Kolumni
Metsä puhuu meille
Olen
jotain neljän vanha. Nuori metsätyömies nostaa minut tuvassa katonrajaan,
katsoo silmiin. Miehellä on lämmin sydän ja vahvat kädet. Mummolan
peräkamarissa taas raksuttaa tädin miehen laskukone, hän on metsätyönjohtaja. Kotimme
on mummolan metsässä Enossa.
Rakennetaan
havumajoja, seikkaillaan suurissa metsissä, myöhemmin omalla maatilallamme.
Rakennamme joka kesä havumajoja kauas metsään. Piirrämme karttoja metsistämme
naapuritilojen lasten kanssa. Meillä on oma maailmamme. Ja oma postimmekin
meillä on. Jossain keskellä metsiä on peltipurkki, johon jätämme paperilappuja
toisillemme. Hiihdämme talvella itse tekemiämme latuja postitoimistomme ohitse.
Emme pelkää metsää. Se on meidän junnujen koti.
Luin
äskettäin runsaat neljäsataa sivua eri-ikäisten tekstejä metsästä. Olin
Outopia-tapahtuman Metsä-kirjoituskilpailun tuomariston puheenjohtajana. Monen
päivän urakan jälkeen tuntui kuin olisi lukenut moniäänisen luontoromaanin. Nuo
alussa kertomani henkilökohtaiset muistot metsästä toistuivat
kilpailuteksteissä. Suhde metsään on jokaisella hyvin henkilökohtainen.
Erikoisin
teksti oli ehkä se 2000-luvun nuorukaisen muistelu omasta kohtaamisestaan
karhun kanssa suomalaisessa luonnossa. Nuorimies kirjoitti tarinaansa New Yorkissa,
jossa hän asui kirjoittamishetkellä perheensä kanssa. Metsäkokemukset kulkevat
mukana, missä myöhemmin olemmekaan.
Metsä
on osa psyykeämme, osa myyttistä muistiamme. Olemme osa luontoa, ja niin
geenihistoriamme kuin syvä psyykkinen historiammekin värisevät yhdessä luonnon
kanssa, ovat samalla aallonpituudella, myytit kertovat siitä. On vain meistä
kiinni, tajuammeko sen.
Kirjoituskilpailussamme
tulivat esille lähes kaikki luonnon ja ihmisen yhteiset ulottuvuudet. Mystinen
luonto, satujen luonto haltioineen ja toisine maailmoineen, metsän peittoon
joutuminen, ajatteleva ja puhuva metsä puhuttelevat kirjoittajia edelleenkin.
Konkreettiset retket luontoon, eräretket, metsästysretket, kaikkien niiden
muistot elävöittävät ihmistä.
Hätä
luonnon tilasta, metsän tilasta, innoitti suomalaisia kirjoittamaan siitä, että
luonto huutaa, sillä on hätä. Metsä huutaa apua, muistuttaa siitä, kuinka se on
suojellut ihmistä pahoina aikoina, myös toisilta ihmisiltä. Tiede puhuu
nykyisin siitä, että metsällä todellakin on eräänlaisia ajattelusysteemejä.
Metsä viestii keskenään, metsä muistaa. Tarinoista yksi oli lehtikuusen äänellä
kerrottu historia maatilan ihmisistä ja siitä, kuinka joku vuosikymmenten
jälkeen tuli halaamaan. Ihmisyksilö ja luonnon yksilö keskustelivat.
Kolumni
on lopussa enkä vieläkään ole oikeastaan siirtynyt analysointivaiheeseen.
Ehkäpä se onkin niin, että metsä analysoi meitä. Suojellaan metsää. Suojellaan
jokaista vanhaa puuta. Halataan puuta. Sanotaan: kiitos siulle.
Kari Tahvanainen
Kirjoittaja on kirjailija ja
Pohjois-Karjalan kirjailijayhdistys Ukrin varapuheenjohtaja
Karjalan Heili 26.6.2019
