Pääkirjoitus Suomen Maakuntakirjailijoiden jäsenlehti Rovinssin kesänumerossa 2011
Suomessa on hieno kirjastolaitos, monipuolinen, laaja ja maksuton. Kirjastot ovat osa kansan elämää ja kulttuuria, vauvasta vaariin. Siitä huolimatta nykyisin käydään eri puolilla Suomea kamppailuja kirjastopalvelujen säilyttämisestä – ja tulevaisuudessa varmaan myös maksuttomuudesta. Kirjastojen valtionosuuksia käytetään kunnissa muuhun kuin kirjastotoimeen, sivukirjastoja lakkautetaan, kirjastoautoja poistetaan, henkilökuntaa vähennetään ja asiantuntemuksesta tingitään.
Joensuussa on käyty varsin merkillistä kirjastokamppailua jo parikymmentä vuotta. Kamppailu on mielestäni merkittävä hyvänä esimerkkinä siitä, mitä kansalaiset voivat yhdessä saada aikaan puolustaessaan lähikirjastopalveluja. Siksipä kamppailusta on syytä kertoa maakuntakirjailijoidenkin väelle kautta Suomen näin Rovinssin palstoilla.
Karsikon kaupunginosan kirjasto palvelee sekä asukkaita että peruskoulun oppilaita ja päiväkotiakin. Kirjasto ja osittain koulukin sijaitsevat kauniissa 1890-luvulla rakennetussa suojellussa puutalossa. Kirjasto siirtyi 1980 suurempiin tiloihin ja nykyisin oppilaat pääsevät kirjastoon jopa sukkasillaan koulun puolelta. Haastattelin viime kesänä radioon kirjaston asiakkaita ja henkilökuntaa. Juniorit pitivät kirjastoaan turvallisena ja mukavana paikkana viettää aikaa ja lainata kirjoja. Eläkeikäiset asiakkaat muistelivat nostalgisesti, kuinka he ovat käyneet kirjastossa ”iät ajat”. Henkilökunta esitteli ylpeänä kirjaston kokoelmia ja lasten nurkkausta pehmoeläimineen.
Mustat pilvet alkoivat nousta Karsikon kirjaston ylle jo lamavuonna 1991. Karsikkolaiset asukasyhdistyksineen joutuivat vetoamaan kaupunkiin, ettei se lakkauttaisi kirjastoa. Vetoomuksen vastaanotti kaupunginhallituksen puheenjohtaja, Karsikon koulun entinen rehtori, nykyinen eduskunnan varapuhemies Pekka Ravi. Vetoomuksessa todettiin, että kirjastosta on kehittynyt kaupunginosan kulttuurikeskus, josta on voinut saada kirjastoaineistojen lisäksi mm. tietoa kunnallisista päätöksistä. Kirjastoa ei lakkautettu. ”Lakkautuksen jälkeen tänne jäisi vain puhelinautomaatti kaupan seinään”, todettiin Karjalaisen lehtijutussa. Kaupunginosan palvelut ovat muutenkin huonontuneet jatkuvasti.
Vuonna 1998 Karsikon ja läheisen Niinivaaran kirjastoja esitettiin jälleen lopetettaviksi. Perusteluna oli kaupungin talouden sopeuttamisohjelma. Kirjastoja puolustettiin vetoamalla siihen, että lopettamiset iskisivät kovimmin koululaisiin ja lapsiperheisiin, ja lähikirjasto on kouluille tärkeä tiedonlähde. Kirjastoja ei lakkautettu.
Tuli vuosi 2010. ”Yhtä vääjäämättömästi kuin vuorovesi hyökyy ajallaan rantakiville, Joensuun kaupunkitalouden aallonpohjissa pulpahtaa pintaan vaatimus Karsikon kirjaston lakkauttamisesta.” Näin kirjoitti karsikkolainen kirjailija, varatuomari Jussi Kokkonen vetoomuksessaan Eikö meillä ole varaa Karsikon kirjastoon? ”Ikävintä lakkautusuhassa on se, että jälleen lyödään pienimpiä, lapsia ja eläkeläisiä, niitä jotka kaikkein huonoimmin pystyvät etujaan puolustamaan.” Kirjastoa ei lakkautettu, se todettiin tarpeelliseksi.
Tuli kevät 2011. Kaupungin hallinto alkoi valmistella taas kirjaston lopettamista. Pelin säännöt olivat jälleen epäreilusti muuttuneet, kuten asukkaat ovat todenneet. Kaupunki ilmoitti tarvitsevansa kirjaston tiloja koulukäyttöön kehitysvammaisten luokalle. Lakkautusuhka nousi lehtien ja radion uutisiin, ihmiset alkoivat kirjoittaa lehtiin mielipiteitään kirjaston puolesta. Todettiin mm. että vanhan puutalon sokkeloiset tilat eivät sovi erityiskoululle, säästöt kuluisivat tilojen saneeraamiseen, suunnitelmassa ei asiantuntijoiden mukaan ollut mitään järkeä.
Kamppailussa otettiin käyttöön aiempaa kovempiakin keinoja. Täkäläinen koulutoimenjohtaja yritti kieltää Karsikon koulun opettajia puolustamasta kirjaston säilyttämistä, varoituksen uhalla. Johtajan uhkailut ovat tätä kirjoitettaessa apulaisoikeusasiamiehen tutkittavina asian yleisen merkittävyyden vuoksi; perustuslaillisia oikeuksia yritettiin rajoittaa. Eikä tämä ollut suinkaan ensimmäinen kerta. Kansalaisia on usein totuttu kohtelemaan hallintoalamaisina vailla perusoikeuksia.
Karsikon asukkaat ottivat positiivisen asenteen kirjaston puolustamisessa. ”Karsikossa on ihana kirjasto – kiitos siitä päättäjille”, kirjoitti kirjailija ja opettaja Matti Kettunen kolumnissaan kaupunkilehti Heilissä. Perheet, opiskelijat, opettajat, kirjailijat, kunnallispoliitikot ja kirjallisuusjärjestöt ottivat vilkkaasti ja perustellusti kantaa lähikirjaston puolesta. Esitin päättäjille omankin mielipiteeni, Maakuntakirjailijoiden nimissä.
Kamppailu huipentui 13. kesäkuuta, päivää ennen lautakunnan kokousta, Miten kirjasto on vaikuttanut elämääni? –kirjailtaan. Paikalla oli niin poliitikkoja, asukkaita kuin kirjailijoitakin. Pohjois-Karjalan kirjailijayhdistys Ukri kutsui paikalle kirjailijat Heikki Turusen, Leena Leskinen-Myllerin, Anna-Liisa Alangon, Kari Tahvanaisen ja Matti Kettusen, joka työskentelee Karsikon koulun opettajanakin. Lapsuudesta hyvinä vaikutteina nousevien kirjastokokemusten muistelun jälkeen alkoi ankara keskustelu kirjaston lopettamisesta.
Poliitikoilta penättiin rohkeutta puolustaa pientä lähikirjastoa byrokraattien asettamien talouskehysten ylikin. Muistutettiin lasten ja nuorten lukutaidon vaalimisen tärkeydestä ja edullisuudesta yhteiskunnallemme. Vaadittiin myös pysyviä ratkaisuja, että Karsikon ”talvisota” vihdoin loppuisi. Kirjailija Heikki Turunen kehotti laittamaan kirjastojen lakkauttajat vankilaan, mutta siitä tarkemmin toisaalla tässä Rovinssissa.
Julkisuus ja puolustajien aktiivisuus päättäjien suuntaan vaikuttivat. Niin kulttuuri- ja nuorisolautakunta kuin päätöksen itselleen alistanut kaupunginhallituskin hylkäsivät lakkautusesityksen. Säästöt oli yllätys yllätys löydettykin jostain muualta. Kansalaistoiminnalla oli saavutettu voitto.
Poliittinen keskustelu kansalaisten oikeuksista varmasti herätti päättäjiä myös pohtimaan demokratian perimmäisiä kysymyksiä entistä tarkemmin, näinä vaihtoehdottomuuden aikoina. Toivottavasti ratkaisu on lopultakin pysyvä. Kunnallispolitiikan ja –hallinnon toiminnan vääristymät ovat kumuttaneet pieniä ihmisiä, kansalaisia Karsikossa, liian kauan, ei ole auttanut vaikka virkamiehet ja päättäjätkin ovat vaihtuneet vuosien varrella.
Tässä on varmasti paljon opiksi otettavaa muihinkin kirjastokamppailuihin (joista olisi mielenkiintoista kuulla!). Tarvitaan pitkäjänteistä erilaisten toimijoiden yhteistyötä, jatkuvaa julkisuutta asialle, omia kehittämissuunnitelmia. Tarvitaan myös antaumuksellisesti asiaa ajavia ihmisiä. Tässä tapauksessa haluaisin kiittää suoraan Maakuntakirjailijoiden entistä johtokunnan jäsentä kirjailija Matti Kettusta, joka on asettanut itsensä likoon – niin pienten koululaisten kuin kaikkien karsikkolaisten puolesta.
Joensuussa kesäpäivänseisauksen aikaan 2011
Kari Tahvanainen
Puheenjohtaja, Suomen Maakuntakirjailijat
PS. Karsikko on perinteinen suomalainen vainajaa koskeva merkintä puussa, metsä tai yksittäinen puu, jossa näitä merkintöjä on. Karsikkoa tehdessä voidaan puusta karsia oksia vainajan merkiksi. Usein karsikko sijaitsee tien varrella, asutuksen ja kalmiston välillä. Karsikko tehtiin puuhun yleensä kuljetettaessa vainajaa kirkolle tai kalmistoon, mutta myös jonkun suvun karsikko saattaa olla pelkästään muistomerkki. Tiettävästi tällaisia karsikkoja on edelleen käytössä. – Näin kertoo Wikipedia.
Karsikossa pyhää maata on myös kirjasto, ja koulu.
