ilmestyi tarinakokoelma Pojat oli poikia. Teoksessa on kolmisenkymmentä tiivistä muistumaa sodanjälkeisiltä vuosilta Outokummun seudulla, josta Väisänen on kotoisin. Näkijänä ja kokijana on nuori poika, jolle sattuu ja tapahtuu. Tarinoiden nimet valaisevat näitä sattumuksia: Kyllä pieru palaa, Starsanileikin loppu, Heikkisen Lindan kehno kana, Sarkahousukiikku, Kovaa peliä ladulla, Saatilla sillan alla, Mirjan kanssa mustikassa. Erkki Väisäsen tekstit ovat humoristisia ja oivia ajankuvia. Kuulin häneltä, että tämäkin uusi teos Pojat oli poikia on jo loppuunmyyty. Mutta kirjastosta löytyy!


Raimo Tyyskä
Punainen enkeli
Omakustanne 2010, 165 s. 

Sitten pari ”enkelikirjaa”. Joensuulainen kirjailija Raimo Tyyskä julkaisi viime vuonna Punainen enkeli –nimisen romaanin, joka kertoo elämästä kolmekymmenluvun Suomessa ja vähän myöhemminkin. Romaani kertoo muutaman nuoren ihmisen elämäntarinan noina kovina aikoina. Nuorta Salmea kutsuttiin punaiseksi enkeliksi, koska hän auttoi aatteensa vuoksi vankilaan ja vankileireille joutuneita vasemmistolaisia tovereitaan, ja joutuipa itsekin lopulta vankilareissulle. Sota-ajalle ja sen jälkeen puolestaan sijoittuvat toisten nuorten, Leenan, Toivon ja Kostin elämäntarinat, jotka lopulta sivuavat myös Salmen elämäntarinaa. Romaanissa nuorten kohtaloihin vaikuttavat niin suojeluskunnat, salainen poliisi kuin poliittiset nuorisojärjestöt ja puolueetkin. Koskettava romaani valottaa työväestön elämää ja on sellaisena paikkansa ansainnut. Kirjailija jatkaa tässä omakustanneteostensa sarjaa, jossa aiemmin ovat ilmestyneet Kalliit valheet, Kulissit ja Jäärä. Omakustanneteosten yksi ongelma valitettavasti ilmenee Punaisessa enkelissäkin; oikoluku on jäänyt tekemättä ja kirjan jaksotus hiukan puolitiehen. Mutta tutustumisen arvoinen teos kaiken kaikkiaan.


Elsi Komu
Ihmisiä ja enkeleitä
Omakustanne 2010, 125 s. 

Toinen ”enkelikirja” on joensuulaisen kirjailijan Elsi Komun uusi novellikokoelma Ihmisiä ja enkeleitä. Elsi Komu on pitkän linjan kirjoittaja, jolta on takavuosina ilmestynyt muun muassa radiokuunnelmia ja näytelmiä, ja 2000-luvulla kolme novellikokoelmaa. Uutukainen, Ihmisiä ja enkeleitä, on suoraan sanoen korkeatasoinen ja tyylikäs teos, aina taittaja Jukka Antikaisen tekemää ulkoasua myöten. Leena Jarvan maalaus ”Siipi” nousee vaikuttavana mustapohjaisesta kannesta.

Teos koostuu kahdeksasta novellista, joissa tapaamme ihmisiä arkielämässään, jotenkin pysähtyneinä tärkeiden ajatusten ja hetkien äärelle, joista elämää olisi jatkettava johonkin suuntaan. Hautausmaasta tulee paitsi konkreettinen paikka, myös symbolinen ympäristö, siellä siirrytään ajasta ajan yläpuolelle, hetkittäin kuin herkkävireisessä fantasiakertomuksessa. Novellien aikajänne on pitkä kuin ihmiselämä, kertojina niin vanhoja ihmisiä kuin kuusivuotiaan äidittömäksi jääneen Tatu-pojan kaltaisia lapsiakin. Itse asiassa lasten kautta enkelit tulevat kuin luonnolliseksi osaksi elämää.

Elsi Komun novellit ovat eläviä ja niissä yhdistyvät persoonallinen huumori ja vakavat elämäntilanteet. Kypsiä tekstejä, sanoisin. Otetaanpa tähän lopuksi enkelien tuumailua kohtalostaan:
”Siis on etuoikeus olla enkeli. Ei ole pelkoa tulevaisuudesta, ei suututa. Mutta oli ihmisenä kiinnostavampaa olla. – Mutta Elsi Komun enkeleille nousevat lopulta tunteet pintaan ja posket punehtuvat. Kuin meillä ihmisillä.


Biisi: Sakari Kuosmanen: Pudonnut enkeli (s. J. Karjalainen) 

Kari Tahvanainen, Iskelmä Rex 9.5.2011