Muistoja Viipurista selkosuomeksi

Kirjavuoden 2015 lopuksi Joensuussa on juuri joulun alla ilmestynyt historiateos elämästä vanhassa Viipurissa. 

Tietokirjailija Marja Simolan kirja Jäähyväiset Viipurille (Kirjokansi) kertoo kirjailijan ukin Otto Kotilaisen ja hänen perheensä elämästä sodan alla sekä talvisodan ja jatkosodan aikana. Kirja perustuu Otto Kotilaisen muistiinpanoihin. Jäähyväiset Viipurille on neljäs teos Simolan kirjasarjassa ukistaan. Aiemmin ovat ilmestyneet Kaskipellolta kaupunkiin, Täyttä elämää ja Sellaista oli Viipurissa. 
     
Jäähyväiset Viipurille sisältää paljon autenttisia valokuvia joita on kertynyt Marja Simolan sukuarkistoon. Otto Kotilainen toimii Viipurin meijerin isännöitsijänä. Tyttäristä Ainosta ja Hellistä tulee lääkäreitä, ja heidän kauttaan kirjassa poiketaan myös sota-ajan Joensuussa ja Pohjois-Karjalassa. 
     Perhe ehtii ostaa 1938 oman talonkin Viipurista, vanhan omakotitalon kaupungin laidalta Papulasta. Tutustutaanpa kirjassa myös Oton hopeakätköön ja pienen aarteen kohtaloihin. Talvisodan lopulla on edessä ensimmäinen evakkoreissu Viipurista Keski-Suomeen. Jatkosodan alettua Viipuri vallataan takaisin ja Kotilaisetkin päättävät muuttaa takaisin kotikonnuilleen. Otto kirjoittaa vaimolleen: ” Tule pian Viipuriin. Viinimarjat pitää kerätä ja keittää mehua. Omenat pitää pakata talvisäilöön.” 

Paraati Viipurissa elokuussa 1941. SA-kuva (ei kirjan kuvitusta) 


Sotavuodet menevät jälleenrakennuksen merkeissä, kunnes koittaa kesäkuu 1944 ja alkaa Neuvostoliiton suurhyökkäys. Viipurista on lähdettävä jälleen evakkoon, nyt lopullisesti. Uusi koti löytyy Rantasalmelta ja sitten Kuopiosta. 

Marja Simolan historiateos Jäähyväiset Viipurille on kirjoitettu selkosuomeksi. Selkokieli on suomen kielen muoto, joka on mukautettu sisällöltään, sanastoltaan ja rakenteeltaan yleiskieltä luettavammaksi ja ymmärrettävämmäksi. Se on suunnattu ihmisille, joilla on vaikeuksia lukea tai ymmärtää yleiskieltä.
     Selkokieli on yleiskieltä helpompaa suomea. Kotimaisten kielten tutkimuskeskus määritelmän mukaan yleiskieli on kieliyhteisön eri ikä- ja ammattiryhmille yhteinen kielimuoto, joka on muotoasultaan kirjakielen normien mukaista, käyttää yleisesti tunnetuksi tiedettyä sanastoa (tai ainakin selittää käyttämänsä erikoistermit) ja on virkerakenteeltaan yksinkertaista.
     Yleiskieli jo sellaisenaan siis sisältää vaatimuksen yleisesti tutusta sanastosta ja yksinkertaisesta virkerakenteesta.
     Suomessa selkokieltä edistävä Selkokeskus toimii Kehitysvammaliiton yhteydessä. Selkokielellä ilmestyy jatkuvasti uusia teoksia, myös kaunokirjallisuutta. Esimerkiksi kirjailijoiden Marja-Leena Tiaisen ja Leena Lehtolaisen tuotantoa löytyy selkokielellä. 
     Selkokielestä puhutaan tällä hetkellä kehitysvammaisten ihmisten, erityislasten ja –nuorten ja muistisairaiden sekä  hyvin iäkkäiden ihmisten yhteydessä. Mutta näin pakolaisvirtojen ja maahanmuuttajien aikoina selkokielistä kirjallisuutta tarvittaisiin varmasti myös näiden tarpeisiin. 
     
Maailman ääneen lukemisen päiväksi 24.2.2016 onkin suunnitteilla tempaus, jossa selkokirjoja luettaisiin ääneen maamme kirjastoissa. Tempaus on nyt ajankohtaisempi kuin koskaan. 


Kari Tahvanainen
Iskelmä Rex  28.12.2015

Kaunis maapallomme - Our Beautiful Globe

Photo: NASA/Goddard/Arizona State University

NASA Releases New High-Resolution Earthrise Image

Heikki Turusen juhlapäivän merkeissä – Yö kevään kuun

Heikki Turunen
Yö kevään kuun
WSOY, 2005


Kirjailija Heikki Turunen täytti 9.12. komeat seitsemänkymmentä vuotta. Juhlapäivän merkeissä otan kirjaksi kämmenelle vähän erikoisemman teoksen hänen tuotannostaan. Yö kevään kuun on Turusen viidestoista romaani. 

”Sitten sota loppui.” Siinäpä jälleen naseva romaanin alkulause! Ja alku jatkuu: ”Vuosia juoksuhaudoissa kyykkineet miehet kotiutettiin. He palasivat kyliinsä laihoina ja parransänkisinä, vimmaisina kuin sudet. Kellä nainen oli, tämän kävi huonosti. Kiihkeimmät tuskin malttoivat heittää reppua selästään. Varsinkin maaseudulla vaimot alkoi purkaa lasta.” 

”Vielä sotien aikaan syntyneille jäi jonkinlainen kuva jälleenrakennusajan kiihkeistä kesistä. Sensijaan heti niiden jälkeen syntyneiden muuttomiesten mielessä kaikki hukkui samaan pimeyteen elämän ensivuosien kanssa. Niin oli myös vuokramökillä kylänpinnassa ensiparkaisunsa päästäneiden viisilapsisen Oinosen perheen kahden nuorimmaisen laita.” 

Siitä suurten ikäluokkien elämä alkoi ja maata alettiin raivata elämän pohjaksi, myös Pohjois-Karjalan syrjäseuduilla, joille Turusen tuotanto sijoittuu. Yö kevään kuun on kertomus tämän suuren ikäluokan aikaisten ihmisten aikuistumisesta, seksuaalisesta heräämisestä Vornankannaksella olevassa pikku kylässä. Siinä yhdistyy kahdenlaista vimmaa. Sodan kauhuista vielä painajaisia nähden heidät on vimmaisesti pantu alulle, ja kiihkeitä unia nähden nämä nuoret aikanaan tulevat aikuisuutensa portteja rynkyttämään.
     Heikki Turusen varhaisemmasta tuotannosta tutut henkilöthän ne tässä jälleen ovat kuvauksen kohteina. Hupelin tilan porukka, Oinosen perhe, Viljon ja Kyllikin viisi lasta, Kimmo, Eero, Hannu, Hannele ja Heino. Ja mukana menossa on myös kylän nuoriso, tytöt ja pojat. Eletään kiihkeimmin viisikymmen- ja kuusikymmenluvun vaihteen aikoja. 
     Siinä missä Maan veri –romaanissa vuodelta 1987 elettiin nuoren Heino Oinosen aikuistumisvaiheita ja kuvattiin kaupunkiin muuttoa, Yö kevään kuun zuumaa nyt aivan lähietäisyydelle tuon tarinan alkuosaan, Heinon teini-ikään.
     Tarina kulkee kouluvuosia pitkin; koulun päätyttyä talvisavotalle, tanssilavoille ja lopuksi paikkakunnan nuoria yhdistävään paratiisiin. Nuori mies haaveilee ullakkokamarissaan vakavasti taiteilijan urasta, piirtää, kirjoittaa ja lukee, Shakespearea, Kiveä, länkkäreitä. Ja tuottaa niiden pohjalta yritelmiä suurista tarinoista, piirtää sarjakuvalehteä. 
     Matka johtaa ennen pitkää Onnelan Viijan, naapurin taiteilijanaisen innoittamana jopa pyrkimään Ateneumiin. Mutta kokemus on karvas, mies astuu Helsingin paluujunasta asemalaiturille yön pimeydessä laihtuneena ja häntä koipien välissä. Mutta ennen pitkää kirjoittaminen valtaa mielen uutena intona. Heinon kirjoittamia runoja luetaan ja niillä voitetaan lausuntakilpailuissa ympäri maata. Kirjailijanalku saa tuulta siipiensä alle. Hän päättää näyttää niille.
     Taiteilijasieluna Heino-poika on jonkinlainen kummajainen mustatukkaisena ujona hujoppina pienellä maaseutupaikkakunnalla. Ainoastaan muutamat kyläläiset tuntuvat häntä ymmärtävän ja osaavat kannustaa. Löytyypä lähettyviltä pari ammattitaiteilijaakin. Mutta muuten kirjoitusvihkot ja piirretyt kuvat pidetään puoliksi piilossa muilta. Ja esiintyminen koulun juhlassakin omien runojen kanssa meinaa jäädä änkyttämisen ja punastumisen asteelle.
     Heikki Turunen kuvaa sodan jälkeisiä vuosikymmeniä tunnetulla verevällä kielellään jossa yhdistyy myös ajalle tyypillinen häveliäisyys. Vaikka teemana on voimakkaana heräävä seksuaalisuus ja siitä johtuvat kokeilut ja ihmettelyt, kielellisesti ne ilmaistaan kiertoilmauksin, Ja kuulostaahan se lukijasta aivan herkulliselta maalailulta verrattuna nykyajan suorasukaiseen kielenkäyttöön. Kuin siveltimenvetoja eroottisin kaarin.
     Kylältä löytyy monenlaisia nuoria eikä Heikki Turunen kaihda kuvaamasta tätä monimuotoisuuttakaan. Heinon lähipiirissä pyörii kaksikin nuorta homomiestä ja kylillä homopoikia on huhujen mukaan muitakin. Silvo Meriläinen, nuori tarkkailukarjakko, ihailee nuorta taitelijasielua ja yrittää kannustaa tätä, mutta tunnustaa myös ihailevansa tätä eroottisella tasolla. Mutta toisen lähipiirin nuoren homon kautta Heino saa myös pitkäaikaisen trauman joutuessaan raiskatuksi omassa ullakkokamarissaan. Trauma se on siksikin, kun hän ei osaa puhua siitä kenellekään, ei ole käsitteitä, ei ole sanoja seksuaalisuudelle.
     Mutta se mikä kylän nuorten elämää dramaattisimmin muuttaa, on nuoren, lähes heidän ikäisensä, opettajattaren saapuminen kyläkoululle. Anna-opettaja pistää pystyyn paratiisin ja vetää nuoret monimuotoiseen kerhotoimintaan kannustaakseen ja sivistääkseen heistä kunnon kansalaisia. Kerhon nimeksi tulee hirtehisesti Paradiso. Hirtehisesti siksi, että loppujen lopuksi paratiisiin kiemurtelee käärme ja draama huipentuu.
     Kunnes kaikkitietävä kertoja vetää romaanin lopuksi langat yhteen ja valaisee ihmiskohtaloita nautittavasti ja koskettavasti. Ja taustalla soi jälleen ajan musiikki, iskelmä monella tavoin. Muukin kuin romaanin komeasti päättävä Nuorten raittiuslaulu. 

Itse asiassa Yö kevään kuun oli Heikki Turusen 60-vuotisjuhlavuotta komeasti korostava romaani. 

Onnittelut suurelle kirjailijalle!  

Kari Tahvanainen, Iskelmä Rex 14.12.2015

Ei haittaa

Joululahjaksi! 

Kari Tahvanainen: Ei haittaa

Runoilija menee metsään ja katsoo sieltä käsin ihmistä itsessään, ihmistä lajitovereissaan. Runoilija katsoo, kokee ja ihmettelee. Kirjaa ihmettelynsä sanoiksi.
     Syntyy runoja, jotka tekevät tietoiseksi. Syntyy runoja, joiden kieleen lukijan on rauhaisaa hukuttautua.
     Kari Tahvanainen luo runoillaan maailmalle mitan ja ihmiselle mittasuhteet yhtenä pienenpienenä luontokappaleena. 

Teos on myynnissä Suomalaisessa Kirjakaupassa sekä Kirjokannen verkkokirjakaupassa ja muissa verkkokirjakaupoissa. 

* * * 

Lukijoiden palautetta

Kirjan muoto on hieno - poikkeaa tyypillisestä A4-formaatista. Ja säkeet etenevät kuin veden liplatus veneen keulan alla, kun on kesällä soutelemassa jossain päin Sisä-Suomea. Luontevaa lyriikkaa, ihmisen puhetta ihmiselle. Kiitos! - Tapani Kinnunen, runoilija 


Mielenkiintoinen runokokoelma. "Iskeviä", vaihtelevia, syvälle luotaavia ajatuksia - kantaa ottaviakin. Panevat lukijan ajatukset liikkeelle - "pakottavat" miettimään. - lukija, kirjailija