Raino Harinen
Puhu salamoivan metsän kaatumattomille puille
Runoja
Kustannuskynnys 2011, 40 s.
Kirjan kansi on vaaleansinistä utua. Lyijykynäpiirroksessa joutsen ui öisessä järvessä, taivaalla on täysikuu ja puiden paljaat oksat kurkottavat pimeyteen. Takakannen runo kertoo, miten kuva muuttuu kun runoilija herää: ”Nyt lyijykynässäni ui viininpunaisen varsilammen punainen joutsen.”
Joensuulainen, nykyisin Ilomantsissa asuva runoilija Raino Harinen on juuri julkaissut uuden runokokoelmansa Puhu salamoivan metsän kaatumattomille puille. Kyseessä on hänen neljäs runokokoelmansa.
Runokokoelma koostuu kolmesta osasta. Läpi kokoelman kaikuu ylpeänä ensimmäisen lapsen syntymän, isäksi tulon riemu. Ensimmäinen osa kuvailee uuden elämän mukanaan tuomaa hullaannuttavaa tunnetta, onnea. ”Onni on arjessa lapsi”, kuten osan moniselitteinen motto kuuluu. Runominä puhuu syvältä tulevin luontokuvin, kuten säkeessä ”Voi lisäilosta syvärääkyvä maaäidin kohtu!”. Ja näin Mesikämmen syntyy:
Mesikämmen. Koputan kristallioveen.
Haistan hunajavaipan,
näen ovenraosta lentävän perhosen varjon.
On Ampiaisen pistämä kuuyö.
Isyys tulee syliä kohti,
rääkyvä punainen naama.
Lepakot liehuvat ja peikkolapset tanssivat.
Teoksen keskimmäinen osa julistaa: ”Rakkaus on Enterprisen hattara huvipuistossa”. Runollinen rakkauden ja sen puutteen pohdinta keskustelee selvästi runoilijan esikoisteoksen, vuonna 2006 ilmestyneen Lepakoiden vuorolla –kokoelman maailman tai ajan kanssa. Arvioin tuolloin, että elämän ja maailman ristiriidat ovat Harisen runojen käypää polttoainetta. Nyt noista ristiriidoista on käännetty katse kaiken kaikkiaan jo suoraan eteenpäin. Uusi kokoelma on perustaltaan tässä hetkessä ja katsoo eteenpäin. Runot soljuvat aikaisempaa vapaampina ja käyttävät polttoaineenaan unen elementtejä, surrealistisia kuvia. Eino Leinoa ja Juice Leskistä voi aistia seuraavan runon äänimaisemista:
Mitä tuosta että ei ole kreisiä kiirettä,
mitä tuosta että ei ole rikas,
mitä tuosta että ei ole pinko.
Kaikkien kohtalo on kuolla.
Mutta kyllä yhä tuossa on metsää
niin että raikaa pisaroiden pauhu,
kyllä tuossa on purovettä,
kyllä tuolla on mun tyttöni
valkoisten kesäöiden
juoksee jalan niityllä.
Kuutamouin kanssaan,
kauhut pois kyynelehdin,
alan reisiä nuolla
kun vielä ehdin.
Runokokoelman päättävä kolmas osa on saanut motokseen ”Metsä on nähtävä puu puulta”. Runominä kertaa vielä menneisyyttään, kuljettuja tummia polkuja, mutta katse kaartelee metsän puissa ja taivaalla, on aika elää hetkessä ja eteenpäin.
Jos pysähtyy ja katsoo ympärilleen
voi nähdä joka puolella taikahenkeä,
metsien huulien huminaa ja satua.
Teoksen päättävät kehotussäkeet käskevät lopuksi puhumaan auringonsäteille. Raino Harisen neljäs runokokoelma puhuu soljuvalla äänellä ja luonnon kielellä intiimisti rakkaudesta ja sen löytämisen hetkistä, ja vie lukijansa välillä unimaailmoihin. Näinhän se on, että runotraditio meillä Suomessakin on takonut näistä aiheista vaikuttavimpia säkeitään aina Eino Leinoa ja Risto Rasaa myöten.
Puhu salamoivan metsän kaatumattomille puille –kokoelma olisi kyllä kantanut voimallaan lisääkin riimejä. Nyt teos on vain nelikymmensivuinen. Pitempi kokoelma olisi saattanut kohdistaa katsetta vielä enemmän eteenpäin. Siltikin, kädessäni on nyt Raino Harisen tähänastisen tuotannon paras kirja.
Satuin lukemaan tätä kokoelmaa samaan aikaan Jean M. Untinen-Auelin Maalatut luolat –uutuusromaanin kanssa, joka päättää Luolakarhun klaani –kirjasarjan. Tunsin kummassakin teoksessa syvää ja aitoa luontoyhteyttä.
Raino Harisen runokokoelman taitosta ja ulkoasusta annan yhden pisteen ja senkin kansikuvan tekijälle Päivi Hyttiselle. Kirja muodostuu sisällöstä, mutta se on myös esine ja esineellä on estetiikkansa. Tämän kirjan ulkoasu muistuttaa hätäisesti kyhättyä omakustannetta. Kirjan ulkoasu ei käy yksiin hyvän kuvan kanssa. Runot on taitettu kaunokirjoitusfontilla, vain kiiltokuvat puuttuvat. Fontista johtuen osa riveistä katkeaa tavuviivaan ja runojen rytmi kärsii. Julkaisijatiedot eivät ole paikallaan ja viivakoodi puuttuu takakannesta.
Kriitikot ovat aiemminkin joutuneet puuttumaan Kustannuskynnys-kustannusliikkeen teosten vaillinaiseen toteutukseen. Se on aina valitettavaa, kun kyse pitäisi olla ammattimaisesta kustannustoiminnasta. Kirjailijan täytyy päästä markkinoille moitteettomassa pakkauksessa, ja lukijan täytyy päästä nauttimaan teoksesta ilman haitallisia sivumakuja.
Kirjana kämmenellä tänään oli Raino Harisen uusi runokokoelma Puhu salamoivan metsän kaatumattomille puille.
Biisi:
Hassisen Kone: Tällä tiellä. (s. Ismo Alanko)
Kari Tahvanainen, Iskelmä Rex 23.5.2011
