Posteljooni Petshkin (Teemu Heikkinen) opettaa väliajalla heittämään postia laatikkoon. Fedja-setä, kissa ja koira. Sinkkolan kesäteatteri, Joensuu 2014. Kuva: Kari Tahvanainen
Kesäteatterit kuuluvat suomalaiseen kesään. Samoin kuin laitosteatterit, isommat ja pienemmät, talvikauteen. Teatteri on herättänyt tänä kesänä keskustelua ainakin täällä Itä-Suomessa. Pohjois-Karjalan kesäteatterit ovat katsojaluvuillaan melkeinpä peitonneet Joensuun kaupunginteatterin. Samaisen kaupunginteatterin johtajarulettikin näyttää jatkuvan. Vihtori Rämä, ties monentenako johtajana on melkeinpä nostamassa kytkintä kun ei saa pysyvää työsopimusta teatterin kehittämiseen. Ilmassa on ollut Turkkalaisen teatterisodankin aatoksia.
Kävin kuluneena suvena aika
monessa kesäteatterissa, ja aika monessa olisi pitänyt käydä. Erityisesti
harmittaa, että katsomatta on jäänyt Karvion kesäteatterin Valamo-trilogian
niin tämänkesäinen Poika munkkilan polulta kuin viime kesänkin näytelmä.
Erikoisemmasta päästä oli
kesäteatterikokemus Maskun Teatterista Turun kupeesta. Siellä esitettiin mustaa
komediaa Kuin tuhka tuuleen. Kirjoitan Maskun Teatterin kuulumisista toisaalla
lisää. Radiohupailujen aikaan taas johdatti kontiolahtelaisen Jakokosken
kanavateatterin näytelmä Kankkulan kaivon katveessa. Jos olisi pistänyt
silmänsä kiinni, olisi voinut kuvitella kuuntelevansa radiota. Niin hyvin toimi
Antero Alpolan teksti. Ohjaaja Sinikka Tossavainen kertoikin minulle, että
näyttelijöiden valinnassa kiinnitettiin huomiota äänen käyttöön. Kyseessä oli
teatterin 30-vuotisjuhlanäytelmä.
Historiasta puheen ollen
Joensuun keskustan puutalomiljöössä esitettiin historiallista näytelmää Maailma
se on kuin silkkiä vaan. Paikallisen kirjailijan Unto Martikaisen tekstin
siivin lennähdettiin Joensuun kaupungin alkuvaiheisiin 1800-luvulle, Utran
tehdasyhteisöön.
Viime vuosikymmenien
musiikkihistoriaa puolestaan sivuttiin kesäteatteri Aurinkorinteellä
Joensuussa. Jukka Virtasen kirjoittama Albatrossi ja Heiskanen perustui Junnu
Vainion lauluihin. Ammattinäyttelijöiden kabareetyyppinen meno oli komeaa
kuultavaa, mukana olivat mm. Eppu Salminen, Anneli Ranta ja Jarkko Tiainen.
Pääsinpä katsomaan
kesäoopperaakin vanhalle kyläkoululle Pyhäselän Ohvanaan The Little Big Music
-teatteriin. Gaetano Donizettin Lemmenjuoma-ooppera esitettiin suomeksi.
Tarinan seuraaminen olikin siksi ammattimuusikoiden esittämänä paitsi hauskaa
myös helppoa. Kesäoopperoita voisi olla enemmänkin.
Eikä pidä unohtaa koko perheen
klassikoitakaan. Kuinkahan monessa kesäteatterissa on tullut seurattua
Fedja-sedän seikkailuja – tänä kesänä Sinkkolan kesäteatterissa Joensuussa.
Myös Ellasta on tullut tuttu hahmo niin äänikirjojen, elokuvan kuin nyt
kesäteatterinkin kautta. Vauhdikasta nuorisokulttuuriin keskittyvää Ella ja
Paterock –näytelmää esitettiin Pyhäselässä. Timo Parvela on luonut hauskoja
hahmoja.
Mikä merkitys kesäteattereilla
on? Voisivatko ne korvata laitosteatterit? Kesäteattereita näyttää olevan
moneen lähtöön, kuten edeltäkin näkyy. Pienet kyläteatterit toimivat eri
tavalla ja periaatteilla kuin ammattimaiset kaupalliset kesäteatterit.
Kesäteatteri muodostaa kylälle tai laajemminkin ihan oman yhteisönsä, sitä
tehdään vuoden ympäri ja sen ympärille kehitellään monenlaista meininkiä.
Kansalaisopiston ryhmissä hiotaan näytelmää ja toimintaa talven ajan. Bisnespohjalta
toimivat kesäteatterit puolestaan toteuttavat tuotantonsa tiiviisti ja
tehokkaasti lyhyessä ajassa. Kumpiakin varmasti tarvitaan.
Kaupunginteatterit ja muut
laitosteatterit ovat mielestäni edelleenkin korvaamattomia. Missä muualla
voitaisiin kokeilla erilaisia, uusia tapoja tehdä ja esittää teatteria, luoda
uutta teatteri-ilmaisua? Perinteitä unohtamatta. Siinä ei kannata tuijottaa
yksin katsojalukuihin. Laatu saattaa usein korvata määrän, kun uutta etsitään
ja kokeillaan. Laitosteattereilla on myös lakisääteisiä tehtäviä kuten
saavutettavuus, monipuolisuus ja erikoisryhmien palveleminen, kuten Vihtori
Rämä totesi kesällä Karjalaisen haastattelussa.
On yksi asia, jota haluaisin
nykyistä enemmän niin laitos- kuin kesäteattereihinkin. Se on paikallisten
kirjailijoiden ja muusikkojen tuotoksiin perustuvat näytelmät. Niitä on aivan
liian vähän. En kaipaa niinkään kotiseutuaiheista romantiikkaa, vaan myös
yleisiin teemoihin pureutuvaa reipasta teatteria – joka purisi nuoriinkin
teatterikärpäsen. Lienee niin, että näytelmiä ei osata kysyä, muttei myöskään
tarjota. Sille pitäisi tehdä jotain.
Teatterin tiedotuskeskuksen
mukaan 2013 kesäteattereissa kävi yli kuusisataatuhatta katsojaa.
Laitosteattereiden puhenäytelmiä katsomassa taas kävi vajaat kolme miljoonaa
katsojaa. Mukavia lukuja kummatkin.
puheenjohtaja
Pääkirjoitus
Rovinssi, Suomen Maakuntakirjailijat ry:n lehti
Nro 2/2014
