sunnuntai 15. syyskuuta 2019

Joensuun kirjallisuustapahtumalle




Tosi
vieras kaunis
nauru rakas

Kuolema? Ei!

Työ – jos sana
minä, lukija
tyhjä

Jälkien intohimo
rahassa
rikos, sota
eläin

OHO!


c Kari Tahvanainen

lauantai 7. syyskuuta 2019

Syyskesän ilmiöitä


Viljaa viljaa lisää viljaa 
ulisevat puimurit
nälkäisinä niityillä

ja rattorit 
munivat rattorinmunia

on taas se aika vuodesta


Kari Tahvanainen








c Kari Tahvanainen, 2019 

lauantai 27. heinäkuuta 2019

Ihminen ei ole puolue



Ihminen
ei ole
puolue

* * *


Juuret
katsopa vain
kyyneleesi
se joka juuri tipahti

* * *


Kisassa ei jaettu ensimmäistä
ei toista eikä kolmatta mitalia
se oli elämää

* * *


Aamun aurinko
lehmisavut ihan äsken

maisemaa kutsuin
mieltäni katsoin
mieltämme muistin

huitaisin ristinmerkin
kunnes sydän rauhoittui
on rauha sinullakin

taulusi seinälläsi
Jumala siunaa meitä
lausuimme täällä

nostin taulut, hellävaroin
kannoin niitä kuin sinua
viimeisellä matkallasi

Olallani hihna
rynnäkkökiväärin keveys
pystykorvan muistot

meidän sukua

rauhaan toin teidät



c Kari Tahvanainen 2019 

lauantai 20. heinäkuuta 2019

Apollo 11



Pienen pienet askeleet

kuumiehen askeleet




Apollo 11 -kuulennon 50-vuotisjuhlapäivänä
20.7.2019 


perjantai 28. kesäkuuta 2019

Metsä puhuu meille

Kolumni



Metsä puhuu meille 


Olen jotain neljän vanha. Nuori metsätyömies nostaa minut tuvassa katonrajaan, katsoo silmiin. Miehellä on lämmin sydän ja vahvat kädet. Mummolan peräkamarissa taas raksuttaa tädin miehen laskukone, hän on metsätyönjohtaja. Kotimme on mummolan metsässä Enossa.
     Rakennetaan havumajoja, seikkaillaan suurissa metsissä, myöhemmin omalla maatilallamme. Rakennamme joka kesä havumajoja kauas metsään. Piirrämme karttoja metsistämme naapuritilojen lasten kanssa. Meillä on oma maailmamme. Ja oma postimmekin meillä on. Jossain keskellä metsiä on peltipurkki, johon jätämme paperilappuja toisillemme. Hiihdämme talvella itse tekemiämme latuja postitoimistomme ohitse. Emme pelkää metsää. Se on meidän junnujen koti.

Kuva: Kari Tahvanainen

Luin äskettäin runsaat neljäsataa sivua eri-ikäisten tekstejä metsästä. Olin Outopia-tapahtuman Metsä-kirjoituskilpailun tuomariston puheenjohtajana. Monen päivän urakan jälkeen tuntui kuin olisi lukenut moniäänisen luontoromaanin. Nuo alussa kertomani henkilökohtaiset muistot metsästä toistuivat kilpailuteksteissä. Suhde metsään on jokaisella hyvin henkilökohtainen.
     Erikoisin teksti oli ehkä se 2000-luvun nuorukaisen muistelu omasta kohtaamisestaan karhun kanssa suomalaisessa luonnossa. Nuorimies kirjoitti tarinaansa New Yorkissa, jossa hän asui kirjoittamishetkellä perheensä kanssa. Metsäkokemukset kulkevat mukana, missä myöhemmin olemmekaan.

Metsä on osa psyykeämme, osa myyttistä muistiamme. Olemme osa luontoa, ja niin geenihistoriamme kuin syvä psyykkinen historiammekin värisevät yhdessä luonnon kanssa, ovat samalla aallonpituudella, myytit kertovat siitä. On vain meistä kiinni, tajuammeko sen.
     Kirjoituskilpailussamme tulivat esille lähes kaikki luonnon ja ihmisen yhteiset ulottuvuudet. Mystinen luonto, satujen luonto haltioineen ja toisine maailmoineen, metsän peittoon joutuminen, ajatteleva ja puhuva metsä puhuttelevat kirjoittajia edelleenkin. Konkreettiset retket luontoon, eräretket, metsästysretket, kaikkien niiden muistot elävöittävät ihmistä.
     Hätä luonnon tilasta, metsän tilasta, innoitti suomalaisia kirjoittamaan siitä, että luonto huutaa, sillä on hätä. Metsä huutaa apua, muistuttaa siitä, kuinka se on suojellut ihmistä pahoina aikoina, myös toisilta ihmisiltä. Tiede puhuu nykyisin siitä, että metsällä todellakin on eräänlaisia ajattelusysteemejä. Metsä viestii keskenään, metsä muistaa. Tarinoista yksi oli lehtikuusen äänellä kerrottu historia maatilan ihmisistä ja siitä, kuinka joku vuosikymmenten jälkeen tuli halaamaan. Ihmisyksilö ja luonnon yksilö keskustelivat.

Kolumni on lopussa enkä vieläkään ole oikeastaan siirtynyt analysointivaiheeseen. Ehkäpä se onkin niin, että metsä analysoi meitä. Suojellaan metsää. Suojellaan jokaista vanhaa puuta. Halataan puuta. Sanotaan: kiitos siulle.


Kari Tahvanainen
Kirjoittaja on kirjailija ja Pohjois-Karjalan kirjailijayhdistys Ukrin varapuheenjohtaja



Karjalan Heili 26.6.2019


keskiviikko 26. kesäkuuta 2019

Poika joka piirusti kaloja


Arvi Perttu: Poika joka piirusti kaloja. Muistelmia kuolleesta ajasta. Atrain & Nord, 2019




Arvi Pertun uutukainen vie Petroskoihin ja lapsuuteen. Lapsuus 60-luvun Petroskoissa suomalaisessa kulttuuriperheessä. Tutun karheaa Arvi Pertun kerrontaa. Dokumentaarista taustaa. 

”Minulla ei ollut vaikeuksia ulkomaalaisten kanssa. Professori Virtaranta ihmetteli pienen pojan kieltä: ”Noin kauniisti suomea eivät puhu suomalaisetkaan lapset!”.

”Äidin väitöskirja karjalaisista itkuvirsistä hylättiin, koska siinä ei ollut ainuttakaan sitaattia tai viittausta marxilaisuuden ja leniniläisyyden klassikoihin. Se, että marxilais-leniniläiset filosofit eivät kirjoittaneet sanaakaan karjalaisista itkuvirsistä, ei haitannut päättäjiä. Ilmapiiri oli ehkä koko Neuvostoliiton historian toivottomin.”

Tsekkoslovakian miehitys 1968 ja suojasään loppuminen. Niihin aikoihin kirja päättyy, joskin lopussa ollaan pohdiskelemassa itseä ja elämää ihan tässä päivässä ja Suomessa, Lieksassa.


lauantai 4. toukokuuta 2019

Näkymätöntä väestöä kyläteillä


Kolumni

Näkymätöntä väestöä kyläteillä


Maaseutututkija, emeritusprofessori Pertti Rannikko on kehottanut tulkitsemaan maaseutua ja sen asujaimistoa uudella tavalla. 2000-luvun maaseutu on määriteltävä uudelleen. Maaseutukylissä, maaseudulla yleensäkin, on ”näkymätöntä väestöä”.
     Tällainen väestönosa ei ole kirjoilla kylissä eikä tuo verotuloja, mutta liikkuu ahkeraan alueella ja tuo usein mukanaan toimintaa ja rahaa, samoin mainetta ja näkyvyyttä pitäjälle. Pelkkä asukkaiden laskeminen per neliökilometri ei kerro totuutta. Rannikon mukaan vapaa-ajan kulkijat kuten luontoliikkujat, metsästäjät ja marjastajat kuuluvat tähän näkymättömään kansaan.
     Itse lasken siihen myös aktiiviset pyöräilijät, joihin itsekin kuulun. Olen laskeskellut, että pyöräilen esimerkiksi Liperin maisemissa lumettomalla kaudella joka ainoa viikko. Pisimmillään kierrän koko Liperin ympäri. Miksei kaltaisiani voisi kutsua henkisiksi liperiläisiksi. Kaksoiskuntalaisuutta tällaisella tuskin saisi, vaikka sellainen tulevaisuudessa hyväksyttäneenkin esimerkiksi kesäasukkaille. Mutta tuskin henkinen kuntalaisuuskaan sen huonompi on.

Kuva: Kari Tahvanainen


Joensuulaisena olen vuosikymmenten saatossa kierrellyt fillarilla ympäri maakuntaa. Kaudella kertyy helposti tuhansia kilometrejä. Se on varma kevään merkki, kun pääsee ensimmäistä kertaa ajamaan Pyhäselän ympäri. Mattisenlahden kauniit maalaismaisemat ja lähellä kimmeltävä Pyhäselkä, niissä silmä lepää. Keväisin kurjet, joutsenet ja muut muuttolinnut laskeutuvat Liperin pelloille matkallaan pohjoiseen. Syksyllä taas valtavat hanhilaumat pitävät täysistuntoa Roukalahden niityillä. Pyöräilijälle kaunis näky, maanviljelijälle usein harmillinenkin näky, jos vierailu sattuu satokaudelle. Mutta silti.
     Arvinsalmen lossilla lauttaa odotellessa tulee usein mieleen muistoja siitä kun tällä samalla paikalla nautittiin kahvia ja herkullisia munkkeja, tai keltaista Jaffaa ja jäätelöä. Siellä kun oli kioski. Onhan rakennus edelleen paikallaan, kuten sen seinällä olevista kylteistä näkee, mutta ei siinä kioskia ole ollut enää vuosikymmeniin. Muistaakseni Liperin 4H-yhdistyksen nuoret pitivät kioskia. Mikä mainio paikka! Aina ihmettelen, miksei kukaan keksi kioskia uudelleen. Estäneekö byrokratia keksimästä.
     Jos Liperiä taas lähestyy Ristin kylän suunnalta, pääsee hiukan mäkisille hiekkateille. Ympärillä on hiirenhiljaista, vain hiekka rahisee fillarin renkaissa. Ohi vilahtaa usein ITE-taidetta tienvarrella ja risteyksissä. Tai joku ikivanha talonrötiskö, jota jää katselemaan. Tai maitolaituri. Muisto lapsuudesta ja kotitilalta.
     
Kerran kuulin takaani koiran haukkumista. Katsahdin taakseni ja kuinkas ollakaan. Koiranpentu juoksi pyöräni perässä ja heilutti häntäänsä. Muistin että olin vilahdukselta nähnyt sen vähän aiemmin erään omakotitalon pihalla. Painoin jarrut pohjaan ja nousin pyörän päältä. Koira tuli siliteltäväksi. En raaskinut jättää sitä tielle, vaan vein sen tassustapitäen takaisin kotipihalleen. Ettei jäisi auton alle.
     Kyllä kelpaa olla näkymätöntä väestöä tällaisella maaseudulla kuin Liperissä ja Rääkkylässäkin on. Luontokokemuksista voisi kirjoittaa vaikka kirjan. Ja ehkä niin teenkin.


Kari Tahvanainen
kirjoittaja on joensuulainen kirjailija ja aktiivipyöräilijä


Kotiseutu-Uutiset, vappunumero 2019