Kaikkialla niitä on. Postikortteja, noita pieniä elämän kirjanmerkkejä löytyy niin jääkaapin ovesta kuin sievästi narulla sidottuna nippuna mummolan piironginlaatikosta, kirpparilta tai vanhan talon ullakolta.
Ikiomia postikorttikokoelmia taitaa olla kertynyt vähän jokaiselle, kellä kenkälaatikkoon, kellä vanhaan kirjekuoreen. Juhlaa ja arkea, iloja ja suruja, matkantekoa on aina muistettu värikkäällä käsin kirjoitetulla kortilla. Kuva ja teksti, postimerkki ja -leima muodostavat omanlaisensa taideteoksen, joka on tuonut iloa saajalleen ja kirjoittajalleen, ja sykäyttää selailijaa aikojenkin päästä.
Postikortilla on pitkä historia. Varhaisimmat kortit lienevät 300-luvun Kiinasta. 1400-luvulla Euroopassakin alettiin lähettää kuvakortteja, ja 1800-luvulla niihin tulivat postimerkit. Kummallisia olivat tuon ajan säännöt. Kortin takapuolelle sai kirjoittaa vain vastaanottajan tiedot ja viesti kirjoitettiin kuvapuolelle. Jos oli jatkanut viestiään osoitepuolelle, siitä saatettiin Suomessa jopa sakottaa vastaanottajaa. Rudolf Koivu, Martta Wendelin, Kaj Stenvall, taiteilijat ovat jakaneet rikkauksiaan kortteihin. Ja postimerkit ovat filatelisia helmiä.
Nykyisin valokuvansakin voi teettää postikorteiksi, korttien kirjo on laaja. Markkinoilla on sinnikkäästi kiertäviä korttikauppiaita, joilta markkinaväki Joensuussakin näyttää ostavan innokkaana onnitteluvälineitä. Hauskoja ja tyylikkäitä kortteja löytyy aina kun aikansa etsii.
Onnittelu ja muistaminen kortilla ovat kuitenkin muotivirtausten puristuksessa. Yhä useammin viesti lähetetään laiskasti tekstarilla, facebookissa, e-kortilla tai sähköpostissa. Vastaanottaja kuittaa ja poistaa. Eletään hetken huumassa. Millaisiahan ovat tulevaisuuden korttiniput ullakonnurkissa? Kauniisti kääritty vanha kännykkä tai kovalevy? Ei, muistoja ei ole.
Postikortilla olisi aika ja mahdollisuus kokea uusi renessanssi, osoittaa arvokkuutensa. Käsin kirjoitetun tervehdyksen ja itse valitun kortin mukana tulisi tallennetuksi sitä niin tärkeää mikrohistoriaakin.
Kirjoittaja kirjoittaa korttia suosikkikynällä kieli poskella, liimaa muumi- tai junamerkin, pudottaa kortin postilaatikkoon, ajattelee saajaa. Saaja selaa huomenna postia, istahtaa kahvikupin ääreen ja tutkiskelee korttia.
Tavaat tekstiä, näet postimerkin, katsot kuvaa, pysäytät ajan, muistat jotain lähettäjästä. Laitat kortin jääkaapin oveen tai keittiön ilmoitustaululle. Et deletoi sitä. Muisto on. Hetken performanssi.
Tarvittaisiin Kirjoita postikorttiin –kampanjaa edistämään korttien käyttöä. Kuka sellaisen pistäisi pystyyn? Kirjailijajärjestöt voisivat sanan puolesta varmasti olla yhtenä innostajana.
Mutta käytännön pieni askel on jokaisen tehtävä itse. Osta postikortti, lähetä, saa, pistä talteen, muistele, talleta päivien virtaa, vuosia, kesiä, talvia, reissuja, rakkautta.
Postikortin lähettäminen on sivistyneen ihmisen teko. Näinä aikoina.
”Sä kuinka meistä nyt tuumitkaan / Kirjoita postikorttiin / Vieläkö tullaan kohtaamaan / Pistä se sitten postiin / Vie se lähimpään laatikkoon / Ootan sydän syrjällään”
Muska lauloi näin vuonna 1971, sanat: Pertsa Reponen.
Kari Tahvanainen
Kirjoittaja on kirjailija ja kirjailijayhdistys Ukrin varapuheenjohtaja
PS. Lisäyksenä Itellan värinen painajaisuni tulevaisuudesta.
Kirjoitat postikorttiin, kieli poskella suosikkikynällä. Kohta oranssi postilaatikko kadunkulmassa tai pikatien varressa nielaisee sille lämmöllä syöttämäsi kortin, skannaa sen ja repii saman tien tuusannuuskaksi. Robotti lähettää kortin kuvan, toinen tulkitsee vastaanottajan, kolmas piippaa viestin: ”sinulle on saapunut postikortti. voit lukea sen osoitteessa piipaapiipaa. palvelun hinta on 2 euroa.”
Tai tarjotaan vaihtoehtoa. Voit jättää kortin Kiitolinjan palvelupisteeseen josta se toimitetaan seuraavan viisivuotissuunnitelman kuluessa vastaanottajalle jos sinne päin syrjäkylille on rekkoja joskus menossa ja ne pysähtyvät sillä kohtaa Tuupovaaran Öllölä 99 maitolaiturilla.
Kolumni Karjalan Heili -kaupunkilehdessä 22.4.2012
