Kukitussanat
Miihkali Arhippaisen patsaalla
Miihkalinaukiolla Joensuun Ilosaaressa
runon, suven ja Eino Leinon päivänän 6.7.2018
Kirjailija Kari Tahvanainen
Tänään on
runon, suven ja Eino Leinon päivä. Tekisi mieli sanoa että tänään on myös
runollisen kissan päivä. Tanssiva karhu –palkinnon pokkasi juuri tällä viikolla
tohmajärveläisrunoilijamme Lassi Hyvärinen Tuuli ja kissa –runokokoelmallaan.
Miihkali Arhippainen oli sokea, mutta se ei estänyt häntä
välittämästä kalevalaista kansanrunoutta eteenpäin runonlaulajana. Valo oli
hänen sisällään, uskomaton valo. I.K. Inhan 1894 Vienan Karjalassa ottama
valokuva vanhasta Miihkalista on pysäyttävä taideteos, kuten tästä patsaasta näemme.
I.K. Inha kirjoitti myöhemmin
vaikutelmastaan: ”Hänen koko olennossaan oli samalla luonteen jalouden ja
kärsimyksen luoma henkevyys, joka sammuvan runouden yhteydessä jätti mieleen
unohtumattoman vaikutuksen.”
Miihkali menetti näkönsä
viisikymppisenä.
Alkuelämäkään ei ollut helppoa; edesmenneiden veljiensä lasten elättäminen ja
kasvattaminen, köyhyys. Loppuelämä meni kerjuulla, erilaisissa töissä ja
runonlaulannassa. Sokeutta seurasi Vienassa yleensä kerjuusauva, kertoo Martti
Haavio. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura myönsi Miihkalille viimein eläkkeen,
korvaamattomalle kalevalaiselle runonlaulajalle. Uusi vuosituhat ei ihan
ehtinyt alkaa kun Miihkalin maallinen vaellus päättyi, syyskuusta olisi ollut
vain kolme kuukautta 1900-luvun alkamiseen, meidän vuosituhannellemme, joka sekin
on jo takana.
”Ruislinnun laulu korvissani.” Tässä päivässä yhdistyy runous,
on Eino Leinon syntymäpäivä, esillä on runonlaulanta ja on keskikesä. Luonto
viheriöi täydessä loistossaan ja sato alkaa kypsyä. Kuin runoutta. Runouden
innoittaja, sinä luonto.
Runous täällä Karjalan
laulumailla on edelleen
hyvässä vireessä. Viime vuonna, Suomen juhlavuonna, ilmestyi pohjoiskarjalaisilta
runoilijoilta kaikkiaan parikymmentä runokokoelmaa. Mukana ovat myös täältä
lähtöisin olevat runoilijat. Mediapinta-kustantamon Suomi 100 runokirjaa –sarja
ansaitsee hatunnoston. 2010-luvulla runokokoelmia on ilmestynyt täällä
kaikkiaan noin 80 kappaletta eli yli kahdeksan kirjaa per vuosi.
Jalkapallon MM-kisojen merkeissä haluaisin mainita Raino Harisen
runokokoelman Pallon 32 parasta, jonka on kuvittanut ja taittanut Suvi-Tuuli
Reittu. Runo elää myös urheilun liepeillä. Vienalaista runoperinnettä
puolestaan jatkaa Veikko Huotarinen.
Runous pääsee myös hyvin esille, muun muassa Joensuun
kulttuuritorilla, runokaraokessa, runoilloissa. Runoilijat kiertävät
kirjastoissa, turuilla ja toreilla. Ukrin kirjailijakiertueilla tänä vuonna on
odotettavissa runoilijoita ja kirjailijoita niin kylätaloille kuin
marketteihinkin. Ukri esittelee vuosittain uudet runokokoelmat
kirjailijamatineoissaan ja omakustanneilloissaan.
Runouden kustantajina toimivat enimmäkseen
pienkustantamot. Hatunnosto niille! Runoilijoilta itseltään odottaisin enemmän
aktiivisuutta runokokoelmiensa tunnetuksi tekemisessä. On tärkeää saada runous
tietoisuuteen. Kustantajilla ei ole resursseja markkinointiin. Kiitollisia
saamme olla jo siitä, että kirja on yleensä otettu kustannettavaksi ja
painettavaksi. Runous ei ole kultakaivos mutta se on kulttuurin kultainen
suoni. Runoilija itse on köyhä kuin Miihkali, mutta hänen sisällään loistaa
valo.
”Runo on minulle arvoitus, samoin teos. Koetan kuunnella,
mitä ne haluavat olla.”
Näin Tanssiva
karhu –palkittu Lassi Hyvärinen kuvasi runoutta tällä viikolla Ylen
haastattelussa.
Runo on itsellenikin runoilijana
arvoitus. Runous on
ikiaikaista sanan ja kuvan ja äänen vuoropuhelua. Sillä on aika hämärä
kielioppi. Runon kirjoittamisessa käyvät vuoropuhelua usein tiedostettu ja
tiedostamaton, runo tulee jostain mystisestä paikasta, maailmankaikkeuden
kalevalasta. Se riittää.
Runo on
olemassa ja näyttäytyy joskus paperille ja huulille asti.
