Anneli Venäläinen
Taikalasit
Runoja
Mediapinta 2011, 55 s.
Pistetäänpä nyt kevään kunniaksi silmille taikalasit, kas näin. Kädessäni on Hammaslahtelaisen runoilijan Anneli Venäläisen uunituore runokokoelma Taikalasit.
Anneli Venäläisen kolumneja on saatu vuosien varrella lukea muun muassa Karjalan Heili –kaupunkilehdestä. Viimeksi hän taisi pohtia Ukri-kolumnissaan onnen olemusta.
Anneli Venäläinen on julkaissut Pilotin ja Mediapinnan kustantamina kaikkiaan kolme runoteosta, joista aiemmat ovat Aikamatka lapsuuteen ja Elämäni mittainen matka. Runoilija kertoo kustantajan sivuilla historiastaan näin: Olen syntynyt Ruskealassa sodan alla. Isäni katosi heti sodan alussa. Jouduimme äidin kanssa evakkoon Sysmään. Siellä asuimme 12 vuotta. Sitten muutimme tänne äidin lapsuusmaisemiin Pohjois-Karjalaan.
Taikalasit on tiivis kokoelma, jossa nuoruus ja vanhuus ikään kuin keskustelevat keskenään – ajan yli niiden taikalasien voimalla.
Anneli Venäläisen runokieli on lyhyttä ja varsin realistista: asioista kerrotaan havainnollisesti. Vertauskuvia elämän ilmiöille löytyy niin vanhasta höyryveturista kuin uudesta kannettavasta tietokoneestakin.
Ukko-Pekka
Ei niin nopeasti aika.
En halua Pendolinoa.
Kulje hitaasti kuin
nuoruuteni Ukko-Pekka.
Vedä elämäni vaunuja
niin, että on aikaa nähdä
kevään kaikki kukat,
koivujen hiirenkorvat,¨
kuunnella lintujen
lemmenlaulut.
Nähdä kesän puhkeavan,
pysähtyä syksyn asemalle,
sienimetsään ja puolukkamättäille.
Nähdä syksyn huikaiseva kauneus.
Ja sitten kun pääteasemalla
poistun junasta,
voin sanoa veturinkuljettajalle:
matka oli hyvä ja mielenkiintoinen.
Kiitos.
Anneli Venäläinen on onnistunut luomaan teoksestaan jotenkin ajattoman; siitä ei kovinkaan paljoa näy sotasukupolveen erityisesti liittyviä muistoja. Sikäli nuoruuden ja vanhuuden vuoropuhelu on ajatonta ja yleispätevää. Rajaus on hyvä näin. Kirjan viimeinen runo löytää kirjeen vanhuudesta ja rakkaudesta - vuodelta 1642.
Runot suhtautuvat vanhuuden ongelmiin leppeän huumorin avulla, niissä on hyvää asennetta:
Tähän on tultu
Nyt se sitten tuli:
paha sairaskohtaus.
Jalka tuntuu lyhyemmältä
kuin toinen!
Aivoinfarkti!
Sitten helpottaa kun huomaan:
vain toisessa jalassa kenkä!
Aistihavainnot herättävät muistissa vanhoja aikoja ja poisnukkuneita läheisiä ihmisiä, aivan samoin kuin vuodenaikoja taikalasien toisella puolen.
Askeleet
Mikä ääni?
Tuttu.
Aivan kuin joku
kävelisi nostamatta
jalkojaan lattiasta?
Muistan:
äidin jalat!
Nyt ne ovat minulla!
Muutamat sinä-muotoiset runot olisivat voineet nekin olla minä-muodossa. Mutta niitä oli vain pari kappaletta, niitä opettavaisia. Ulkoasultaan kirja on tyylikäs kokonaisuus. Kuvituksena olevat Janne Venäläisen lähikuvat luonnosta sopivat hyvin runojen maailmaan, samoin kuin kansikuvan kesäiset taikalasit.
Minulle on kiteytynyt vuosien varrella sellainen ajatus ja näkemys, että kun katsoo vanhaa ihmistä ja kuvittelee hänet valokuvassa nuorena, häntä ymmärtää ehkä paremmin. Ne ovat kai minun taikalasini, yhdet sellaiset.
Sanotaan myös, että aika kultaa muistot. Onko siis ajalla taikalasit silmillään? Sitä voi mietiskellä Anneli Venäläisen uuden Taikalasit-runokokoelman äärellä.
Biisi:
Jukka Poika ja Jenkkarekka: Juokse sinä humma
Kari Tahvanainen, Iskelmä Rex 23.5.2011
