Kolumni
Sodan
aaveet ja arvet
- Kolumni on kirjoitettu juuri ennen Venäjän hyökkäystä Ukrainaan. -
Sodan aaveet leijailevat Euroopan yllä. Uusi uljas
vuosituhat on parikymppinen. Nykyevakkoja vaeltaa ympäri Eurooppaa, nuorimmat
heistä pieniä lapsia. Lähes miljoona ukrainalaista elää pakolaisina omassa
maassaan. Odotetaan ja pelätään Venäjän hyökkäystä Ukrainaan.
Helsingin Sanomissa oli 16.2. valokuvareportaasi
Itä-Ukrainan sodan rintamalta, ”Hiljaiset juoksuhaudat”. Asemasotavaihe. ”Yöllä
paukkuu jonkin verran, muutama konekiväärisarja saadaan meidän suuntaan ja
joitain kranaattien räjähdyksiä kuuluu etäältä, mutta muuten on todella
hiljaista.”
Hesarin juttua lukiessa mieleen nousevat toiset juoksuhaudat
ja sodan uhrit, Suomi. Sota leimaa sotilaansa. ”Liityin armeijaan 17-vuotiaana.
Opiskelin Lvivin sotilasakatemiassa neljä vuotta. Monet meistä viettävät
elämänsä parhaat vuodet juoksuhaudoissa.” Joukkueenjohtaja pohtii Hesarin
haastattelussa, että ajattelutavan vaihtamisesta siviiliin tulee vaikeaa.
Toimittamassani Sotilaiden lapsia -teoksessa (Kirjokansi) sotiemme
arvet ja varjot tulivat esille muisteluksina joko suoraan sodasta tai usean
sukupolven välittäminä; sota ei jätä meitä vieläkään. Nuorimmat kirjoittajista olivat
1970-luvulla syntyneitä.
Kirjani nuorimpiin kuuluva kertojaminä, Afganistanissa
palveleva rauhanturvaaja, tapaa vanhan isänsä, joka purkaa ja kokoaa päivästä
toiseen vanhaa kivääriään. ”- Pystykorva, sotilaan morsmaikku, isä sanoi
hiljaa, kääntyi kuin olisi katsonut minua silmiin. – Menetkös takaisin
Afganistaniin? Hän huomasi, etten halunnut vastata ja alkoi taas kertoa, mutta
piti pitkiä taukoja, kuin olisi kerännyt voimia.”
Rintamamiestalo jos mikä muistuttaa meitä suomalaisia
sodasta kauas tulevaisuuteen. Nythän ne ovat arvostettuja retrotaloja, joita
kunnostetaan pieteetillä. Rintamamiestaloissa ja korpimökeissä kasvoivat uudet
sukupolvet sodan säröttämien isien ja äitien huomassa.
Matti Röngän uusi romaani Surutalo (Gummerus) kertoo rintamamiestalosta ja sen perheestä itäisessä Suomessa 1960-luvulta korona-aikaan asti. Sotainvalidi-isä ja äiti, joka kuolee, kun pojat Jukka ja Timppa ovat lapsia. Teinivuodet kasvetaan isän kanssa rintamamiestalossa juroissa olosuhteissa.
Sotainvalidi-isän itkunsekainen vittumaisuus jättää jälkensä lapsiin. Varsinkin kun tänään ilmenee, että on se isä heitä rakastanut, muttei ole sitä osannut näyttää. Rintamamiestalosta on tullut surutalo, jota voi vain yrittää ymmärtää. Surutalossa on klassikkoteoksen ainekset.
Heikki Turunenkin palaa uudessa romaanissaan Timotein tuoksu (WSOY) sodan muistoihin kansakunnan elämässä. Turusen melkein koko tuotannon kertojaminä Henkka Oinonen valaisee nuoruuttaan rintamamiestalossa Karjalan korvessa eli elävällä maaseudulla Lieksasta etelään. Sodan satuttaman isän, ja isien, varjossa kasvoi omalaatuinen joukko persoonallisuuksia, suuren ikäluokan suomalaisia.
Oinonen muistuttaa siitä toivosta, joka vei eteenpäin
arpisten haavojen tietä. ”Kiitän ja ylistän sinua loistavasta tilaisuudesta
elää ennen pitkää pimeää edes kaikkitietävän kertojan ominaisuudessa
vuosikymmeniä, kun sukupolvemme, Suomi ja maailma olivat nuoria, kaikki edessä
ja mahdollista.”
Ja kaikkihan muistavat jo Simpauttajassa alkaneen isien
traagisen ”perinnön” pojilleen. ”- Ukonkyrpä. – Se tuli nyt lähtö. Ala kävellä,
eläkä tule takasin. – Entäs jos lähennii? – Lähethän sinä perkele kun se on
pakko. Siin eijjoo heivuun varraa saatana.”
Mitähän olisi tullut, jos ei olisi sotien arpia eikä
aaveita? Sitä pitää nyt miettiä, tuleville polville.
”Sotaako voisi toivoa neuvostokansa todella?” Agit Propin
vanhan biisin kysymys on hämmentävä tänäkin päivänä. Jevgeni Jevtushenkon runo,
suomennos Pentti Saaritsa.
Haluavatko venäläiset sotaa?
Sotaako voisi toivoa
neuvostokansa todella?
Vastatkoon niitty hiljainen
ja kuiske koivumetsien.
Ja haudoistansa kaatuneet
voivat antaa siitä todisteet -
uskothan heidän lapsiaan.
Ei sotaa toivoa,
ei sotaa toivoa
voi venäläiset milloinkaan.
Ei kärsinyt se armeija
vain oman maansa puolesta,
vaan jotta koko maailma
nukkuisi yönsä rauhassa.
Kun painaa päänsä pieluksiin
New York, Pariisi ja Wien,
unensa kertoo rauhallaan:
ei sotaa toivoa,
ei sotaa toivoa
voi venäläiset milloinkaan.
Osaamme kyllä taistella
mut emme anna toistua
sen painajaisen uudestaan,
kun veri peitti kaiken maan.
Te äitejänne kuunnelkaa
voi kai moni sen todistaa.
He teidät saavat uskomaan:
ei sotaa toivoa,
ei sotaa toivoa
voi venäläiset milloinkaan.
Ja työläisjoukot kansojen
sen tietää kaikkein parhaiten,
ne tuntevat sen vaistollaan:
ei sotaa toivoa,
ei sotaa toivoa
voi venäläiset milloinkaan.
Kari Tahvanainen
Kirjoittaja on kirjailija ja Pohjois-Karjalan
kirjailijayhdistys Ukrin tiedottaja
Karjalan Heili 2.3.2022
