Kirja-arvio
Joni Pyysalo
Putoamispaikka
WSOY, 2022, 265 s.
Lyyristä proosaa aikamme kysymyksistä, lähikosketuksia
Isoäiti katoaa ja siitä alkaa perheen etsintäaika. Etsitään
kadonnutta. Mutta etsitään samalla omaa itseä, kukin omassa sukupolvessaan. Ahdistus
ja neuvottomuus nousee esiin. Sellaista nykyelämä ja -maailma on. – Tässä romaanissa
vuodenkiertoa eletään helmikuusta, kun isoäiti katoaa, aina elokuuhun saakka.
”Tykkylumen painosta katkeamaisillaan olevat oksat ja kuuran
vaalentamat puunrungot, hangesta taivaaseen jatkuva kaikkivalkeus. Nona ei ole
aiemmin ajanut lumisena talvena Aranin äidin talolle, seuraa tien reunaa
aurauskepeistä ja jarruttaa liian aikaisin jyrkästi kaartuvissa alamäissä.
Aukeilla, joiden päässä ennen siinsi meri, näyttää kuin jokin olisi poistettu,
korvattu kysymyksellä.”
Joni Pyysalon uutta romaania Putoamispaikka on kehuttu
ajankohtaisuudesta ja hyvästä kielestä. Runollisella kielellähän tämä on
kirjoitettu. Naturalismiakin löytyy luontokuvauksissa. Ajankohtaisuus on konkreettista.
Ilmastonmuutos, kuluttaminen, identiteetti someaikaan, juurien etsintä. Suuria
kysymyksiä, joita itse kukin pohtii ja omalla kohdallaan ja omassa
ahdistuksessaan. Lopullisia vastauksia ei ehkä saada, mutta etsintä on
merkityksellistä jo sinällään.
”Arla tuntee syyllisyyttä siitä, että on väsynyt seuraamiseen,
kommentointiin, tiedon jakamiseen, adressien täyttämiseen sekä keskusteluun
politiikasta, ideologiasta ja synkästä tulevaisuudenkuvasta. Riittämättömyys on
uusi musta, ylisukupolvikokemus, kuten lyhytjännitteisyys, muisti- ja
keskittymisvaikeudet.
Arla tuskastuu tiedostamisesta, ja listaa henkilökohtaisesti
kokemiaan ahdistuksen lajeja. Suorittamisahdistus. Informaatioahdistus. Sanallistamisahdistus.
Someahdistus. Tiedostamisahdistus. Sukupolviahdistus. Ympäristöahdistus.
Omatunto, tyhjä kelluntapuku ajelehtimassa tilastojen ja
uutisten kärsimysmeressä, itsekseen sammuva varoitusääni.
Pitäisi olla kova, kasvattaa panssari, suojata itseä, vetää
rajat, pitää etäisyyttä, tai nääntyy. Mutta Arla ei halua muuttua. Hän on oikea
ihminen. Hän haluaa olla, riittää, toivoa, iloita, halata, tuntea, eikä tulla
tunnetuksi.
Varoittamatta alkava ukkoskuuro, salamat, käynnistyvä
hälytysajoneuvon sireeni. Asfaltista pulpahtava raskas, pronssinen
viemärinkansi, rinnekadun pop up -vesiliukumäki. Sateet ovat muuttuneet,
koventuneet. Sen tuntee, vaikka ei osaa selittää.”
Hyvää kieltä on aina mukava lukea, vaikkakin ajankohtainen
sisältö välillä ahdistaa. Mutta sehän on elämää, ja hyvää kirjallisuutta.
Joni Pyysalo on Jarkko Laineen seuran puheenjohtaja.
Kari Tahvanainen
1.4.2022
