Kolumni
Katson
vanhaa valokuvaa. Hyvin laiha vanha mies, parta, tuuhea tukka, kasvot kohti
aurinkoa, silmät suljettuina. Kädessä sauva, takana hirsiseinä.
Miihkali Arhippainen. Kuva: I.K. Inha, 1894. Museovirasto
I.K. Inha
otti kuvan kesällä 1894 Vienan Karjalassa. Myöhemmin hän kirjoitti: ”Hänen koko
olennossaan oli samalla luonteen jalouden ja kärsimyksen luoma henkevyys, joka
sammuvan runouden yhteydessä jätti mieleen unohtumattoman vaikutuksen.”
Kuvassa on
runonlaulaja Miihkali Arhippainen. Hän lauloi ulkomuistista ikivanhaa
kalevalaista kansanrunoutta Lönnrotille ja muille kansanrunouden kerääjille.
Ilman häntä ei olisi Kalevalaa.
Miihkalin
elämää hallitsi aineellinen köyhyys. Hän menetti näkönsä viisikymppisenä.
Alkuelämäkään ei ollut helppoa: edesmenneiden veljien lasten elättäminen ja
kasvattaminen, köyhyys. Loppuelämä meni kerjuulla, erilaisissa töissä ja
runonlaulannassa.
Sokeutta
seurasi Vienassa yleensä kerjuusauva, kertoo Martti Haavio. Sauva kuvassa on
siis kerjuusauva. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura myönsi Miihkalille viimein
eläkkeen. 1900-luku jäi häneltä vain kolmen kuukauden päähän, syksyn lapselta. Arhippainen
oli sokea, mutta se ei estänyt häntä loistamasta runonlaulajana. Valo oli hänen
sisällään, uskomaton valo.
Alpo Sailon Inhan
taidevalokuvan perusteella tekemä Runonlaulajan patsas seisoo Joensuun Ilosaaren
Miihkalinaukiolla. Patsas kukitettiin tänäkin vuonna runon, suven ja Eino
Leinon päivänä 6. heinäkuuta. Sain kunnian kukittaa Miihkalin tässä Joensuun
Kalevalaisten naisten juhlahetkessä.
Runous Karjalan
laulumailla on edelleen hyvässä vireessä. Viime vuonna ilmestyi pohjoiskarjalaisilta
runoilijoilta parikymmentä runokokoelmaa. Mediapinta-kustantamon Suomi 100 runokirjaa
–sarja ansaitsee hatunnoston. 2010-luvulla runokokoelmia on ilmestynyt täällä
kaikkiaan noin 80 kappaletta eli yli kahdeksan kirjaa vuodessa.
Runoutta
kustantavat pääasiassa pienkustantamot. Hatunnosto niille! Runoilijoilta
itseltään odottaisin enemmän aktiivisuutta runokokoelmiensa tunnetuksi
tekemisessä. On tärkeää saada runous tietoisuuteen. Kustantajilla ei ole
resursseja markkinointiin. Pallo on runoilijoilla ja runouden ystävillä.
Runous ei
ole kultakaivos mutta se on kulttuurin kultainen suoni. Runoilija itse on useimmiten
köyhä kuin Miihkali, mutta hänen sisällään loistaa valo.
Runous
pääsee hyvin esille. Runoilijat kiertävät kirjastoissa. Ukrin
kirjailijakiertueilla on odotettavissa runoilijoita ja kirjailijoita niin
kylätaloille kuin marketteihinkin. Ukri esittelee vuosittain uudet
runokokoelmat matineoissaan. Runokaraokeillat vetävät väkeä. Stagerunoustapahtumat
kaipaisivat kyllä kehittämistä.
”Runo on
minulle arvoitus, samoin teos. Koetan kuunnella, mitä ne haluavat olla.” Tanssiva
karhu –palkittu Lassi Hyvärinen kuvasi runoutta Ylen haastattelussa näin. Palkinto
tuli nyt pohjoiskarjalaiselle runoilijalle Tuuli ja kissa –runokokoelmasta.
Runous elää, ja runoilijakin.
Runo on
itsellenikin runoilijana arvoitus. Runous on ikiaikaista sanan, kuvan ja äänen
vuoropuhelua. Aika hämärä kielioppi. Runo tulee jostain mystisestä paikasta,
maailmankaikkeuden Kalevalasta.
Kari Tahvanainen
Kirjoittaja on kirjailija,
runoilija ja Pohjois-Karjalan kirjailijayhdistys Ukrin varapuheenjohtaja
Karjalan Heili 28.7.2018
