lauantai 25. tammikuuta 2020

Naiskohtaloita uskonlahkon varjossa


Kirja kämmenellä


Katja Kärki
Jumalan huone
Bazar, 2019, 463 s.



Naiskohtaloita uskonlahkon varjossa

”Jos katsoisin taakseni, muuttuisinko suolapatsaaksi. Jalkani jähmettyvät ja liimaavat minut kiinni asfalttiin. Silmäni tarttuvat tuijottamaan mäen alla piirtyvää kirkon siluettia, vettä ja vaaroja, jotka kerrostuvat sinisinä aamusumun lävitse. Käteni kietoutuvat metsikön mäntyihin, muuttuvat oksiksi, kuviksi karahkoiksi. Ehkä takanani kaikki palaa ja sortuu. Sortukoon. Palakoon poroksi koko kurja kylä. …
Hyvästi isä ja äiti. Hyvästi veljet, jotka pääsitte liian helpolla pelkästään siksi, että teillä on miehen kromosomit, sukkahien peittämät jalat ja allanne viritetyt mopot, iltaöiden vapaus. Hyvästi Maria. Hyvästi koko perkeleen suku. Sinne te jäätte, selkäni taakse jeesuskristuksen sovintoverta valuen, jumalanrauhaa ja taivaankirkkautta hokien ja toistenne olkapäitä puristaen, kun minä menen pois, kun en mahdu teidän maailmaanne, kun olen liikaa kaikkea.”



Näin alkaa Katja Kärjen esikoisromaani Jumalan huone. Kirjailija on kotoisin Nurmeksesta, nykyisin Rovaniemellä asuva opettaja. Jumalan huone kertoo lestadiolaisuudesta ja tiukasta uskonyhteisöstä Lieksan seudulla Pohjois-Karjalassa Martikaisten, kolmen naissukupolven kautta.
     Aili vuonna 1920 syntyneenä on vanhinta sukupolvea. Hän on hyvin juureva ja samalla herkkä ihminen, joka kunnioittaa oman äitinsä ämmä-Eevan opetuksia ja uskonnollista moraalia. Hän kokee saavansa vaikeina vuosina turvaa, lohtua ja elävää yhteisöllisyyttä lestadiolaisuudesta.
     Ailin siskon Vienon tytär Maria on 1960 syntynyttä sukupolvea. Hän on oman tiensä kulkija, naimaton nainen lestadiolaisuuden liepeillä, opiskelee suomen kieltä Joensuun korkeakoulussa ja päätyy maahanmuuttajien opettajaksi. Tulevaisuus on silti yllätyksiä täynnä.
     Marian siskontytär Elsa 1985 syntyneenä edustaa jo aivan uudenlaista sukupolvea. Kuten romaanin alkusivuilta kuuluu, hän tekee täydellisen hypyn ulos lestadiolaisuudesta. Elsan lukioaikainen festarireissu Ilosaarirockiin on osa vapautumista. Se jatkuu jopa koomisiin mittoihin hänen päästyään opiskelemaan Jyväskylän yliopistoon. Biletyksellä ja rälläämisellä ei tunnu olevan rajoja, nuori nainen etsii itseään.
Elsa päättää tehdä ”kaikki synnit”. Tanssiminen, tv:n katselu, musiikin kuunteleminen, meikkaaminen, korvareiät, hiusten värjääminen, alkoholin juominen ja humalassa oleminen, esiaviollinen seksi eli huoraaminen, valehtelu, tappaminen, huumeet, homoseksuaalisuus… Lista pitenee.

”Kesä on kermavaahtoa ja mansikoita, valoisia pitkiä iltoja ja pyöräretkiä metsän läpi uimarannalle, jossa kalliolla voi maata ja antaa auringon hieroa ihoa kuumilla säteillä. Sitten voi molskahtaa vilpoisaan järveen ja antaa tukan valua märkänä selkää vastan.” Näin ajattelee teinityttö Elsa. Ja telkkaria katsotaan salaa naapurissa toisten lasten kanssa.
      Elämä iloineen ja suruineen etenee värikkään kerronnan rytmissä, vaikka lestadiolaisuus on usein kuin rautapanta pään ympärillä. Jatkuvat sunnuntaiseurat ja saarnakokoukset ”pukukoodeineen” kuten myös uskossa pysymisen vahtiminen muovaavat elämää. Lestadiolaisuuteen kuuluvat isot perheet, kaikilla on paljon sisaruksia.  
Jumalan huone on myös historiallinen maalaisromaani. Sotia edeltänyt sukupolvi joutui kokemaan köyhyyttä ja sodan pelkoa, desanttien murhatöitä kuten Lieksan seudulla todellisuudessakin tapahtui, kun kokonaisia perheitä surmattiin. Kaiken kaikkiaan sodan jäljet näkyvät tämänkin romaanin vanhimmissa sukupolvissa.
     Toksinen maskuliinisuus, kuten nykyisin sanotaan, käyttää tuhoavaa voimaansa niin kaiken kieltävien saarnaajien kuin useiden muidenkin miesten teoissa ja sanoissa. Vanhinta sukupolvea edustavan Maurin hahmossa se tiivistyy oman vaimonsa tappajaan, tyttöjen ja naisten ahdistelijaan ja pahoinpitelijään. Sillä hänen valta on. ”Nainen vaietkoon seurakunnassa.”
     Jos haluaa olla erilainen ja elää omaa elämäänsä, on vain yksi vaihtoehto: on lähdettävä. Naiset haluavat koulutusta ja toisenlaista elämää, joten heidän on lähdettävä. Marian Paavo-veli pakotetaan lähtemään 1970-luvulla nuorena Ruotsiin, koska hän on homo. Perhe hylkää hänet, ”se hirtti itsensä”, mutta tulevaisuus on yllätyksiä täynnä. ”Myö kaikki ollaan hirmu surullisia, jos sinä jouvut väärille teille ja kaotuksseen.” Lestadiolaisuudesta erkaantuminen merkitsee parannuskokouksia ja –keskusteluja, välien menettämistä läheisiin.

Kerronta on värikästä ja intohimoista. Jumalan huone on jaksotettu niin hyvin, että se koukuttaa lukijansa kun vain alkuun pääsee. Kirjaa lukiessa kaipasi tosin usein sukupuuta. Ajassa liikkuminen ja sukulaisuussuhteiden muistaminen pisti välillä selaamaan kirjaa taaksepäin. Romaanin sävy on usein aika synkkä, taustalla väreilee suuri tragedia. Verisiteet ovat lopultakin lähes murtumattomat, suku on olemassa ja muistot elämässä. Lukiessa tuli mieleen niin Pauliina Rauhalan Taivaslaulu kuin Timo K. Mukankin tuotanto.
      Kirjailija on kertonut lehtihaastattelussa teoksensa taustoista, jotka vievät todelliseen lestadiolaisyhteisöön ja paikallishistoriaan.
     ”Koen olevani nyt kypsä kirjoittamaan lestadiolaisuuden ongelmista. Kun yritin kirjoittaa samoista asioista parikymppisenä, olin täynnä vihaa uskovaisuutta kohtaan. Nyt pystyn eri tavalla käsittelemään asiaa. Tämä kirja on ehkä osittain terapiaa minulle.” – Katja Kärki Viva-lehdessä 2/2019




Kirja kämmenellä
Kari Tahvanainen
Iskelmä Rex 27.1.2020

maanantai 13. tammikuuta 2020

Nuorten vastarintaliikettä Tampereella


Kirja kämmenellä



Nuorten vastarintaliikettä Tampereella

Tamperelainen kirjailija Terhi Rannela tarttuu uudessa historiallisessa romaanissaan hiukan erilaiseen kotirintama-aiheeseen, vastarintaliikkeeseen. Kiivaat on romaani rakkaudesta ja vastarinnasta, kustantajana on Karisto.



”Vuodet 1941 ja -42 olivat meidän vuosiamme. Teimme pitkiä pyörä- ja kävelyretkiä Teiskoon, pidimme opinto- ja lukupiirejä, pojat potkivat rikkinäistä pallonrähjää Tahmelan kentällä ja talvella pelasivat jääpalloa Pyhäjärven jäällä. Nauroimme, hulluttelimme ja teimme maailmaa paremmaksi. Se oli elämäni parasta aikaa.
”Mutta silloin oli sota”, sinä kuiskaat.
Niin oli. Sanomalehdet olivat ristejä täynnä. Nuorukaisemme olivat kuin puita, jotka toinen toisensa jälkeen kaatuivat kaukana idässä. Ehkä kuolemanpelko vahvistaa elossaolemisen tunnetta. Kun on kiire elää, ei ennätä miettiä syiden ja seurauksien monimutkaista ketjua. Kuinka moni tärkeä asia voi jäädä pelon vuoksi tekemättä?”
Kertojana tässä on Salme Kiivas, joka vuonna 1955 muistelee sota-aikaa ja nuoruuttaan.
     Tamperelaisnuorten elämä soljuu yhteisen touhuamisen ja koulunkäynnin merkeissä. Kunnes jatkosodan alkuvaiheissa herää halu nousta vastustamaan Suomen ja Saksan sotimista yhdessä sosialistista ihannevaltiota Neuvostoliittoa vastaan. Salme tekee vasemmistonuorten lukupiiriin alustuksen 30-luvulla julkaistusta teoksesta Ruskea kirja, Saksan natsiterrorin hirmuista, jossa kuvataan Saksassa nousevaa natsismia ja natsien hirmutekoja.
     Viisi nuorta on jo harrastusten merkeissä lyöttäytynyt muutenkin yhteen. Salmen lisäksi on Toivo, josta tulee hetkeksi Salmen suuri haaveellinen rakkaus, sekä Veksa, Kerttu ja Arvo. Tämä viisikko hitsautuu yhä tiiviimmin yhteen, kun ruvetaan suunnittelemaan, miten voitaisiin vastustaa sotaa ja saksalaisten sotilaiden tuloa Tampereelle.
      
”Viihdyimme yhdessä. Pidimme toisistamme. Nauroimme samoille jutuille. Luotimme toisiimme. Niin yksinkertaista se oli.
Kurki käveli vauhkona ympäri kuistia: ”Mitä me teemme? Meidän pitää tehdä jotain!”
”Mitä me voisimme tehdä”, Toivo kysyi.
Aikuisten silmissä me olimme pelkkiä kakaroita. Emme osanneet mitään. Kukaan ei kuuntelisi meitä.
”Emme kai me voi täällä tumput suorina seistä, kun saksmannit saapuvat!”, Kurki korotti ääntään.
”Minä ainakin olen valmis laittamaan niille kapuloita rattaisiin!”, Arvo sanoi itsevarmana.
”Meidän on vastustettava sotaa kaikin keinoin”, Toivo sanoi.
”Meidän on noustava vastarintaan!” Kerttu huusi.
     
Pääosassa Kiivaat-romaanissa ovat naiset. Tyttöjen lisäksi mm. Salmen äiti josta tulee poliittinen vanki, ja Salmen mummo. Mummo on hänelle merkittävä ihminen, suojelija, kannustaja, lohduttaja, menneisyyden muistaja. Pappa on murhattu kansalaissodan lopussa Tampereella.
     Kirjan aikajänne alkaa Kalevankankankaan hautausmaalta vuonna 1933. Ilmassa on enteitä tulevasta. Punaisen, vankilassa nälkälakkoon kuolleen nuoren miehen hautajaiset ovat menossa, kansalaissodan kaiut ovat konkreettisia, kun poliisi hajottaa hautajaisseurueen. Hautausmaalla tulee olemaan taas kohta käyttöä.
     Viisikko opettelee ampumaan ja käyttämään räjähdysaineita. Sabotaasitekoja alkaa ilmaantua yön pimeydessä eri puolilla kaupunkia, ja lentolehtisiä levitetään. Lopulta jatkosodan loppupuolella on edessä kiinnijäänti ja vääjäämättömät rangaistukset. Niistä on selviydyttävä. Muistot ja omat valinnat mietityttävät.

”Uskoimme siihen, että teoillamme oli vaikutusta.
Uskoimme, että pystyisimme muuttamaan maailmaa.
Uskoimme, että oikeudenmukaisuus oli saavutettavissa.
Mihin hienot haaveet katosivat?”

On yleisinhimillistä, että nuorilla on ihanteita ja niiden puolesta halua ja tarvetta nousta vastustamaan ihanteiden vastaisia asioita yhteiskunnassa. On todistettava olevansa olemassa ja tulevaisuuden ihminen. Siksi kapinointia muodossa tai toisessa on vaikea olla hyväksymättä, jos vain hiukankin syvemmin ajattelee. Olinhan siellä minäkin, muistaa vanhemman sukupolven ihminen omaa nuoruuttaan. Jokaisella sukupolvella on nuorina omat vastarintaliikkeensä. Ja niin on hyvä, oikein hyvä. Terhi Rannelan Kiivaat on taitavasti kirjoitettu tiivis romaani sota-ajan nuorista teollisuuskaupungissa.
     Terhi Rannelalla on taito puuttua vaikeisiin yhteiskunnallisiin aiheisiin. Hyvin on mieleen jäänyt Rannelan esikoisromaani Puhdas valkoinen vuodelta 1994. Sehän käsitteli skinien liikehditää Joensuun seudulla. Samoin vuonna 2016 ilmestynyt Frau, jossa käsiteltiin natsi-Saksan johtajien perheiden elämää ja myöhempiä vaiheita.

Kirjana kämmenellä oli tänään Terhi Rannelan romaani Kiivaat.


Kari Tahvanainen
Iskelmä Rex 13.1.2020



Vuosi vain ja kalenteri kerrallansa


Radiokolumni



Vuosi vain ja kalenteri kerrallansa

Luoti on kilpistynyt taskukalenterin nahkaiseen takakanteen. Nuhjuinen kalenteri on täynnä kirjoitusta, se on erään aliupseerin sotapäiväkirja jatkosodasta vuodelta 1944. Lyijykynällä ja kosmoskynällä tehdyt merkinnät ovat jääneet talteen, koska kalenteri on säilytetty. Nyt se on mittaamattoman arvokas muisto sodasta. Vanha kirjailija kertoo, että se on hänen veljensä sota-ajan pikkuinen päiväkirja.



     Kalenterit ovat omaa kirjallisuuden lajiansa. Hyvään kalenteriin sen haltija raapustaa menoja ja tapahtumia vuoden varrelta. Pistää lippusia ja lappusia sivujen väliin. Kalenterissa on usein myös tietokirjamainen osa, joka perinteisimmillään tulee esille Almanakassa.
     Vanhimpia suomalaisia almanakkoja on kansanalmanakka, nykyisin Yliopiston almanakka, jota on julkaistu 1700-luvulta saakka. Nimipäivien ja juhlapäivien lisäksi siitä voi vuodesta toiseen lukea pimennykset, kuun ja auringon ilmiöt, planeettojen nousut ja laskut, kirkolliset juhlapäivät, lämpötilat, sademäärät, luettelot markkinoista ja toripäivistä, ja paljon muuta.
     Pelto-Pirkan Päiväntieto puolestaan on sisältänyt paljon tietoa maanviljelijälle. Vuosikymmenten ajan on senkin paksun kalenterikirjan sivuille tallentunut elämää suomalaisilla maatiloilla. Vasikoiden syntymät, apulannan levitykset, heinänteon alut ja loput, viljapeltojen niitot, savottahommat siinä sivussa. Ja omien lastenkin syntymät, edesmenneiden sukupolvien kuolemat, syntymäpäivät, ilon ja surun kuin myös lohdutuksen rivit.
     Vanhasta teinikalenterista vanha teini voi kerrata koulun lukujärjestyksen ja kokeiden päivämäärät jostain 1970- tai 1980-luvun kouluvuosiltaan. Päiväkirjamaiseen tapaan saattaa sivuilla olla harakanvarpaita ja sydämenkuvia ensirakkauksista ja pettymyksistä. Teinikalenteri ja alussa mainittu sota-ajan kalenterimuistikirja ovat itse asiassa samankokoisia, teinikalenteri vain on ohuempi ja joka vuosi siinä on eriväriset kannet.
     Kiireisimpien työvuosien järjestysmiehenä toimii vastaanottokalenteri, sinikantinen kirja jossa on tilaa päivän jokaiselle tunnille. Ja jos ihan sellaista ei tarvitse, niin hyvä on olla ainakin yksi aukeama jokaiselle viikolle muistiinpanotiloineen. Tärkeintä on että kalenterin tuntee vuoden varrella omakseen, että se ei petä luottamusta, vaan ohjaa pienen ihmisen liikkeitä ja auttaa muistamaan.
     Kalentereita on nykyisin aivan lukematon määrä, jos ulkoasuja katsoo. Perusalmanakasta aina tuunattaviin mielikuvakalentereihin saakka. Lopulta ne kuitenkin ovat yhtä ja samaa ajastaikaa, vuosi vain ja kalenteri kerrallansa etenee ihmiselämä.


     Kirjailija Paulo Coelhon nimellä julkaistuista vuosikalentereista voi lukea hänen elämänfilosofiaansa pieninä annoksina ja kuukausiteemoina. ”Pahinta oli joutua valitsemaan, koska silloin jäi miettimään loppuelämäkseen, oliko valinta ollut oikea. Kukaan ei kykene valitsemaan pelkäämättä.”
     Monen vanhan talon ullakolla on nipuittain almanakkoja kalastajalangalla yhteen sidottuna. Ja toiset niput ovat Pelto-Pirkan päiväntietoja. Kolmannet ovat ehkä emännän kalentereita. Viisas se ihminen, joka on visusti säilyttänyt kalenterit. On säilyttänyt historialle ja tuleville ihmispolville muistoja toisesta ajasta, ihmisen elämänajasta. Kirjoittanut omaa kalenterikirjaansa. Ylistetty olkoon kalenteri.


Kari Tahvanainen
Iskelmä Rex 13.1.2020


sunnuntai 5. tammikuuta 2020

Hyvää loppiaista ja uutta vuotta 2020


Hyvää loppiaista ja uutta vuotta 2020







Pohjois-Karjalan maakuntaliitton perinteinen Uuden vuoden vastaanotto 
oli Polvijärvellä talvisissa ja juhlavissa tunnelmissa. 

Kuvat: Kari Tahvanainen

keskiviikko 20. marraskuuta 2019

Suomi on kirjailijayhdistysten luvattu maa

Kolumni



Suomi on kirjailijayhdistysten luvattu maa

Kirjailijoiden ja aktiivisten kirjoittajien ei maassamme tarvitse olla yksin. Eri puolilla Suomea toimii ainakin 34 paikallista kirjailijayhdistystä.  Voi sanoa, että Suomi on kirjailijayhdistysten luvattu maa.
     Kirjailijayhdistysten verkosto toimii Suomen Kirjailijaliiton siipien alla. Kirjoittavilla ihmisillä on vankka tukiranka tällaisen verkoston ansiosta. Yhdistyksissä opetetaan ja ohjataan kirjoittajia, tulevia kirjailijoita. Heille tarjotaan mahdollisuus saada omia tekstejään esille niin antologioissa kuin eri tilaisuuksissakin.
     Kirjailijayhdistysten verkosto on perustettu jo vuonna 1963, aluksi nimellä kirjailijayhdistysten neuvottelukunta. Verkosto tunnetaan parhaiten vuosittain järjestettävistä kirjailijayhdistysten Talvipäivistä. Tapahtuma kokoaa vuosittain eri puolilla maata suuren joukon yhdistysten jäseniä pohtimaan kirjallisuutta. Talvipäivillä jaetaan myös Kirjailijaliiton Suunta-palkinto tapahtumalle tai henkilölle, joka erityisellä tavalla on edistänyt kirjallisuutta ja kirjallisuuden harrastamista omalla paikkakunnallaan. Vuonna 2020 Talvipäivät järjestää Pohjois-Savon Kirjallinen Yhdistys Vestäjät ry.
     
Kirjailijayhdistysverkoston historia on arvokas ja pitkä. Taitaa olla niin, että Pirkkalaiskirjailijat on yhdistyksistä vanhin. Pirkkalaiskirjailijoiden kotisivuilla kerrotaan perustamisvaiheista näin.
     Marraskuussa 1943 järjestettiin Tampereella Taideviikot, jotka keskittyivät lähinnä kuva-, veistos- ja maalaustaiteeseen. Taideviikkojen historiallisesti merkittävin tapahtuma oli kuitenkin Tampereen kirjailijakerhon perustaminen.
     Kirjailijakerhon perustamiskokous järjestettiin 21.11.1943 Hotelli Tammerissa. Kerhosta muodostui myöhemmin Pirkkalaiskirjailijat ry. Paikalla olivat mm. Viljo Kajava, Auni Nuolivaara, Oiva Paloheimo, Ilpo Kaukovalta ja Elsa Tervo.
     Seuraavana vuonna kerho rekisteröityi yhdistykseksi nimellä Pirkkalais-Kirjailijat, joka oli Suomen ensimmäinen maakunnallinen kirjailijayhdistys. Perustajajäseniä oli yksitoista.
    Vanhinta vuosikertaa edustaa myös Pohjois-Karjalan kirjailijayhdistys Ukri. Se on perustettu syksyllä 1956 Paiholassa Kontiolahdessa. Kirjailija Jouko Lehtonen kuvaa perustamisvaiheita Ukrin verkkosivuilla olevassa historiikissa seuraavasti.

”1950-luvulla vallitsi runouden modernismi: vapaa mitta, irti luonnosta ja idylleistä, kaupunkilaisuus, Helsinki, älymystö – ihanteitten aika oli ohi!
Mutta maan vieriä, ojanpieliä, järvenselkiä, metsiä ja vaaroja ja tehtaanpiippujen savuja pitkin hiipi yhä voimissaan Leinon Ukri, kansan henki ja heimon sielu.
Siippaisen kirjailijapariskunnan kodista tuli kirjallinen tukikohta. Mukaan olivat innostuneet yhdistyksen perustajajäseninä Aaltosen ja Siippaisten lisäksi Vesa Niemeläinen, Esko Eskelinen, Usko Laukkanen ja Ilmari Saarinen.
     ”Kirjallistaiteellinen kerho Ukri ry.” perustettiin Siippaisten kodissa lokakuun 7. päivänä 1956. Liekö sama huoneisto, jossa Veronica Pimenoff sittemmin kirjoitti romaanejaan? Samana syksynä ilmestyi pitkään rakenneltu Väliasemalla-antologia. Ja puoli vuotta myöhemmin huhtikuussa 1957 johtokunta hyväksyi jäseneksi Jouko Puhakan, jonka uskottiin ”kehittyvän novellistina huomattavaan taiteelliseen tuotantoon”. Näin oli synnytetty ensimmäinen kestävä Ukri-ukko.”
        
     Pohjois-Karjalan kirjailijayhdistys Ukri tunnetaan ennen kaikkea pitkästä matineaperinteestään. Jo 1960-luvulta lähtien vuoden uusia teoksia on esitelty kirjailijamatineoissa. Niissä esitellään tänäkin vuonna yli viisikymmentä pohjoiskarjalaisten kirjailijoiden uutta teosta. 
     Pohjoiskarjalaislähtöiset kirjailijat kuuluvat itsestään selvästi tähän joukkoon, Leena Lehtolaista ja Matti Rönkää myöten. Henkinen pohjoiskarjalaisuus on kunniassa alueellisessa kirjailijayhdistyksessä.

Kirjailijaliiton Suunta-palkinto, jonka vuonna 2014 sai kirjailija Kari Tahvanainen. 


Kari Tahvanainen
kirjoittaja on kirjailija ja Pohjois-Karjalan kirjailijayhdistys Ukrin varapuheenjohtaja


Iskelmä Rex 18.11.2019

torstai 24. lokakuuta 2019

sunnuntai 20. lokakuuta 2019

Osta kahmalokaupalla kirjoja


Kolumni


Kustantaja Touko Siltala ennusti Joensuun kirjallisuustapahtuman paneelikeskustelussa syyskuussa, että kustantaja on ennen pitkää katoava ammatti. Pessimismiään kustannusalan tulevaisuuden suhteen hän perusteli muun muassa sillä, että kirjojen myynti vähenee koko ajan.

Joensuun kirjallisuustapahtuman paneelikeskustelu. Kuva: Kari Tahvanainen
     

Moni hyvätuloinenkin henkilö kehuskelee sillä, ettei osta kirjoja. Parhaimmillaan hän silti jonottaa niitä kirjastosta kuukausitolkulla. Ei osta, vaikka juuri hänellä olisi varaa tukea kirjallisuutta ostopäätöksellään. Tätä Siltala ihmetteli. Jokainen ostettu kirja on ostettu kirja, ja mahdollistaa konkreettisesti kustantajankin toimintaa.
     Kirjailijakin saa jokaisesta ostetusta kirjasta oman pienen osansa. Samoin kirjastosta lainatuista teoksistaan hän saa osuutensa Sanaston kautta. Pelkillä kirjailijan tuloilla harva silti elää pienellä kielialueella, ei edes tulevaisuudessa. Kirjailija käyttää kirjoittamistaitoaan eri aloilla.  
     
Suomi lukee -tutkimuksen tuoreet luvut kertovat, että ostamme yhä vähemmän kirjoja. Kirjaostosten määrä on vähentynyt kolmella miljoonalla kirjalla vuodesta 2013. Kirjoja ostaneidenkin määrä on vähentynyt. Myynti on laskenut viimeisen kymmenen vuoden aikana merkittävästi. Ajankäytössä ja kulutustottumuksissa on tapahtunut muutoksia. Äänikirjojen kasvava menekkikin kertoo tästä.
     Onneksi 85 prosenttia suomalaisista ilmoittaa lukevansa yhä mielellään kirjoja. Suomi on lukumaa. Kirjoja ostetaan heräteostoksina ja monesta muusta syystä. Kirja kiinnostaa monesta kulmasta. Samaisen tutkimuksen mukaan tavan suomalainen käyttää kirjoihin vuodessa noin 120 euroa. Paljon lukevalle ihmiselle onkin aika mahdotonta ostaa kaikkia luettavia kirjoja. Onneksi on kirjastolaitos.
     
On vaikea kuvitella maata ja tulevaisuutta, jossa ei olisi kirjoja, jossa ei luettaisi kaunokirjallisuutta. Lueskelin äskettäin kirjallisuudentutkija Katriina Kajanneksen toimittamaa uutta Kirja, muutosvoima –kokoelmaa, jossa pohditaan kirjan ja puhutun sanan vaikutuksia, jotka voivat muuttaa ihmistä, yhteiskuntaa ja historian kulkuakin. Tuodaanpa kirjassa esille myös 175 vuotta sitten syntynyt Minna Canth, kirjailija jonka jäljet ja vaikutuksen tunnemme Suomessa edelleen.
     Teoksessa nostetaan esille kirjallisuuden kasvattavia ja sivistäviä vaikutuksia, jotka ovat samalla demokraattisen yhteiskunnan perustaa. ”Kirjallisuus tarjoaa tulkinnallisia voimavaroja ihmisenä olemisen ymmärtämiseen”, sanoo professori Hanna Meretoja.
     Mielenkiintoista on, että kirja on meille lukijoille aina uusi, kun muutama vuosikymmen sen ensimmäisestä lukukerrasta on kulunut. Lapsen lukemana kirja on erilainen kuin elämää kokeneen varttuneen aikuisen. ”Parhaimmillaan tilanne kertoo siitä, että itse on matkan varrella henkisesti kypsynyt”, kuten maisteri Sari Rimmi kuvailee.
     
Rakennamme kirjaa lukiessamme oman elämämme kehyksiin, jotka muuttuvat. Kaunokirjallinen tarina elää meissä. Kannattaa ostaa kokonainen kirjasto, erityisesti lapselle.


Kari Tahvanainen
kirjoittaja on kirjailija ja Pohjois-Karjalan kirjailijayhdistys Ukrin varapuheenjohtaja



Karjalan Heili 16.10.2019