Kesälukemisenani on ollut amerikkalaisen John Irvingin uusi romaani Viimeinen yö Twisted Riverillä. Erään kokin ja hänen poikansa elämäntarina 1950-luvulta nykypäivään. Paikkana on tukkikämppäkylä Amerikan maalla. Kokin pikkupoika tappaa aluksi vahingossa isän rakastajan paistinpannulla. Siitä alkaa perheen pakomatka josta ei vaiheita puutu. Pojasta tulee menestyskirjailija.
Jotenkin tuttua Irvingiä. Ja löytyihän se Irvingin karhutoteemi tästäkin romaanista. Löytyy Suomi-vaikutteitakin.
Irving käväisi keväällä Suomessa. Uutukaisen esittelyn ohella hän katsoi Kom-teatterissa Kaikki isäni hotellit. Oli kuulemma tyytyväinen sovitukseen, tyytyväisempi kuin teoksen nuivaan vastaanottoon USA:ssa 1981.
Minulle yksi Irvingin tiiliskiviromaani on jäänyt selkänahkaan. Lukiessani Oman elämänsä sankaria kotipihan heinikossa poltin selkäni pahanpäiväisesti, oli kirja niin mukaansatempaava. Elokuvasovituskin täytti odotukset. Kirjailija on kertonut teostensa synnystä ja elämästään teoksessa Tuulesta temmattu tyttöystävä.
Toinen jenkki USA:n koillisosasta on kauhukirjailija Stephen King. Vähän erilaista Kingiä on suosikkini, trilogia Tukikohta, joka kuvaa elämää ydinsodan jälkeen. Ja Kingin varhainen teos, Viimeinen kesä, tarina nuorten viimeisestä huolettomasta kesästä tunnetaan myös fifties-musiikilla ryyditettynä elokuvana.
Onpa King kirjoittanut opaskirjankin kirjailijoille: Kirjoittamisesta, muistelma leipätyöstä. – Hyvän tarinan tekeminen on kuin dinosauruksen luurangon kaivamista maan uumenista, King opastaa. Ja onhan hän dinosauruksensa, tavan ihmisen pimeät puolet, saanut elämään karmaisevalla teholla. Monen kirjan tapahtumat voisivat olla totta vaikkapa jossain täkäläisessä tuppukylässä.
Muista jenkkikirjailijoista tulee näitä heppuja lukiessa mieleen Paul Auster, Anne Tyler, David Leavitt, John Steinbeck, Mark Twain, Jack London. Ja ne mainiot beatnik-kirjailijat ja -runoilijat! Kuten myös suomalaisperäinen Luolakarhun klaanin luoja, Jean M. Untinen-Auel.
Kriittiset yhteiskuntatieteilijät esittivät sotien jälkeen, että amerikkalainen massakulttuuri johtaa rappioon. Siinä on varmasti perää, mutta vastapainona syntyy koko ajan massakulttuurin välityksellä leviävää ”parempaakin” kulttuuria, taidetta, viihdettä.
Ystäväni kanssa tapasimme yhteen aikaan luetella huviksemme, mitä kaikkia asioita tuleekaan USA:sta – ja kuinka samaan aikaan toisella suupielellä Amerikkaa mollataan, huomaamatta todellisuutta. Saimme aina hyvät naurut.
Ruikonperälläkin on tuijotettu silmät sirrillään Dallasia – Pam pam Pamela.... Puhumattakaan Kauniista ja rohkeista, ja aiemmin Peyton Placesta. Ja länkkäreitä.
Amerikkaa on joka lähtöön. Onhan kyse monikulttuurisesta suurvallasta, kulttuurien ja rotujen sulatusuunista. Maasta jossa 2040-luvulla valkoinen rotu ei ole enää enemmistönä, vaan eletään vähemmistöenemmistöisessä valtiossa, joka on lisäksi ikäjakaumaltaan nuori ja innovatiivinen. Saamme nähdä, miten se tulee ilmenemään kulttuurin saralla.
Sivumennen sanoen, voisin olla syntynyt Minnesotassa. - Well, ei ollenkaan hassumpi ajatus! Nimittäin 1900-luvun alkuvuosina ukkini ja siskonsa hankkivat keisarilta ulkomaanpassit. Kävi vain niin, että jostain syystä ainoastaan tämä sisko lähti matkaan, laivalla Atlantin yli. Siirtolaisinstituutin rekisterit kertovat tämän verran. Valokuvat ja kirjeet Minnesotasta kertovat sitten lisää.
Amerikantäti lähti matkaan Joensuun Sepänkadulta. Asun nykyisin samalla kadulla. Tässä olisi ainesta vaikka John Irvingin tyyliseen tarinaan.
Kari Tahvanainen
Kirjoittaja on kirjailija ja kirjailijayhdistys Ukrin varapuheenjohtaja
Ukri-kolumni
Karjalan Heili 1.8.2010
www.karjalanheili.fi
