Kohti postikortin päivää

Kolumni

”Sä kuinka meistä nyt tuumitkaan. Kirjoita postikorttiin. Vieläkö tullaan kohtaamaan? Pistä se sitten postiin. Vie se lähimpään laatikkoon. Ootan sydän syrjällään.” 

Näin lauloi Muska 1971 Pertsa Reposen sanoin ylistystä postikortille. 

Joensuun markkinoilta tuli taas ostettua pinkka kortteja. Muualtakin niitä tulee aina hankittua. Kortti on usein paras tapa onnitella tai lähettää terveisiä. Se tallentaa muistoja ja historiaa. Yhdessä postimerkin, postileiman ja tervehdyksen, viestin kanssa se muodostaa mielenkiintoisen kokonaisuuden. Siitä voi vakuuttua itse kukin kaivamalla laatikosta vuosien varrella saamiaan kortteja. Vähän jokaisella lienee pieni postikorttikokoelma. 
     Postikortin historia näyttää ulottuvan yli tuhannen vuoden päähän Kiinaan. Ensimmäiset varsinaiset postikortit ovat 1700-luvulta. Suomessa kuvakortteja on painettu 1880-luvulta lähtien. Suomalainen postimerkki puolestaan juhlii tänä vuonna 160-vuotista historiaansa. 

Toukokuussa ilmestyvää lato-aiheista postimerkkisarjaa perinteisen Suomen lippu -merkin kanssa voisi kutsua juhlamerkeiksi. 

Postissa eletään murrosaikoja. Juuri lopetettiin maakunnan viimeinen postikonttori, Joensuun pääposti. Minua harmittaa työntekijöiden puolesta. Siellä oli töissä myös vanhoja kavereitani Joensuun kauppaopistosta, josta 1980-luvulla lähdimme kirkkain silmin työelämään. Mutta postinkin muutoksilla on syynsä, joita on vaikea vähätellä. 
     ”Printtipostin”, kirjeiden ja korttien, määrä vähenee koko ajan voimakkaasti sähköisten palvelujen lisääntyessä. Suomen Posti kokeili syksyllä ensi kertaa robottikopteria pakettien jakelussa Helsingissä. Amazon-kirjajätti myöskin testaa robottihelikoptereita. Postia myös skannataan sähköpostiin lähitulevaisuudessa kotiin kantamisen sijasta Suomessakin. Ja itsehän me ihmiset viemme kuluttajakäyttäytymisellämme muutosta eteenpäin. 
     En tiedä olisiko Valtimon mummolle paljonkaan hyötyä siitä jos maakunnan ainoa posti olisi Joensuussa. Suomen Posti on nyt asiamiespostien ja automaattien kautta kaikkialla ja koko ajan. Tosin koulutusta ja resursseja silläkin suunnalla kovasti kaivattaisiin. 

Mutta millainen olisi maailma ilman postikorttia? Toivottavasti tulevaisuus ei ole sellainen. Printtipostinkin puolustamiseksi arvoisalle postikortille pitäisi perustaa oma virallinen juhlapäivä, postikortin päivä. Ajankohdaksi sopisi 31.5. jolloin perinteisesti onnitellaan ja iloitaan kesän alkamisesta.  
     Postikortin päivä tarjoaisi hyvän mahdollisuuden tuoda esille elävää historiaa näyttelyillä, ohjelmilla, tilaisuuksilla, tempauksilla. Innostaa mukaan korttien lähettelyn perinteeseen. Filatelistit ja postikorttiharrastajat voisivat tuoda päivään oman panoksensa ja samalla houkutella harrastusten pariin nuoria keräilijöitä. 
     Postikortin päivänä voisi itse kukin suomalainen syventyä taiteenkin keinoin postikortin avaamaan ja mahdollistamaan maailmaan. Tehdä sitä itsekin. 
     
Kirjoittaja kirjoittaa korttia lempikynällään kieli poskella. Liimaa muumi- tai juhlamerkin. Pudottaa kortin keltaiseen postilaatikkoon. Ajatus välähtää hetkeksi saajan luo. Saaja selaa huomenna postia. Istahtaa kahvikupin ääreen ja tutkiskelee korttia. 
     Tavaat tekstiä, näet postimerkin, katsot kuvaa, pysäytät ajan, muistat jotain hänestä. Laitat kortin jääkaapin oveen, keittiön ilmoitustaululle. Myöhemmin kenkälaatikkoon. Et deletoi sitä. Muisto jää, hetki palaa. 

Kari Tahvanainen
kartsa.tahvanainen@gmail.com
Kirjoittaja on joensuulainen kirjailija ja yhteiskuntatieteiden maisteri

Karjalainen 22.4.2016

Päivä tornirunoilijana

Väläkkyvä jäläki -runoviikon merkeissä perustimme oman "Turun tuomiokirkon kellot ja päivän mietelause" -kokonaisuuden. 11. - 15.4. Joensuun kaupungintalon tornista runoili joka päivä pohjoiskarjalainen runoilija ja fanfaarin runoudelle esitti Joensuun konservatoriolta Anu Laakkonen. 

Itse olin tornirunoilijana keskiviikkona 13.4. Esitin nämä runot. Väinämöis-runo on hyvin ajankohtainen pakolaisvirtojen liikkuessa Euroopan maiden rajojen yli - lännestä itään ja idästä länteen. Tähtihoudini-runo on runo keväälle. 

Punahonkainen Väinämöinen 

Katsokaa, ihmiset, ystävät hyvät!
lausui meille tummissaan tuolla
punahonkainen Väinämöinen

kun aika laskeutui hetkeksi Karjalan kukkuloille,
kuin Neringan rantojen kultaiseen meripihkaan
heinäsirkan loputon sävellystyö,
kun lokakuun kello oli lyönyt kolme lyöntiään 
ja aurinko laski, kohta koittaisi ilta 

minä katsoin yli sataa lokakuun iltaa
ja te vaelsitte itään
katsoin ja te vaelsitte länteen
tätä rajamaata
kuuli askeleenne oksiltani tuuli
ja tervaskannot esi-isäni ennen minua,
pienestä pitäen me katsoimme vaellustanne
te kosmiset karttaneulat ajan iholla

matkojen päässä, kaiken jälkeen
koskivat minuun näkevät kädet,
sivellen, etsien, laskeutui ääreeni
Liettuan sumumetsien valkotukka surusilmä, 
lounaistuulen ja meripihkan henki,
ja näkevät kädet herättivät minut
unesta tumman kaarnani takaa,
vielä kerran kaikki nämä vuodet
saivat hahmon, käsiini kanteleen

te kosmiset karttaneulat,
ajan iholla vaeltajat,
olen osa kipuanne, 
olen osa iloanne,
osa teitä


Teoksesta
Kari Tahvanainen
Tähdenlento leimalla 
1997 

Tähtihoudini

Versovalon kiitotietä aluksesi laskeutuu kuin lasinen aurinko. 

Koputtaa aikaa tähtihoudini, 
kutrikulta välkähtää ja ihmesauva heilahtaa.

Voi pientä prinssimakkaraa kuinka sen hymy nyt välähtää. 

Kuis laskeudutaan pitkin kiitorataa jota ei ole? 

Sitä hän maisteli huulillaan sinisellä hetkellä illansuussa.

Otti kato relax-asennon, kädet niskan taa ja silleen. 
Heitti stoorii ajan kaa.

Talven päivinä kun valo on vankikarkuri 
ja valkeus vain pyhäpaita vaatekomeronpimeässä

Meditoi sillä ainoalla joka luo sillan. 
Ei-nimi jolla kutsutaan, ei-kieli jolla puhutaan.

Välähtelee hopeana vuosien pelloilla, 
uudeksi luo kulottuneen maan. 

Lumella on jo kainalossaan kolo, 
josta äiti maa kuuntelee kevättä taivaalta saapuvaa. 

Koputtaa aikaa tähtihoudini, 
kutrikulta välkähtää ja ihmesauva heilahtaa.

Poika tuulispää niityllä vetten yllä 
pipo silmillä verkkareissaan puhaltaa 
ja tarttuu kaarnalaivaan puhdas todellisuus


Teoksesta 
Kari Tahvanainen
Eläimenkaltaiset ystäväni
Ilias, 2006 

Kuvat: Kari Tahvanainen

Häpeämätöntä sanakoskettelua esikoisteoksessa - Wurlitzer

Kirja-arvio

Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkinnosta kilpailee tänä vuonna ainakin yksi joensuulaissyntyinen kirjailija, nimittäin Otto Lehtinen. Hänen esikoisromaaninsa ilmestyi maaliskuussa Gummeruksen kustantamana. Kirjana kämmenellä on tänään Wurlitzer. 

Otto Lehtinen on helsinkiläinen kirjailija, joka on kirjoittanut ylioppilaaksi Joensuun lyseon lukiosta keväällä 2006. Karjalaisen äskettäisessä haastattelussa hän kertoo muuttaneensa ammattikorkeakoulun jälkeen Helsinkiin, missä hän työskentelee bioanalyytikkona. 
     Wurlitzer on vanha saksalainen jukeboksi eli levyautomaatti. Kirjan nimen mukaisesti Lehtisen romaanissa mennään useasti musiikin tahdissa ja mielentiloissa. Tässä wurlitzerissä on 27 biisiä, mitkä listataan heti etusivulla. Musiikkia on monelta tekijältä Judy Garlandista Kate Bushin kautta aina Joni Mitchelliin. 
     Romaani kertoo nuorten ja keski-ikäisten ihmisten elämästä pääkaupunkiseudulla. Eletään nykyaikaa. Näkökulmatekniikalla lukijaansa koukuttava romaani etenee muutaman henkilön kautta. Henryk, Poika, Mies, Nastassja ja Äiti. Nastassja on itse asiassa Nikolai, joka on miehen ruumiiseen syntynyt nainen, transsukupuolinen ihminen. 
     Teoksen tematiikka kiertyy nykyihmisen oman identiteetin etsimiseen ja rakkauden tavoitteluun. Varmuutta onnistumisesta tai pysyvyydestä ei nykyajassa ole, ei myöskään seksuaalisen identiteetin pysyvyydestä tai haluttavuudesta. Päähenkilöt ovat homoja, joiden tilapäisiä seksisuhteita ja väliin iskevää turhautuneisuutta kuvataan mielentilojen ja tunnelmien kautta ja myös biisien luomin mielikuvin. Lukijankin pitäisi ehkä soittaa kirjaa lukiessaan omaa jukeboksiaan You Tubesta. 
     Lehtisen kerronta perustuu ennen kaikkea tunnekuvaukseen ja aistivoimaiseen kieleen. Kieli on suorastaan lyyristä ja onnistuu siinä mainiosti pysyttelemään. Joissain kohdin tosin kielen lentoa olisi voinut hiukan tiivistää. Mutta toisaalta kuuluuhan se esikoisteosten luonteeseen, että pistetään keitokseen tähän kaikkea mikä odottaa paperille pääsyään. Kieli on myös sen verran suorasukaista, että ote lukijasta ei pääse herpaantumaan. Sperma tuoksuu ja hiki lentää, homous ei ole 2000-luvun nuorelle kirjailijalle enää tabu, vaan kerronnassaan voi olla huoletta häpeämätön. 
     Kohden tarinan loppua romaanihenkilöiden tiet alkavat risteytyä, mitä lukija on odottanutkin. Samalla vahvistuu eri aikatasojen merkitys kirjan kerronnalle, ja samalla ihmisen elämälle. Tiikerikakku on huomattavassa osassa ajan jatkumolla lapsuudesta omaan itsenäiseen elämään. Poika tykkää leipoa tiikerikakkua, jonka tekovaiheet kuvataan joka kerta tasaisella rytmillä aina kakkupalasen tuoksun ja maun tuomaa nautintoa myöten. Tiikerikakku ja sen juovat – tiikerikissa, elämä, elämän monimuotoisuus, muistojen ja aistien voima. Niin pieneen ne voivat tiivistyä, tässä romaanissa. 

”Boy-interrupted makasi ruskettuneen miehen vatsan päällä. Rusketusraidat kiristivät käsivarsilla ja kaulalla. Lihaksikkaan ja nihkeän ihon kiilto oli kuin voita. Huoneessa haisi porno. Patjalla suudeltiin. Poika nosteli kakkutarpeet kaapeista ja alkoi vatkata voi-sokerivaahtoa. Rikkoi munat. Sekoitti kuivat aineet ja siivilöi ne joukkoon. Kaatoi vaalean ja suklaisen taikinan kerroksittain vuokaan, viilsi veitsellä keskeltä marmoroidakseen massan ja paistoi noin tunnin. 
     Tasaiset huohotukset patjalla vaimenivat. Poika haistoi, miten uuni puuskutti läkähtyneenä valmiin kakun tuoksua. Hän avasi uuninluukun, kopautti vuoan ylösalaisin lautaselle ja napautti sitä kevyesti lastalla, lausui mielessään lorun hyvästä ja pahasta kakusta. Nosti sitten vuoan varovaisesti tiikerin päältä. Se oli höyryävä ja pehmeän hauras. Kun sitä painoi sormella, tuntui kuin sillä ei olisi vielä lainkaan luita. Hän leikkasi siivun kakusta, ja sen sisuksista leijaili paistetun maan ja sen turvallisen kamaran makea, kuohkea ja viaton tuoksu.” 

Kuvat: Gummerus


Otto Lehtisen Wurlitzer-romaanissa liikutaan muutamaan otteeseen myös joensuulaismaisemissa, Honkaniemen uimarannalla ja Wanhassa Jokelassa, mikä bonuksena pohjoiskarjalaisille todettakoon. 

Otto Lehtinen on kirjoittanut aistivoimaisen ja rohkean esikoisromaanin nykyajasta. 



Kari Tahvanainen
Iskelmä Rex
11.4.2016


Biisi:
J. Karjalainen: Ankkurinappi 

Polkupyörän keväthuolto-ohje

POLKUPYÖRÄN KEVÄTHUOLTO

Kas näin käyt kohti kesää

kastele ketjut

rimmaa rattaat

veivaa vaijerit

kumeja katsastele

ajattele asentoa

satulaakin säätele

unelmoit uudesta ajasta

tuokioista tienpäällä

kulusta katuja pitkin

fiksu polkee fillarilla

hyvää kesää

                                                                          c Kari Tahvanainen, 2016 

Kuvat: Kari Tahvanainen