Kolumni
Katson ensimmäiseksi valokuvan taakse. Olisiko joku raapustanut sinne tekstiä. Useimmiten ei ole, ja se harmittaa. Tieto on kateissa. Jotain ajan kulumisesta kertoo se, että valokuvissa on ihmisten kohdalle raapustettuja ristejä.
Aikoinaan valokuvia ei räpsitty tuosta vain. Monella ei ollut edes kameraa, ja filmejä oli vaikea kehittää. Kamerat olivat kalliita. Kylillä saattoi jäljistä päätellen kierrellä ammattivalokuvaajia ikuistamassa ihmisiä ja hetkiä. Eivätkä ne vedokset olleet mitään ohuelle paperille kehitettyjä kuvia. Valokuvapaperi on pikemminkin kartonkia, paksua sellaista. Kuvaamisessa oli arvokkuutta.
Yhden kuvan tarina. Tämä kuva on otettu kesällä sota-aikaan, pellon laidassa. Taustalla näkyy pistoaitaa. Etualalla istuvat tuvasta tuoduilla tuoleilla mies ja nainen. Heidän takanaan seisoo kolme melkeinpä teinipoikaa. Koko perhe kotitilallaan, pyhävaatteissa kun valokuvaajakin tuli käymään. Miehellä on sarkatakki, saappaat, rehottavat viikset. Pienikokoisella naisella on musta huivi päässään, tumma pitkä mekko, kädet sylissä, surullinen katse.
Poika vasemmalla on pussihousuissaan, kravatti, puvuntakki, muhkea lippalakki, vakava katse. Nuorin poika keskellä pusakassaan ja lippiksessään ei ole niin vakava. Poika oikealla on armeijanharmaassa kenttäpuvussa, kädet selän takana, lepoasennossa. Kuvan nimi voisi olla ”Se on lähtö nyt”.
Ei tarvitse olla ennustajaeukko kertoakseen, mitä sitten tapahtui, jos tietää kuvasta. Mies ja nainen asustaisivat evakkomatkan jälkeenkin kotitilallaan elämänsä ehtoolle. Mies kasvattelee kessua, puuhailee omiaan, nainen on Niskavuoren sukua, perheen pää, huolenkantaja. Hänelle vietäisiin vanhana kahvia termospullossa ja pullaa kunnalliskotiin.
Poika vasemmalla jäisi kotitilalle, tekisi suutarin hommia ja savottaa. Hänestä tulisi kylän paras pontikankeittäjä. Poika keskellä muuttaisi Ruotsiin, hänen jälkeläisensä tulisivat asumaan eri mantereilla. Poika oikealla joutuisi sotaan ja vangiksi. Palaisi elävänä luurankona. Hankkisi rintamamiestilan, Kekkonen antaisi tilan lainat anteeksi. Päiväettoneella ulisisi vuosikymmenten päästäkin, sotavankileiri ei unohtuisi. Maatila joutuisi pahoihin käsiin ja hajoaisi.
Valtameren tuolla puolen otettaisiin sotien jälkeen samanlainen kesäinen mustavalkovalokuva. Miehen sisko seisoo vaahteran edessä kukkamekossaan katse vakavana. Häntä ei ollut kuvassamme, sillä hän oli muuttanut kaukomaille jo vuosisadan alussa. Kirjeet ja kortit kertovat huolesta; mitä teille Suomessa tapahtuu.
Kuvan katsoja muistaa tarinoita, joita on kuullut. Tällaiset vanhat valokuvat ovat aarteita. Ehkä vielä on aikaa saada talteen niihin liittyvää tietoa ennen kuin tarinoiden kokijat, kuulijat, ovat poissa.
Mitä? Missä? Milloin? Ketä kuvassa on? Mistä on kysymys? Jo tällaisilla pienillä toimittajan kysymyksillä saa kuvista koottua talteen perusasioita. Kenties juuri siitä kuvasta, joka on kädessäsi tai mielessäsi. Todennäköisesti se on maailman ainoa kappale siitä kuvasta. Ethän päästä sitä katoamaan, vaan annat sille sen tarinan takaisin.
Kari Tahvanainen
kirjoittaja on kirjailija ja Pohjois-Karjalan kirjailijayhdistys Ukrin varapuheenjohtaja
Karjalan Heili 5.5.2018
