Kolumni
”Sä kuinka meistä nyt tuumitkaan. Kirjoita postikorttiin. Vieläkö tullaan kohtaamaan? Pistä se sitten postiin. Vie se lähimpään laatikkoon. Ootan sydän syrjällään.”
Näin lauloi Muska 1971 Pertsa Reposen sanoin ylistystä postikortille.
Joensuun markkinoilta tuli taas ostettua pinkka kortteja. Muualtakin niitä tulee aina hankittua. Kortti on usein paras tapa onnitella tai lähettää terveisiä. Se tallentaa muistoja ja historiaa. Yhdessä postimerkin, postileiman ja tervehdyksen, viestin kanssa se muodostaa mielenkiintoisen kokonaisuuden. Siitä voi vakuuttua itse kukin kaivamalla laatikosta vuosien varrella saamiaan kortteja. Vähän jokaisella lienee pieni postikorttikokoelma.
Postikortin historia näyttää ulottuvan yli tuhannen vuoden päähän Kiinaan. Ensimmäiset varsinaiset postikortit ovat 1700-luvulta. Suomessa kuvakortteja on painettu 1880-luvulta lähtien. Suomalainen postimerkki puolestaan juhlii tänä vuonna 160-vuotista historiaansa.
Toukokuussa ilmestyvää lato-aiheista postimerkkisarjaa perinteisen Suomen lippu -merkin kanssa voisi kutsua juhlamerkeiksi.
Postissa eletään murrosaikoja. Juuri lopetettiin maakunnan viimeinen postikonttori, Joensuun pääposti. Minua harmittaa työntekijöiden puolesta. Siellä oli töissä myös vanhoja kavereitani Joensuun kauppaopistosta, josta 1980-luvulla lähdimme kirkkain silmin työelämään. Mutta postinkin muutoksilla on syynsä, joita on vaikea vähätellä.
”Printtipostin”, kirjeiden ja korttien, määrä vähenee koko ajan voimakkaasti sähköisten palvelujen lisääntyessä. Suomen Posti kokeili syksyllä ensi kertaa robottikopteria pakettien jakelussa Helsingissä. Amazon-kirjajätti myöskin testaa robottihelikoptereita. Postia myös skannataan sähköpostiin lähitulevaisuudessa kotiin kantamisen sijasta Suomessakin. Ja itsehän me ihmiset viemme kuluttajakäyttäytymisellämme muutosta eteenpäin.
En tiedä olisiko Valtimon mummolle paljonkaan hyötyä siitä jos maakunnan ainoa posti olisi Joensuussa. Suomen Posti on nyt asiamiespostien ja automaattien kautta kaikkialla ja koko ajan. Tosin koulutusta ja resursseja silläkin suunnalla kovasti kaivattaisiin.
Mutta millainen olisi maailma ilman postikorttia? Toivottavasti tulevaisuus ei ole sellainen. Printtipostinkin puolustamiseksi arvoisalle postikortille pitäisi perustaa oma virallinen juhlapäivä, postikortin päivä. Ajankohdaksi sopisi 31.5. jolloin perinteisesti onnitellaan ja iloitaan kesän alkamisesta.
Postikortin päivä tarjoaisi hyvän mahdollisuuden tuoda esille elävää historiaa näyttelyillä, ohjelmilla, tilaisuuksilla, tempauksilla. Innostaa mukaan korttien lähettelyn perinteeseen. Filatelistit ja postikorttiharrastajat voisivat tuoda päivään oman panoksensa ja samalla houkutella harrastusten pariin nuoria keräilijöitä.
Postikortin päivänä voisi itse kukin suomalainen syventyä taiteenkin keinoin postikortin avaamaan ja mahdollistamaan maailmaan. Tehdä sitä itsekin.
Kirjoittaja kirjoittaa korttia lempikynällään kieli poskella. Liimaa muumi- tai juhlamerkin. Pudottaa kortin keltaiseen postilaatikkoon. Ajatus välähtää hetkeksi saajan luo. Saaja selaa huomenna postia. Istahtaa kahvikupin ääreen ja tutkiskelee korttia.
Tavaat tekstiä, näet postimerkin, katsot kuvaa, pysäytät ajan, muistat jotain hänestä. Laitat kortin jääkaapin oveen, keittiön ilmoitustaululle. Myöhemmin kenkälaatikkoon. Et deletoi sitä. Muisto jää, hetki palaa.
Kari Tahvanainen
kartsa.tahvanainen@gmail.com
Kirjoittaja on joensuulainen kirjailija ja yhteiskuntatieteiden maisteri
Karjalainen 22.4.2016
