Väläkkyvä jäläki -runoviikon merkeissä perustimme oman "Turun tuomiokirkon kellot ja päivän mietelause" -kokonaisuuden. 11. - 15.4. Joensuun kaupungintalon tornista runoili joka päivä pohjoiskarjalainen runoilija ja fanfaarin runoudelle esitti Joensuun konservatoriolta Anu Laakkonen.
Itse olin tornirunoilijana keskiviikkona 13.4. Esitin nämä runot. Väinämöis-runo on hyvin ajankohtainen pakolaisvirtojen liikkuessa Euroopan maiden rajojen yli - lännestä itään ja idästä länteen. Tähtihoudini-runo on runo keväälle.
Punahonkainen Väinämöinen
Katsokaa, ihmiset, ystävät hyvät!
lausui meille tummissaan tuolla
punahonkainen Väinämöinen
kun aika laskeutui hetkeksi Karjalan kukkuloille,
kuin Neringan rantojen kultaiseen meripihkaan
heinäsirkan loputon sävellystyö,
kun lokakuun kello oli lyönyt kolme lyöntiään
ja aurinko laski, kohta koittaisi ilta
minä katsoin yli sataa lokakuun iltaa
ja te vaelsitte itään
katsoin ja te vaelsitte länteen
tätä rajamaata
kuuli askeleenne oksiltani tuuli
ja tervaskannot esi-isäni ennen minua,
pienestä pitäen me katsoimme vaellustanne
te kosmiset karttaneulat ajan iholla
matkojen päässä, kaiken jälkeen
koskivat minuun näkevät kädet,
sivellen, etsien, laskeutui ääreeni
Liettuan sumumetsien valkotukka surusilmä,
lounaistuulen ja meripihkan henki,
ja näkevät kädet herättivät minut
unesta tumman kaarnani takaa,
vielä kerran kaikki nämä vuodet
saivat hahmon, käsiini kanteleen
te kosmiset karttaneulat,
ajan iholla vaeltajat,
olen osa kipuanne,
olen osa iloanne,
osa teitä
Teoksesta
Kari Tahvanainen
Tähdenlento leimalla
1997
Tähtihoudini
Versovalon kiitotietä aluksesi laskeutuu kuin lasinen aurinko.
Koputtaa aikaa tähtihoudini,
kutrikulta välkähtää ja ihmesauva heilahtaa.
Voi pientä prinssimakkaraa kuinka sen hymy nyt välähtää.
Kuis laskeudutaan pitkin kiitorataa jota ei ole?
Sitä hän maisteli huulillaan sinisellä hetkellä illansuussa.
Otti kato relax-asennon, kädet niskan taa ja silleen.
Heitti stoorii ajan kaa.
Talven päivinä kun valo on vankikarkuri
ja valkeus vain pyhäpaita vaatekomeronpimeässä
Meditoi sillä ainoalla joka luo sillan.
Ei-nimi jolla kutsutaan, ei-kieli jolla puhutaan.
Välähtelee hopeana vuosien pelloilla,
uudeksi luo kulottuneen maan.
Lumella on jo kainalossaan kolo,
josta äiti maa kuuntelee kevättä taivaalta saapuvaa.
Koputtaa aikaa tähtihoudini,
kutrikulta välkähtää ja ihmesauva heilahtaa.
Poika tuulispää niityllä vetten yllä
pipo silmillä verkkareissaan puhaltaa
ja tarttuu kaarnalaivaan puhdas todellisuus
Teoksesta
Kari Tahvanainen
Eläimenkaltaiset ystäväni
Ilias, 2006
Kuvat: Kari Tahvanainen
