torstai 14. huhtikuuta 2016

Päivä tornirunoilijana





Väläkkyvä jäläki -runoviikon merkeissä perustimme oman "Turun tuomiokirkon kellot ja päivän mietelause" -kokonaisuuden. 11. - 15.4. Joensuun kaupungintalon tornista runoili joka päivä pohjoiskarjalainen runoilija ja fanfaarin runoudelle esitti Joensuun konservatoriolta Anu Laakkonen. 






Itse olin tornirunoilijana keskiviikkona 13.4. Esitin nämä runot. Väinämöis-runo on hyvin ajankohtainen pakolaisvirtojen liikkuessa Euroopan maiden rajojen yli - lännestä itään ja idästä länteen. Tähtihoudini-runo on runo keväälle. 










Punahonkainen Väinämöinen 

Katsokaa, ihmiset, ystävät hyvät!
lausui meille tummissaan tuolla
punahonkainen Väinämöinen

kun aika laskeutui hetkeksi Karjalan kukkuloille,
kuin Neringan rantojen kultaiseen meripihkaan
heinäsirkan loputon sävellystyö,
kun lokakuun kello oli lyönyt kolme lyöntiään 
ja aurinko laski, kohta koittaisi ilta 

minä katsoin yli sataa lokakuun iltaa
ja te vaelsitte itään
katsoin ja te vaelsitte länteen
tätä rajamaata
kuuli askeleenne oksiltani tuuli
ja tervaskannot esi-isäni ennen minua,
pienestä pitäen me katsoimme vaellustanne
te kosmiset karttaneulat ajan iholla

matkojen päässä, kaiken jälkeen
koskivat minuun näkevät kädet,
sivellen, etsien, laskeutui ääreeni
Liettuan sumumetsien valkotukka surusilmä, 
lounaistuulen ja meripihkan henki,
ja näkevät kädet herättivät minut
unesta tumman kaarnani takaa,
vielä kerran kaikki nämä vuodet
saivat hahmon, käsiini kanteleen

te kosmiset karttaneulat,
ajan iholla vaeltajat,
olen osa kipuanne, 
olen osa iloanne,
osa teitä


Teoksesta
Kari Tahvanainen
Tähdenlento leimalla 
1997 






Tähtihoudini

Versovalon kiitotietä aluksesi laskeutuu kuin lasinen aurinko. 

Koputtaa aikaa tähtihoudini, 
kutrikulta välkähtää ja ihmesauva heilahtaa.

Voi pientä prinssimakkaraa kuinka sen hymy nyt välähtää. 

Kuis laskeudutaan pitkin kiitorataa jota ei ole? 

Sitä hän maisteli huulillaan sinisellä hetkellä illansuussa.

Otti kato relax-asennon, kädet niskan taa ja silleen. 
Heitti stoorii ajan kaa.

Talven päivinä kun valo on vankikarkuri 
ja valkeus vain pyhäpaita vaatekomeronpimeässä

Meditoi sillä ainoalla joka luo sillan. 
Ei-nimi jolla kutsutaan, ei-kieli jolla puhutaan.

Välähtelee hopeana vuosien pelloilla, 
uudeksi luo kulottuneen maan. 

Lumella on jo kainalossaan kolo, 
josta äiti maa kuuntelee kevättä taivaalta saapuvaa. 

Koputtaa aikaa tähtihoudini, 
kutrikulta välkähtää ja ihmesauva heilahtaa.

Poika tuulispää niityllä vetten yllä 
pipo silmillä verkkareissaan puhaltaa 
ja tarttuu kaarnalaivaan puhdas todellisuus


Teoksesta 
Kari Tahvanainen
Eläimenkaltaiset ystäväni
Ilias, 2006 



Kuvat: Kari Tahvanainen