torstai 13. syyskuuta 2018

Kirjastotuoksuja ja näkyjä


Radiokolumni



Tiedäthän että kirjat tuoksuvat. Erityisesti vanhat kirjat. Vanha paperi, vanha liima, kannet. Tiedät että kirja elää ja on jättänyt jäljen, kun aistit tuon tuoksun vuosikymmenten päästä. Kirjat tuoksuivat kirjastossakin, niissä pienissä koulukirjastoissa ja kunnankirjastoissa.

Alussa on koulukirjasto, tai oikeastaan kaksi. Lainaan innokkaana Kolmea iloista rosvoa Kasper, Jesper ja Joonatan Kardemummamaassa. Mutta kun yritän lainata Jules Vernen kirjaa, opettaja sanoo että olen vielä liian pieni lukemaan sitä. Luen Viisikot. Luen poikien seikkailukirjat. Moneenkin kertaan. Ne vievät mennessään uusiin maailmoihin, melkein näen, kuulen ja haistan nummet ja suuret metsät. Vihreä koulureppu pullottaa kirjoista joita kannan kotiin ja takaisin. Välillä pitää lukea taskulampun valossa peiton alla, kun pitäisi jo olla nukkumassa vaan kun ei malta. 
     Sitten tuli se suuri päivä, jolloin pääsin lainaamaan Enon kunnankirjastosta. Ylpeänäkö esittelin enolleni sieltä lainaamiani ensimmäisiä jännäreitä. Mummolassa olin lukenut kesälomilla pehmeäkantisia länkkäreitä ja dekkareita. Zane Grey ja Agatha Christie, vintillä kirjahyllyssä. Kotona kirjoja ei paljon ollut. Kaapin päällä piilossa olleet verisin kuvin varustetut kansalaissodasta kertovat kirjat katosivat jonnekin niihin aikoihin kun opin todella lukemaan. Hyvä että katosivat.
     Tein koulussa puutyötunnilla itselleni kirjahyllyn. Valkoiseksi maalattu kaksitasoinen hylly, liimattua puuta, tausta kovalevyä. Yhtenä päivänä talvella menin potkukelkalla kouluun ja raahasin hyllyn sen kyydissä kotiin, kuusi kilometriä. Ylpeänä laitoin se seinälle. Vanhasta valokuvasta näkyy, että on siinä kirjoja, ja kasettinauhurikin c-kasetteineen. Korkeajännitykset ja Tex Willeritkin löytävät paikkansa.

Ensimmäinen kirjahyllyni taustalla. Edessä veljeni ja kissa mannekiineina. 
Kuva: Kari Tahvanainen

Kunnankirjastossa sai istua koulun jälkeen bussia odotellessa ja selailla kirjoja. Oli hiljaista, kuului vain kellon raksutus seinällä, ja vanhan kirjastonhoitajan päivämääräleimasimen rouskutus. Ja koulureppu täyttyi yhä paksummista kirjoista. Mika Waltarit ja Topeliukset, samaten sotakirjat hujahtivat pian pienen lukijan päähän. Ja Alistair MacLeanit. Desmond Morris kertoi, mistä tulemme ja keitä olemme. Erich von Däniken kertoi, ketä maapallolla on vieraillut avaruudesta. Tuhannen ja yhden yön sadut, Grimmin sadut, maailma. Yksi kirjaston hyllystö oli täynnä amerikkalaisia kirjoja, niitä ihmeteltiin. Yhden kuvitetun intiaaniseikkailun kahlasin läpi sanakirjan kanssa.
     Mutta se se vasta oli, kun pääsi kaupunginkirjastoon lainaamaan ensimmäisiä kirjoja. Koristeellinen kerrostalo joen rannalla, Joensuun pääkirjasto, oli kiehtova iso paikka. Lukusali, kaunokirjallisuus, tietokirjallisuus, kaikki omilla tasoillaan. Tietokirjallisuutta jäi monesti selailemaan parvelle hyllyjen väliin. Itäiset viisaudet, Krishnamurtit sun muut mystiikkaa myöten avautuivat kirjojen sivuilta.
     Ja muistathan ne pahviset kirjastokortit, joihin paukautettiin vuosileima joka vuodelle. Nuhjuinen kortti lompakon sivutaskussa, sekin tuoksui ja jätti jäljen ihmisensä muistiin. Se oli passi lukemattomiin maailmoihin. Maailmoihin jotka tekivät lukijastaan ja kokijastaan rikkaan, rikkaamman kuin ilman niitä. Talletuksia korkeakorkoiselle kirjallisuustilille, elämään. Suomalainen kirjasto.

 Kari Tahvanainen, Iskelmä Rex 10.9.2018