Kolumni
Requiem tarkoittaa sielunmessua. Teoksen päähenkilö, keski-ikäinen mies, käy läpi oman sielunmessunsa, yrittää päästä vapaaseen elämän lentoon, löytää levon. Taustalla on vaikea lapsuus, läheisten henkinen väkivalta, mitätöinti ja lannistaminen. Pikkuihmiseltä on leikattu siivet jo varhaislapsuudessa, ettei hän pääsisi omaan elämäänsä vaan miellyttäisi muita. Mieleeni tuli lukiessa monta surullista tosielämän tapausta, ihmiskohtaloa.
”Minut on katkaistu, rikki revitty jostakin. Kokemani epäoikeudenmukaisuus ei tyynny eikä vaikene vaan huutaa olemassaoloaan. Se on kuluttavaa. Anteeksiannosta puhutaan paljon, sen vapauttavasta voimasta, mitä se tarkoittaakaan. En pysty anteeksiantoon, eihän minulta ole koskaan anteeksi pyydettykään.”
Nöyristely ja anteeksipyytely omasta olemassaolosta jatkuu läpi aikuisuuden. Vaikka pakenisi maailman ääriin, muistot eivät hellitä.
”Tuollainen vuosia jatkunut julmuus on tuhoavaa. Sen kohteena oleminen on repinyt kokonaan rikki sieluni, vyöryttänyt kaikki tunteeni nurinniskoin kuormittamaan mieltäni koko loppuelämäni. Ja äiti, niin, äiti hän tosiaan on, koska on minut synnyttänyt. Kohdun käyttäminen antaa naiselle luvatonta valtaa. Sen vallan avulla on moni syösty helvettiin. Olisin toivonut, että edes kerran äiti olisi nähnyt minut. Miksi hän ei kyennyt rakastamaan ketään lapsistaan?”
Lopulta päähenkilö on saaren asukas, erakko. Nykypäivän sivullinen. Autiolla saarella mies yllättäen kohtaa hyvyyttä, hyviä ihmisiä. Syntyy uutta uskoa. Vaikka hän ensin manailee, ettei saa edes syrjäytyä rauhassa. Toivo elää.
”Haluan elää näin, saarena jossain. Olen siunattu tällä saarella. En voi kuvitella eläväni missään muualla. Hyvä olo ei ole itsestäänselvyys, ainakaan minulle. On pitänyt opetella tällaisen tunteen omaksuminen. Haluan eroon Onnelan ja Kuuselan kartanon otteesta.”
Kirjallisuudella on usein korvaamatonta merkitystä ihmiselle. Päähenkilömme lukee ja lukee. Hän selviytyy sen avulla eteenpäin. Ja alkaa lopulta kirjoittaa itsekin. ”Tämä kirjoituskone on tullut omaksi persoonakseen, joka välittää ajatukseni paperille. Tekstiä alkaa olla pieni pino. Taidan kuitenkin haluta tulla kuulluksi, vaikka en näitä kenellekään ole tietoisesti kirjoittanut. En ole varma, helpottaako kirjoittaminen oloani, mutta jotenkin se pitää minut koossa ja muistuttaa minua ihmisyydestäni.”
Sangen mietteliäässä tarinassa on mukana myös sitä, mitä professori Paavo Kettunen on kuvannut häpeänä, sen lannistavana painona, kun oma oleminen on tukahdutettu, ihminen mitätöity. ”Tämä häpeä ei jätä minua.”
Tekee mieli suositella tätä kirjaa kesälukemiseksi. Vaikka kesämökillä, suomalaisen autiolla saarella.
Kari Tahvanainen
Kirjoittaja on kirjailija ja Pohjois-Karjalan kirjailijayhdistys Ukrin varapuheenjohtaja
Karjalan Heili 3.6.2017
