Nyt vapaa olen
Vanhoillislestadiolaisuudesta irtautuneiden kertomuksia
122 s., Hai, 2014
Uskonyhteisön varjoista valoon
Viime vuosina on ilmestynyt useita teoksia, joissa puhutaan uskonnollisten yhteisöjen jäsenilleen aiheuttamista ongelmista. Tunnetuin lienee Pauliina Rauhalan romaani Taivaslaulu, joka on nuoren parin tarina elämästä pohjoissuomalaisessa vanhoillislestadiolaisessa yhteisössä.
Tätä samaa ongelmavyyhteä käsittelee joensuulainen Topi Linjama uudessa teoksessaan Nyt vapaa olen. Siinä neljätoista ihmistä kertoo tarinansa siitä, kuinka he ovat irtautuneet vanhoillislestadiolaisesta liikkeestä. Kirjoittaja itse on yhtenä kokemustensa ja tuntemustensa jakajana teoksen sivuilla. Kirjana kämmenellä on tänään Nyt vapaa olen –kertomuskokoelma.
Mitä tapahtuu, kun se totuus johon on kasvanut, ei enää kohtaa totuutta, jonka ympärillään näkee ja sisällään kokee? – kysyy kirjan takakannen esittelyteksti. On kysymys omantunnon ratkaisusta, samalla on kysymys hyvin tiiviistä sosiaalisesta yhteisöstä irtautumisesta. Yhteisöstä, joka on tullut niin sanotusti äidin maidossa, koska vanhoillislestadiolaisuuteen synnytään siihen kuuluvan perheen lapsena. Seurakuntaäiti on lasten kolmas vanhempi.
Kirjoittajat ovat eri puolilta Suomea ja edustavat eri sukupolvia. Liikkeen vahvinta aluetta on Pohjois-Suomi, ja sieltä tulevatkin useat näistä tarinoista. Osa kirjoittaa omalla nimellään, osa nimimerkin suojista. Kirjasta ilmenee, että kriittinen suhtautuminen omaan liikkeeseen johtaa usein sosiaaliseen syrjintään ja henkiseen väkivaltaan. Siksi on ymmärrettävää, että kaikki eivät uskalla esiintyä omilla nimillään. ”Minua vastaan on kävelty, on tultu kohti ja katsottu silmiin ja huuliin, ja korviin, vatsaankin. Mutta ei minuun”, kuten nimimerkki Jani K. kirjoittaa.
Epäilyksen siemen on monella kirjoittajalla elänyt pitkään, ennen kuin erosta on tullut totta. Usein eroamisprosessi käynnistyy aikuisuuden kynnyksellä, kun aletaan pohtia olemassaoloon ja omaan identiteettiin liittyviä kysymyksiä, muodostaa omaa maailmankatsomusta. Vanhoillislestadiolaisuudesta loittoneminen on monivaiheinen prosessi, jonka jälkeen suurin osa on irtaantunut kokonaan liikkeestä, muutama on jäänyt siihen edelleen omilla ehdoillaan. Eroamisprosessin ohessa kirjasta välittyy myös monipuolinen kuva ihmisistä, jotka elävät arkeaan vanhoillislestadiolaisuudessa.
”En tiedä yksinäisempää hetkeä kuin se, kun irrottautuu tiiviistä uskonyhteisöstä”, kirjoittaa kokemuksestaan keski-ikäinen teologinainen. ”Vaikka samanmielisiä ihmisiä ympärillä olisikin, on konkreettinen irtaantuminen aina tehtävä yksin. Kuolinhetken yksinäisyys lienee lähin vertauskohta: kuolemasi hetkellä olet yksin, vaikka kuinka joku kädestä pitäisi.”
Linjama kertoo teoksensa esipuheessa, että kirjan pääviesti on se, että jokaisella on oikeus tuntea omat tunteensa ja ajatella omat ajatuksensa. Jokaisella on oikeus epäillä ja etsiä, jokaisella on oikeus elää oma elämänsä.” On tärkeää että näistä asioista puhutaan. Yhteisöllisyydessä on valoja ja varjoja, ja vain puhumalla asioita voidaan valaista niin, että yhteisö uudistuu ja kehittyy. Nyt vapaa olen –teos toimii varmasti vertaistukena liikkeestä eronneille tai sitä suunnitteleville, kuten myös niille jotka pyrkivät auttamaan näiden kysymysten parissa kamppailevia lähimmäisiään.
Biisi: Veikko Lavi: Jokainen ihminen on laulun arvoinen (sanat: Veikko Lavi)
Kari Tahvanainen
Iskelmä Rex, Jokisappi-kirjallisuusohjelma, 22.9.2014
