perjantai 16. lokakuuta 2020

Rutto on täällä jälleen

 Kirja-arvio


Rutto on ajaton klassikko, erityisesti korona-aikaan


Albert Camus

Rutto

suom. Juha Mannerkorpi,

suomennoksen tarkistanut Jukka Mannerkorpi

Otava, 1985, 414 s. 




Albert Camus´n Rutto tuntuu hyvin ajankohtaiselta näin korona-aikaan. Romaani ilmestyi vuonna 1947 ja suomennettiin jo seuraavana vuonna. Juha Mannerkorpi oli suomentaja, ja tarkistetun käännöksen on sittemmin tehnyt Jukka Mannerkorpi. 

Tapahtuu kuvitteellisessa Oranin kaupungissa Euroopassa 1940-luvulla. Rottia alkaa kuolla roppakaupalla kaupungin kaduille ja viemäreihin. Rutto on tullut kaupunkiin. Kaupunki eristetään ja alkaa pitkä piina. Tohtori Bernard Rieux´n tutkimuksia, voisi sanoa. Lääkäri kuvailee epidemian etenemistä ja taistelua sitä vastaan. 

Kirja on kirjoitettu toisen maailmansodan jälkitunnelmissa. Tulee mieleen, miten verisen sodan vaikutus näkyy kirjassa. Onko kirjassa sodan vertauskuvallisuutta. Esimerkiksi rottalaumat voisivat kuvata valtaan nousseita natseja. Kirjassa käydään toista vuotta kestävän epidemian vaiheet ja kuvataan erilaisten ihmisten suhtautumista ja mukautumista siihen. Aivan samanlaisia vaiheita on kuultu nyt koronapandemiankin aikaan. 

Mika Waltari kirjoitti Sinuhe Egyptiläisen samanlaisessa yhteiskunnallisessa tilanteessa, kesällä 1945. Kuva maailmasta on synkkä, sodan väsymys ja pettymykset näkyvät Sinuhen kautta. 

Rutto on yli 400 sivuinen teos. Sivullinen on siihen verrattuna tiivis ja lyhyt romaani. Ja Sivullisesta kyllä pidin enemmän. 

Albert Camus palkittiin vuonna 1957 Nobelin kirjallisuuspalkinnolla. 


Kari Tahvanainen

16.10.2020 


keskiviikko 14. lokakuuta 2020

Tarton rauhan 100-vuotispäivänä

Kolumni

Kuva: Albert Edelfelt: Maaherra. 1899

 

Tarton rauhasta sata vuotta 


Meillä jokaisella on oma historiamme, jonka varrella on syntynyt myös ystävyys- ja tuttavuussuhteita ihmisten kanssa, ihmisten jotka ovat arvokkaita jo sinällään. 

Sosiaalinen media on luonut mahdollisuuden pitää yllä ja herätellä koko elämämme aikana syntyneitä suhteita, kutsua kavereiksi vanhoja lapsuuden ja nuoruuden kavereita ja tuttuja.

Mutta entäpä sitten. Nuorina on oltu intohimoisina monissa yhteiskunnallisissa liikkeissä. Nuorisojärjestöissä, ystävyysseuroissa, puolueissa. Elämänkulussa itse kukin on muodostanut omaa maailmankatsomustaan eteenpäin. Elämänkulkuun ja persoonallisuuden kehitykseen kuuluu asioiden arvioiminen uudelleen ja uuden oman elämännäkemyksen muodostaminen. 

Seurauksena on muun muassa poliittisten näkemysten muuttuminen, puoluejäsenyyksien muuttaminen, koko jakautuneen puoluemaailman ulkopuolle jättäytyminen. Kaikki ovat demokraattisen Suomen yhteiskunnan takaamia mahdollisuuksia. Yhteiskunnallisesti aktiivisten entisten nuorten valinnat ovat arvokkaita, jokainen yksilö on ne tehnyt omassa ainutkertaisessa elämässään, ja tuonut ne myös julki demokraattisessa Suomessa.Siinä on Suomen yhteiskunnan voima. 

Sosiaalinen media on nykyisin keskeisessä roolissa ihmisten kanssakäymisessä ja sosiaalisten roolien ja ryhmien muodostumisessa. Valitettavasti sitä käytetään yhä enemmän  oman ”oikean kuplan” arvojen ja ihmissuhteiden hallinnointiin. Olet vääränlainen ja arvoton ihmisyksilö, jos et ole samaa mieltä kanssamme. Kanssamme tarkoittaa usein sitä, että on vannottava yhteisen vanhan poliittisen perinteen, puolueen, ideologian, muistojen, nimeen. 

Se ei ole oikein. Se kertoo muun muassa toisten ihmisten manipulointia harjoittavien ihmisten ylivallan tavoittelusta ajasta toiseen. Se kertoo myös inhimillisen empatian puutteesta aikoinaan totalitarismia kannattaneiden yksilöiden mielessä. Arkisimmillaan se kertoo vanhan epämääräisen ”edistyksellisyyden” uusintamisesta. Osaltaan se on inhimillistä, niin minäkin teen kevyen aivopesun tuotteena, aikoinaan nuorena taistolaisena. Sama pätee muihin ajan aatteisiin elämässämme. 

Oikein olisi pitää ystäväpiirissä eri tavalla ajattelevia kasvinkumppaneita, ihmisiä ainutkertaisen elämämme varrelta. Kunnioittaa toisia ihmisiä ihmisinä sinällään. 

Nykyisin puhutaan somekuplista. Punavihreä kupla on yksi niistä. On vain yksi totuus – jota ei oikeasti ole. 

Ketään ei pitäisi tuomita demokraattisessa Suomessa sen perusteella, että hän on ajatellut uudelleen yhteiskunnallisia näkemyksiään. Ja päätynyt sen perusteella johonkin uuteen positioon, kansalaisena, tekijänä, ajattelijana. 

Monet ystävyyssuhteet ovat viime vuosikymmenillä loppuneet, kun en ole ollut samaa mieltä. Se on surullista ja vastoin kaikkea syvää inhimillisyyttä. Se ei ole kaukana vanhoillislestadiolaisuudesta; lestat katkaisevat kaikki yhteydet uskonlahkon jättäneisiin ihmisiin, omiinsa. Sellaisia ovat nämä "toverit".

Kerran kirjoitin tästä runonkin: 

Ihminen

ei ole 

puolue


Yksi elämän suurimista suruista on ollut tällaisten ihmissuhteiden tuhoutuminen. Kun en enää usko samaan uskoon. Uskon omaan näkemykseeni. Surua ei voi kuvata sanoin. Koko aikuiselämän muodostuminen. 

En yhtään ihmettelisi jos liittyisin vielä kaikesta huolimatta johonkin puolueeseen, yhteiskuntatieteilijänä. Esimerkiksi Kokoomukseen. Vastuunkantajaan isänmmaame vaiheissa ja tulevaisuudessa. Aleksander Stubbin hengessä. Sotavankiperheen lapsena, vennamolaisessa hengessä. Ylpeänä mutta nöyränä kuten isäni. 


Tarton rauhan päivänä 2020


Kari Tahvanainen

YTM, kirjailija, toimittaja


PS. Kirjoitin tämän alun perin kulttuurikolumniksi Karjalan Heiliin. Mutta enpä rohjennutkaan lähettää. Suomettuneessa Suomessa. Kirjoitan jostain toisesta aiheesta sen kolumnin. Ja näivettyvään Karjalaiseenhan kolumnit eivät enää kelpaa.


keskiviikko 7. lokakuuta 2020

Savolaista jännitystä ja historiaa maan nielemänä

Kirja-arvio


Marja-Sisko Aalto

Maan nielemät

Icasos, 2020, 208 s.



Savolaista jännitystä ja historiaa maan nielemänä


Oli synkkä ja myrskyinen yö... Sateiseen syysiltaan sopii luettavaksi värikäs savolainen dekkari. Marja-Sisko Aallon uunituore jännitysromaani Maan nielemät vie mukanaan savolaisiin maisemiin ja Kuopion poliisilaitokselle.



Ihan alkumetreillä Herkko Koskinen juoksee henkensä edestä metsässä, ja katoaa. Herkko on herkkä nuorimies, jota on koulussa kiusattu nössönä. Hän on mieltynyt pukeutumaan naiseksi eli tuntee vetoa myös transvetisismiin. Siitäkös kiusaaminen vain yltyy. Ja aikuisenakin se jatkuu, pahoin seurauksin.

Hulukonmäen Jööranni, toinen nuorimies, sotamies Ruotsi-Suomen viimeisinä vuosina 1806 aikoihin Savossa, kokee myös karmean kohtalon. Jokin yhdistää näitä kahta kohtaloa. Sitä alkavat nyt selvittää tutut dekkarihahmot, poliisit Annette Savolainen ja Aatu Heiskanen. Muistetaan Aallon aiemmista dekkareista, että Aatu Savolainen on hillitön kahvin kittaaja. Henkilöt ovatkin värikkäitä ja lämpimällä otteella kirjoitettuja. Pastori Perkiö, arkeologiaan perehtynyt epävirallinen salapoliisi, yhtyy tutkimuksiin. Mitä sitten seuraakaan, se jää lukijan selvitettäväksi.

Kuopiolainen pappi Marja-Sisko Aalto aloitti kaunokirjallisen kirjailijan uransa vuonna 2013 teoksella Murha tuomiokapitulissa. Sittemmin häneltä on ilmestynyt Tappavaa lunta, Ikoni, Korppi ja Timantti.

Aallon teoksissa yhdistyy mielenkiintoisesti historiallinen aines ja nykyaika, kuten myös tasa-arvon kysymykset. Syvälle historiaan, ja usein nimenomaan Savon historiaan, sukeltavat tarinat ovat kiehtovaa luettavaa.

Niinpä jäämme odottamaan jo seuraavaa jännitysromaania. Kannattaa odottaa.


Kari Tahvanainen

kirjailija, YTM

8.10.2020







lauantai 26. syyskuuta 2020

Kun maakunnan ykköslehti poisti kaikki menot sivuiltaan

 Mielipide



Kun maakuntalehti poisti kaikki menot ja meiningit Aina on tilattu kahta lehteä: Karjalainen ja Helsingin Sanomat. Tästä kuvasta näkee, että pääkaupunkiseudun tapahtumat tiedämme tasan tarkkaan.

Karjalaisessa ei ole nykyisin sanaakaan maakunnan menoista, menovinkkejä. Maksamme suunnilleen saman summan vuosittain kummastakin printtilehdestä digioikeuksineen. Historiasta muistamme, että kaikki kotimaakuntamme Pohjois-Karjalan menot ja tapahtumat, teatterit ja elokuvat, ovat olleet aina Karjalaisen sivuilla säntillisesti listattuina. Tapahtumajärjestäjille kyse on lähes katastrofista. Yleisö ei saa tietoa tapahtumista. Painettu lehti on edelleen ensisijainen tietolähde tapahtumista ja kulttuurista. En ymmärrä, mistä kiikastaa. Toivottavasti asiaan saadaan pian korjaus. Lehdistö on tiedon jakamista varten.





Kari Tahvanainen
26.9.2020


maanantai 14. syyskuuta 2020

Kolme vuosikymmentä sitten Joensuussa autettiin Liettuaa

Kolumni


Kolme vuosikymmentä sitten Joensuussa autettiin Liettuaa

Suomi - Liettua -seuran kunniajäsenenä huomasin ajatusteni palaavan tärkeisiin aikoihin. Liettua oli vapautumassa neuvostovallasta. Lääkintäapua Liettuaan -projekti. 

Olin vähän aiemmin käynyt Vilnassa mikrokirurgian klinikalla tutustumassa toimintaan. Yksi aiemmin ystävyyskaupunki Vilnasta Joensuussa käyneistä lukiolaisista oli siellä harjoittelemassa. Perustimme Joensuussa Lääkintäapua Liettuaan -pjojektin sanomalehti Karjalaisen päätoimittaja Pekka Sitarin (kuvassa) johdolla. Keräsimme sairaalatarvikkeita aikamoisen kontillisen. Arvo Puhakka silloisena rekkamiehenä hoiti logistiikan. Juuri itsenäistyneeseen Liettuaan meni rekka-autollinen lääkintätarvikkeita kansainvälisen Punaisen Ristin suojeluksessa. Niitä tarvittiin. 

Päätoimittaja Sitari ei jäänyt paikalleen, hän ja vaimonsa Kaija olivat mukana Liettuassa ihmisketjussa puolustamassa Liettuaa. Se siitä päätoimittajien esimerkillisestä toiminnasta. Arnas Berzanskis, tuleva lääkäri, se harjoittelija, oli yksi ystävyyskaupunkimatkalla Joensuussa olleista. Siitä alkoi hyvä tarina. Lukiolaisista tuli akateemisia ihmisiä eri mantereille ja eri maihin.

Kaiken kaikkiaan, Karjalaisen päätoimittaja vaikutti yhteiskunnassa ja Euroopassa koko voimallaan. Sellaisen toivoisi jatkuvan. 

"Maaliskuussa 1990 Liettua julistautui ensimmäisenä neuvostotasavaltana itsenäiseksi. Neuvostoliitto yritti tukahduttaa itsenäisyysliikettä muun muassa talousboikotilla ja viimein 13. tammikuuta 1991 valtaamalla Vilnan televisiokeskuksen, jossa 14 ihmistä sai surmansa. Venäjän presidentti Boris Jeltsin tuomitsi hyökkäyksen ja Venäjä tunnusti Baltian maat itsenäisiksi 7. syyskuuta 1991." - Wikipedia -

Olemme merkkivuosien äärellä.

Joensuun seudun Donelaitis-seuran historiaa


Kari Tahvanainen

Joensuun seudun Donelaitis-seura - Liettuan ystävät ry:n kunniajäsen 

14.9.2020 




perjantai 4. syyskuuta 2020

Becoming – luovan elämän tarina USA:n ensimmäisestä naisesta

Kirja-arvostelu

Michelle Obama

Minun tarinani

Suomentanut Ilkka Rekiaro

Otava, 2018, 511 s.




Becoming – luovan elämän tarina USA:n ensimmäisestä naisesta


Vuonna 1964 Chicagossa syntyi Michelle Robinson -niminen tyttö köyhään värilliseen perheeseen. Isä työskenteli kaupungin jätevedenpuhdistamolla ja äiti hoiti kotona tyttöä ja tämän vanhempaa veljeä Craigia. Perheessä uskottiin koulutukseen eteenpäin vievänä voimana. Rahaa säästettiin, että lapset pääsisivät lukioon, ja sen jälkeen yliopistoon. Perhesiteet olivat vahvat.

     Michelle Robinsonista tulee huippuyliopiston käynyt liike-elämän juristi. Lakiasiaintoimistoon tulee kesällä harjoittelijaksi nuori oikeustieteen opiskelija Barack Obama. Nuoret rakastuvat ja siitä alkaa uskomaton elämäntarina, joka vie pariskunnan ja heidän kaksi tytärtään kahdeksaksi vuodeksi Valkoiseen taloon. 

     Värikäs ja hyvin kirjoitettu omaelämäkerta päättyy taas yhteen elämänmatkan, becoming, vaiheeseen, jossa Barack Obaman toinen presidenttikausi päättyy ja on aika lähteä jatkamaan matkaa ”siviiliin”. Tyttäret ovat siinä vaiheessa kasvaneet jo niin, että teini on vielä lukiossa, mutta vanhempi tytär on välivuodella Kolumbiassa, näkemässä maailmaa.

     Elämänkerta on paitsi kertomus sosiaalisesta noususta ja värillisten aina ongelmallisesta asemasta amerikkalaisessa yhteiskunnassa, ennen kaikkea kertomus kasvusta kohti itsevarmuutta ja uskoa tulevaisuuteen. ”Olenko minä tarpeeksi hyvä?”Alkupuolella toistuvat ajatukset siitä, onko minusta mihinkään, pystynkö minä siihen. Perheenäidin, uranaisen ja poliitikon vaimon elämä ei paljon poikkea tavan ihmisen elämästä. Sitä Michelle Obama kuvaa elävästi ja luo samalla aikakautensa kuvaa. Kirja on jaettu kolmeen osaan: Minuksi, Meiksi, Enemmäksi. Epilogissa käydään lopuksi läpi vallanvaihtoseremoniat.

     Mieleen jäi erityisesti ensimmäisen naisen jatkuva huoli tyttöjen ja vähemmistöjen lasten koulutusmahdollisuuksista. Hän edistää niitä arvovallallaan ei pelkästään Yhdysvalloissa vaan ympäri maailmaa. Kannustaminen opiskelemaan ja positiivisen palautteen antaminen nousee keskeiseksi voimavaraksi keskusteluissa lasten ja nuorten kanssa. Ihan YK:n tavoitteiden mukaisesti. 

     ”Minulle sana becoming tämän teoksen alkuperäisessä nimessä ei tarkoita määränpäähän pääsemistä eikä tietyn tavoitteen saavuttamista. Näen sen pikemminkin eteenpäin suuntautuvaksi liikkeeksi, keinoksi kehittyä, keinoksi kurkottaa lakkaamatta kohti parempaa minää. Matka ei pääty milloinkaan. Minusta tuli äiti, mutta minulla on silti paljon opittavaa lapsiltani ja paljon annettavaa heille. Minusta tuli vaimo, mutta sopeudun edelleen nöyrästi siihen, mitä merkitsee rakastaa aidosti toista ihmistä ja elää yhdessä hänen kanssaan. Minusta on tietyssä mielessä tullut vaikutusvaltainen ihminen, mutta silti on hetkiä, jolloin olen epävarma tai minusta tuntuu, ettei minua kuunnella.”



Tämän elämänkerran jälkeen kannattaa lukea myös Barack Obaman muistelmateos Unelmia isältäni. Kertomus rodusta ja sukuperinnöstä. (Otava, 2017)


Kari Tahvanainen, 4.9.2020



lauantai 29. elokuuta 2020

Alkusanat, kymmenes Outopia-tapahtuma Outokummussa 2020

 

Outopia 2020 Avaussanat

kirjailija Kari Tahvanainen

29.8.2020 Outokumpu 



Kuva: Kari Tahvanainen 


Hyvä Outopian väki


Utopia, outo, satu, taika, rohkeus, jännitys, aarre, uni, metsä, kulta. 

Kymmenen sanaa, kymmenen Outopian teemaa, kymmenen Outopian vuotta. Siinä se on pähkinänkuoressa, kulunut vuosikymmenemme Outopian parissa. Ja matka jatkuu.

Outokummun utopiapäivillä on ollut monenmoista poikkitaiteellista ohjelmaa koko perheelle, kaiken ikäisille, siitä on lähdetty. Klovneja, jonglöörejä, sirkusväkeä, jäniksiä, kirjailijoita, historioitsijoita, nukkumatteja, valokuvaajia, trubaduureja, torvimusiikkia, viulunsoittoa, basaarikirppistä, karttakepinheittoa, aarteenetsintää, tarinoita, vuoden oudoimpia, lasten kuvataideleirejä, taidenäyttelyitä. Kaiken kaikkiaan monipuolinen on kattaus aina ollut, ja on edelleen. Nyt koronakesänä tosin pienimuotoisempana.

Henkilökohtaisesti olen iloinen siitä, että olen saanut olla valtakunnallisen kirjoituskilpailumme tuomariston puheenjohtajana nämä kymmenen vuotta. Tuomaroinnin on hoitanut Pohjois-Karjalan kirjailijayhdistys Ukrin johtokunta, jonka kirjailijoista muutama on tullut aina raatiin. Lasten, nuorten ja aikuisten sarjoissa on ollut vuosittain sadasta kahteensataan työtä. Kymmenellä kerrottuna se tarkoittaa toista tuhatta tarinaa. Parisataa tarinaa on palkittukin. Kirjoittajalle on aina merkittävä ja mieleen jäävä hetki, kun hänen luova tekstinsä palkitaan. Sen olemme nähneet myös palkitsemistilaisuuksissamme. Haaveenamme on saada koottua kirja näistä kymmenestä vuodesta. Teksteistä, historiasta ja valokuvista.

Outopia perustuu yhteistyöhön eri toimijoiden välillä. Ja voinpa sanoa, että yhteistyö on toiminut todella hyvin. On ollut sopiva sekoitus suunnitelmaa ja improvisointia. Yhteistyökumppanit Outokummun Taideyhdistyksen, Ukrin ja Outokummun kaupungin kulttuuritoimen ohella ovat vaihdelleet vuosittain, ja se kertoo elävästä Outokummusta. Outokummun Taideyhdistys täyttää tänä vuonna 50 vuotta. Suuret onnittelut yhdistykselle.

Aloitimme Outopian siihen aikaan, kun kulttuurisihteerinä oli kaikkien tuntema Maarit-Hämäläinen Koljonen. Suurkiitos hänelle tuesta ja työstä Outopian eteen. Sitä työtä ovat nyt jatkaneet kulttuuriohjaajina Anneli Mahlamäki, Mari Kortelainen ja Werne Tanskanen. Suurkiitos heille ja Outokummun kulttuuritoimelle. Ja samalla suurkiitos Outopian keksijälle, Anja Karhapäälle. Ilman hänen luovaa ideaansa ei olisi utopiapäiviä.

Tästä on hyvä jatkaa toiselle vuosikymmenelle. Utopia jatkuu, kuten jatkuu elämä koronapandemian jälkeen. Kiitos meille kaikille.

Tervetuloa Outopiaan!