Radiokolumni
Tiedäthän
että kirjat tuoksuvat. Erityisesti vanhat kirjat. Vanha paperi, vanha liima,
kannet. Tiedät että kirja elää ja on jättänyt jäljen, kun aistit tuon tuoksun
vuosikymmenten päästä. Kirjat tuoksuivat kirjastossakin, niissä pienissä
koulukirjastoissa ja kunnankirjastoissa.
Alussa on
koulukirjasto, tai oikeastaan kaksi. Lainaan innokkaana Kolmea iloista rosvoa Kasper,
Jesper ja Joonatan Kardemummamaassa. Mutta kun yritän lainata Jules Vernen
kirjaa, opettaja sanoo että olen vielä liian pieni lukemaan sitä. Luen
Viisikot. Luen poikien seikkailukirjat. Moneenkin kertaan. Ne vievät mennessään
uusiin maailmoihin, melkein näen, kuulen ja haistan nummet ja suuret metsät.
Vihreä koulureppu pullottaa kirjoista joita kannan kotiin ja takaisin. Välillä
pitää lukea taskulampun valossa peiton alla, kun pitäisi jo olla nukkumassa
vaan kun ei malta.
Sitten tuli
se suuri päivä, jolloin pääsin lainaamaan Enon kunnankirjastosta. Ylpeänäkö
esittelin enolleni sieltä lainaamiani ensimmäisiä jännäreitä. Mummolassa olin
lukenut kesälomilla pehmeäkantisia länkkäreitä ja dekkareita. Zane Grey ja
Agatha Christie, vintillä kirjahyllyssä. Kotona kirjoja ei paljon ollut. Kaapin
päällä piilossa olleet verisin kuvin varustetut kansalaissodasta kertovat
kirjat katosivat jonnekin niihin aikoihin kun opin todella lukemaan. Hyvä että
katosivat.
Tein
koulussa puutyötunnilla itselleni kirjahyllyn. Valkoiseksi maalattu
kaksitasoinen hylly, liimattua puuta, tausta kovalevyä. Yhtenä päivänä talvella
menin potkukelkalla kouluun ja raahasin hyllyn sen kyydissä kotiin, kuusi
kilometriä. Ylpeänä laitoin se seinälle. Vanhasta valokuvasta näkyy, että on
siinä kirjoja, ja kasettinauhurikin c-kasetteineen. Korkeajännitykset ja Tex
Willeritkin löytävät paikkansa.
Kunnankirjastossa
sai istua koulun jälkeen bussia odotellessa ja selailla kirjoja. Oli hiljaista,
kuului vain kellon raksutus seinällä, ja vanhan kirjastonhoitajan
päivämääräleimasimen rouskutus. Ja koulureppu täyttyi yhä paksummista
kirjoista. Mika Waltarit ja Topeliukset, samaten sotakirjat hujahtivat pian
pienen lukijan päähän. Ja Alistair MacLeanit. Desmond Morris kertoi, mistä
tulemme ja keitä olemme. Erich von Däniken kertoi, ketä maapallolla on
vieraillut avaruudesta. Tuhannen ja yhden yön sadut, Grimmin sadut, maailma.
Yksi kirjaston hyllystö oli täynnä amerikkalaisia kirjoja, niitä ihmeteltiin.
Yhden kuvitetun intiaaniseikkailun kahlasin läpi sanakirjan kanssa.
Mutta se se
vasta oli, kun pääsi kaupunginkirjastoon lainaamaan ensimmäisiä kirjoja. Koristeellinen
kerrostalo joen rannalla, Joensuun pääkirjasto, oli kiehtova iso paikka.
Lukusali, kaunokirjallisuus, tietokirjallisuus, kaikki omilla tasoillaan.
Tietokirjallisuutta jäi monesti selailemaan parvelle hyllyjen väliin. Itäiset
viisaudet, Krishnamurtit sun muut mystiikkaa myöten avautuivat kirjojen
sivuilta.
Ja
muistathan ne pahviset kirjastokortit, joihin paukautettiin vuosileima joka vuodelle.
Nuhjuinen kortti lompakon sivutaskussa, sekin tuoksui ja jätti jäljen ihmisensä
muistiin. Se oli passi lukemattomiin maailmoihin. Maailmoihin jotka tekivät
lukijastaan ja kokijastaan rikkaan, rikkaamman kuin ilman niitä. Talletuksia
korkeakorkoiselle kirjallisuustilille, elämään. Suomalainen kirjasto.
