Metsä puhuu meille

Kolumni

Metsä puhuu meille 

Olen jotain neljän vanha. Nuori metsätyömies nostaa minut tuvassa katonrajaan, katsoo silmiin. Miehellä on lämmin sydän ja vahvat kädet. Mummolan peräkamarissa taas raksuttaa tädin miehen laskukone, hän on metsätyönjohtaja. Kotimme on mummolan metsässä Enossa.

     Rakennetaan havumajoja, seikkaillaan suurissa metsissä, myöhemmin omalla maatilallamme. Rakennamme joka kesä havumajoja kauas metsään. Piirrämme karttoja metsistämme naapuritilojen lasten kanssa. Meillä on oma maailmamme. Ja oma postimmekin meillä on. Jossain keskellä metsiä on peltipurkki, johon jätämme paperilappuja toisillemme. Hiihdämme talvella itse tekemiämme latuja postitoimistomme ohitse. Emme pelkää metsää. Se on meidän junnujen koti.

Kuva: Kari Tahvanainen

Luin äskettäin runsaat neljäsataa sivua eri-ikäisten tekstejä metsästä. Olin Outopia-tapahtuman Metsä-kirjoituskilpailun tuomariston puheenjohtajana. Monen päivän urakan jälkeen tuntui kuin olisi lukenut moniäänisen luontoromaanin. Nuo alussa kertomani henkilökohtaiset muistot metsästä toistuivat kilpailuteksteissä. Suhde metsään on jokaisella hyvin henkilökohtainen.

     Erikoisin teksti oli ehkä se 2000-luvun nuorukaisen muistelu omasta kohtaamisestaan karhun kanssa suomalaisessa luonnossa. Nuorimies kirjoitti tarinaansa New Yorkissa, jossa hän asui kirjoittamishetkellä perheensä kanssa. Metsäkokemukset kulkevat mukana, missä myöhemmin olemmekaan.

Metsä on osa psyykeämme, osa myyttistä muistiamme. Olemme osa luontoa, ja niin geenihistoriamme kuin syvä psyykkinen historiammekin värisevät yhdessä luonnon kanssa, ovat samalla aallonpituudella, myytit kertovat siitä. On vain meistä kiinni, tajuammeko sen.

     Kirjoituskilpailussamme tulivat esille lähes kaikki luonnon ja ihmisen yhteiset ulottuvuudet. Mystinen luonto, satujen luonto haltioineen ja toisine maailmoineen, metsän peittoon joutuminen, ajatteleva ja puhuva metsä puhuttelevat kirjoittajia edelleenkin. Konkreettiset retket luontoon, eräretket, metsästysretket, kaikkien niiden muistot elävöittävät ihmistä.

     Hätä luonnon tilasta, metsän tilasta, innoitti suomalaisia kirjoittamaan siitä, että luonto huutaa, sillä on hätä. Metsä huutaa apua, muistuttaa siitä, kuinka se on suojellut ihmistä pahoina aikoina, myös toisilta ihmisiltä. Tiede puhuu nykyisin siitä, että metsällä todellakin on eräänlaisia ajattelusysteemejä. Metsä viestii keskenään, metsä muistaa. Tarinoista yksi oli lehtikuusen äänellä kerrottu historia maatilan ihmisistä ja siitä, kuinka joku vuosikymmenten jälkeen tuli halaamaan. Ihmisyksilö ja luonnon yksilö keskustelivat.

Kolumni on lopussa enkä vieläkään ole oikeastaan siirtynyt analysointivaiheeseen. Ehkäpä se onkin niin, että metsä analysoi meitä. Suojellaan metsää. Suojellaan jokaista vanhaa puuta. Halataan puuta. Sanotaan: kiitos siulle.

Kari Tahvanainen

Kirjoittaja on kirjailija ja Pohjois-Karjalan kirjailijayhdistys Ukrin varapuheenjohtaja

Karjalan Heili 26.6.2019

Poika joka piirusti kaloja

Arvi Perttu: Poika joka piirusti kaloja. Muistelmia kuolleesta ajasta. Atrain & Nord, 2019

Arvi Pertun uutukainen vie Petroskoihin ja lapsuuteen. Lapsuus 60-luvun Petroskoissa suomalaisessa kulttuuriperheessä. Tutun karheaa Arvi Pertun kerrontaa. Dokumentaarista taustaa. 

”Minulla ei ollut vaikeuksia ulkomaalaisten kanssa. Professori Virtaranta ihmetteli pienen pojan kieltä: ”Noin kauniisti suomea eivät puhu suomalaisetkaan lapset!”.

”Äidin väitöskirja karjalaisista itkuvirsistä hylättiin, koska siinä ei ollut ainuttakaan sitaattia tai viittausta marxilaisuuden ja leniniläisyyden klassikoihin. Se, että marxilais-leniniläiset filosofit eivät kirjoittaneet sanaakaan karjalaisista itkuvirsistä, ei haitannut päättäjiä. Ilmapiiri oli ehkä koko Neuvostoliiton historian toivottomin.”

Tsekkoslovakian miehitys 1968 ja suojasään loppuminen. Niihin aikoihin kirja päättyy, joskin lopussa ollaan pohdiskelemassa itseä ja elämää ihan tässä päivässä ja Suomessa, Lieksassa.