Kolumni
Karjalan Heili 19.11.2016
Kuvat: Kari Tahvanainen
Kaikkihan tietävät Yksin kotona –elokuvat. Niistä on jo muodostunut joulunajan klassikkoleffoja.
Minä jäin yksin Joensuun taidemuseo Onniin. Olin tutustumassa toisen kerroksen kokoelmiin eräänä iltapäivänä. Aluksi siinä oli kiertelemässä muutamia muitakin museossa kävijöitä, näytti olevan suomalaisia ja japanilaisia.
Kaikkialla ympärilläni oli suomalaista taidetta alkaen kultakaudelta 1850 – 1890-luvuilta, jatkuen 1890 – 1940-luvuille ja lopulta Turtiaisen ym. kokoelmiin aina 1970-luvulle saakka. Aulassa on vielä uudempaakin taidetta.
Ilmastointilaitteet humisevat. Kokoelmahuoneet ovat erivärisiä, alkaen punaisesta ja jatkuen siniseen, siniharmaaseen ja vaaleampiin sävyihin. Hämyisen ikonihuoneen jätän nyt väliin, koska vaellan sattuneesta syystä Suomen historian maisemissa.
Syksyinen valo siivilöityy ikkunoista Siniseltä virralta ja länsipuolella vanhalta koulultani Lyseon lukiolta päin. Olen ajatuksissani. Otan välillä mustakantisen muistivihkon olkalaukusta ja raapustan muutaman sanan, taulujen herättämiä ajatuksia.
Seisoin elämän pöydän äärellä Rafael Wardin kanssa. Kirkas, niin kirkas ja voimakas on maailma, ja hyvä. Aimo Tukiaisen kanssa hymyilimme hörökorvaiselle Ollille 1939. Magnus von Wrightin ja Hjalmar Munsterhjelmin kanssa elin jo talvessa; talvimaisemat kultakaudelta tuoksuivat lumelta ja pakkaselta. Oscar Parviaisen kanssa kuikuilimme lopuksi ylös paratiisiin. Sitten vain aulaan taksijonoon, Wardin seurassa jälleen.
Kaksi pelon häivähdystä lävisti mieleni. Munsterhjelmin äiti ja poika metsässä. Tukiaisen Olli 1939. ”Eilen kun vielä tiennyt en.” Tämä meidän aikamme nostaa mieleen lapsikohtaloita. Ne koskettavat.
Nälkävuosi 1867 oli ovella. Talvi- ja jatkosota 1939 – 1944 olivat edessä. Jylinä ei ollut ukkosen. Olli on hörökorvainen Olli tänään Afganistanissa, Syyriassa, Venäjällä.
Kunnes satun katsahtamaan ympärilleni. Höristän korviani. Vielä äsken jostain kuului puhetta. Askelia. Katson kelloa. Siitä on jo tunti aikaa. Olen ollut tunnin yksin museossa.
Alakerrassa on vain lipunmyyjä kopissaan, vaihdamme muutaman sanan. Jään kahvinurkkauksen sohvalle juomaan maistuvaa kappuccinoa. Mielessä välähtää. Olisihan tuolla voinut olla pitempäänkin. Yksin museossa. Vain punaviini puuttui. Hetkistä paratiisissa. Yöllä näen valoisaa unta kesäisen joen rannalta.
Muistivihkooni olen raapustanut tuntojani taideteoksista tehdäkseni niistä runoja. Ajattelin esittää runoni marraskuun lopulla yhtenä iltana taidemuseolla. Ja saada yhden runoistani koko loppuvuodeksi runotelineeseen kyseisen taideteoksen eteen. Kaikkien koettavaksi.
Itse asiassa en ole asialla yksin. Meitä on viisi ukrilaista runoilijaa, jotka tempaisemme Ukrin 60-vuotisjuhlavuoden lopuksi tekemällä tulkintoja Joensuun taidemuseo Onnin teoksista. Katsotaan mitä saamme aikaan taiteiden rajapinnalla.
Kari Tahvanainen
Kirjoittaja on kirjailijayhdistys Ukrin varapuheenjohtaja ja kirjailija
