Heikki Turunen
Yö kevään kuun
WSOY, 2005
Kirjailija Heikki Turunen täytti 9.12. komeat seitsemänkymmentä vuotta. Juhlapäivän merkeissä otan kirjaksi kämmenelle vähän erikoisemman teoksen hänen tuotannostaan. Yö kevään kuun on Turusen viidestoista romaani.
”Sitten sota loppui.” Siinäpä jälleen naseva romaanin alkulause! Ja alku jatkuu: ”Vuosia juoksuhaudoissa kyykkineet miehet kotiutettiin. He palasivat kyliinsä laihoina ja parransänkisinä, vimmaisina kuin sudet. Kellä nainen oli, tämän kävi huonosti. Kiihkeimmät tuskin malttoivat heittää reppua selästään. Varsinkin maaseudulla vaimot alkoi purkaa lasta.”
”Vielä sotien aikaan syntyneille jäi jonkinlainen kuva jälleenrakennusajan kiihkeistä kesistä. Sensijaan heti niiden jälkeen syntyneiden muuttomiesten mielessä kaikki hukkui samaan pimeyteen elämän ensivuosien kanssa. Niin oli myös vuokramökillä kylänpinnassa ensiparkaisunsa päästäneiden viisilapsisen Oinosen perheen kahden nuorimmaisen laita.”
Siitä suurten ikäluokkien elämä alkoi ja maata alettiin raivata elämän pohjaksi, myös Pohjois-Karjalan syrjäseuduilla, joille Turusen tuotanto sijoittuu. Yö kevään kuun on kertomus tämän suuren ikäluokan aikaisten ihmisten aikuistumisesta, seksuaalisesta heräämisestä Vornankannaksella olevassa pikku kylässä. Siinä yhdistyy kahdenlaista vimmaa. Sodan kauhuista vielä painajaisia nähden heidät on vimmaisesti pantu alulle, ja kiihkeitä unia nähden nämä nuoret aikanaan tulevat aikuisuutensa portteja rynkyttämään.
Heikki Turusen varhaisemmasta tuotannosta tutut henkilöthän ne tässä jälleen ovat kuvauksen kohteina. Hupelin tilan porukka, Oinosen perhe, Viljon ja Kyllikin viisi lasta, Kimmo, Eero, Hannu, Hannele ja Heino. Ja mukana menossa on myös kylän nuoriso, tytöt ja pojat. Eletään kiihkeimmin viisikymmen- ja kuusikymmenluvun vaihteen aikoja.
Siinä missä Maan veri –romaanissa vuodelta 1987 elettiin nuoren Heino Oinosen aikuistumisvaiheita ja kuvattiin kaupunkiin muuttoa, Yö kevään kuun zuumaa nyt aivan lähietäisyydelle tuon tarinan alkuosaan, Heinon teini-ikään.
Tarina kulkee kouluvuosia pitkin; koulun päätyttyä talvisavotalle, tanssilavoille ja lopuksi paikkakunnan nuoria yhdistävään paratiisiin. Nuori mies haaveilee ullakkokamarissaan vakavasti taiteilijan urasta, piirtää, kirjoittaa ja lukee, Shakespearea, Kiveä, länkkäreitä. Ja tuottaa niiden pohjalta yritelmiä suurista tarinoista, piirtää sarjakuvalehteä.
Matka johtaa ennen pitkää Onnelan Viijan, naapurin taiteilijanaisen innoittamana jopa pyrkimään Ateneumiin. Mutta kokemus on karvas, mies astuu Helsingin paluujunasta asemalaiturille yön pimeydessä laihtuneena ja häntä koipien välissä. Mutta ennen pitkää kirjoittaminen valtaa mielen uutena intona. Heinon kirjoittamia runoja luetaan ja niillä voitetaan lausuntakilpailuissa ympäri maata. Kirjailijanalku saa tuulta siipiensä alle. Hän päättää näyttää niille.
Taiteilijasieluna Heino-poika on jonkinlainen kummajainen mustatukkaisena ujona hujoppina pienellä maaseutupaikkakunnalla. Ainoastaan muutamat kyläläiset tuntuvat häntä ymmärtävän ja osaavat kannustaa. Löytyypä lähettyviltä pari ammattitaiteilijaakin. Mutta muuten kirjoitusvihkot ja piirretyt kuvat pidetään puoliksi piilossa muilta. Ja esiintyminen koulun juhlassakin omien runojen kanssa meinaa jäädä änkyttämisen ja punastumisen asteelle.
Heikki Turunen kuvaa sodan jälkeisiä vuosikymmeniä tunnetulla verevällä kielellään jossa yhdistyy myös ajalle tyypillinen häveliäisyys. Vaikka teemana on voimakkaana heräävä seksuaalisuus ja siitä johtuvat kokeilut ja ihmettelyt, kielellisesti ne ilmaistaan kiertoilmauksin, Ja kuulostaahan se lukijasta aivan herkulliselta maalailulta verrattuna nykyajan suorasukaiseen kielenkäyttöön. Kuin siveltimenvetoja eroottisin kaarin.
Kylältä löytyy monenlaisia nuoria eikä Heikki Turunen kaihda kuvaamasta tätä monimuotoisuuttakaan. Heinon lähipiirissä pyörii kaksikin nuorta homomiestä ja kylillä homopoikia on huhujen mukaan muitakin. Silvo Meriläinen, nuori tarkkailukarjakko, ihailee nuorta taitelijasielua ja yrittää kannustaa tätä, mutta tunnustaa myös ihailevansa tätä eroottisella tasolla. Mutta toisen lähipiirin nuoren homon kautta Heino saa myös pitkäaikaisen trauman joutuessaan raiskatuksi omassa ullakkokamarissaan. Trauma se on siksikin, kun hän ei osaa puhua siitä kenellekään, ei ole käsitteitä, ei ole sanoja seksuaalisuudelle.
Mutta se mikä kylän nuorten elämää dramaattisimmin muuttaa, on nuoren, lähes heidän ikäisensä, opettajattaren saapuminen kyläkoululle. Anna-opettaja pistää pystyyn paratiisin ja vetää nuoret monimuotoiseen kerhotoimintaan kannustaakseen ja sivistääkseen heistä kunnon kansalaisia. Kerhon nimeksi tulee hirtehisesti Paradiso. Hirtehisesti siksi, että loppujen lopuksi paratiisiin kiemurtelee käärme ja draama huipentuu.
Kunnes kaikkitietävä kertoja vetää romaanin lopuksi langat yhteen ja valaisee ihmiskohtaloita nautittavasti ja koskettavasti. Ja taustalla soi jälleen ajan musiikki, iskelmä monella tavoin. Muukin kuin romaanin komeasti päättävä Nuorten raittiuslaulu.
Itse asiassa Yö kevään kuun oli Heikki Turusen 60-vuotisjuhlavuotta komeasti korostava romaani.
Onnittelut suurelle kirjailijalle!
Kari Tahvanainen, Iskelmä Rex 14.12.2015
