Kolumni
Joensuussa pääsee pyörällä pitkälle. Ei tarvitse etsiä parkkipaikkaa, välttämättä. Kaikki on suhteellisen lähellä ja tavoitettavissa fillarilla. Lenkille taas voi lähteä vaikka Marjalaan ja siitä Onttolaan, Utraan ja siitä Lehmoon, Lehmosta kohti Kontiolahtea (koko matka pyörätietä!), Niinivaaralta Kukkosensaareen tai Iiksenvaaralta Karhunmäkeen. Pitempiä ja lyhyempiä pyöräilyvaihtoehtoja koko perheelle löytyy kauniista kaupungistamme. Karttoja vain tarvittaisiin lisää.
Olen pyöräillyt Joensuussa vuosikymmeniä kouluajoista lähtien. Vaikka nyt puhutaan siitä, että pyöräilykulttuuri on hunningolla, olen kokenut että täällä pyöräillään kohtuullisen hyvin. Pyöräilijällä pitää olla silmät päässä ja pyörä kunnossa. Myös kävelijöillä on velvollisuus katsoa ympärilleen ja jättää tilaa muulle liikenteelle.
Mutta se parkkeeraus. Siitä sanottavaa löytyy. Täällä ei vieläkään tajuta sitä, että asiakas tulee pyörällä tuomaan rahaa yrittäjille. Keskikaupungin kauppakeskuksen edessä saattaa olla kyltti: ”Pyörien pysäköinti kielletty” minkä voisi lukea saman tien, että älkää vain tulko tänne rahoinenne. ”Pyörien pysäköinti sallittua ja toivottavaa” toisi toisenlaista viestiä.
Pahimmasta päästä pysäköintiongelmat taitavat olla rautatieasemalla ja kävelykadun pohjoispäässä sekä Sokoksen kulmilla. Asemarakennusten vieressä on vinot pinot pyöriä, talvisin lumen peitossa. Teatteri Satama jopa keksi kunnostaa unohdetuista pyöristä kaupunkipyöriä. Centrumin kulmilla taas ei ole yhtään pyörätelinettä; kaikki me parkkeeraamme mihin mahtuu tai ei mahdu. Sama pätee Sokoksen ja Ison Myyn väliin.
Tarvittaisiin kunnollisia pyörätelineitä, mieluummin sellaisia joihin voisi lukita fillarinsa. Mallia hyvistä parkkipaikoista löytyy mm. Ahjon kulmalta (katettu pyöräteline), pääkirjastolta, lyseon peruskoulun pihalta, Abloyn tehtaalta. Pysäköinnin järjestäminen on halusta kiinni. Ilosaarirockissa on kesäisin valtava vartioitu ympärivuorokautinen pyöräparkkikin, toimii.
Mutta se talviaika. Pyöräilykulttuurin painajainen on taas alkamassa. Kevyen liikenteen väylät aurataan aina vihonviimeiseksi, hyvä jos silloinkaan. Kysyy voimia ja uskallusta pyöräillä lumessa ja sohjossa kilometrikaupalla talvisilla Joensuun reiteillä. Ja onhan se vaarallistakin. Tukholmassa on siirrytty jo tasa-arvoiseen auraukseen; kevyen liikenteen väylät aurataan aina ensimmäiseksi. Samaan malliin olisi syytä siirtyä Suomessakin.
Onko Joensuu oikeasti pyöräilykaupunki, sitä voi yhäkin kysyä. Pyöräilykulttuurin raamit pitäisi saada kuntoon. Lähtökohdathan ovat hyvät, uutta ajattelua vain tarvitaan päättäjiltä ja yrittäjiltä.
Minulla muuten oli taittuvarunkoinen fillari jo Jopojen aikaan. Fillaroin vanhalla naistenpyörällä syksyllä joskus 80-luvulla Rantakatua. Kaupungintalon kohdalla pyörä äkkiä huokaisi ja alkoi taittua. Toinen runkoputki oli ruostunut sisältäpäin poikki. Onneksi vauhtia ei juurikaan ollut. Mutta tulipas taittopyörä. Taittopyöräthän ovat nykyisin citymuotia.
Kari Tahvanainen
kirjoittaja on kirjailija ja Pohjois-Karjalan kirjailijayhdistys Ukrin varapuheenjohtaja
Karjalan Heili 25.11.2015
