Kolumni
Niin alkavat sadut: Olipa kerran.
Ja ne päättyvät yleensä: He elivät onnellisina elämänsä loppuun.
Varhainen hämärä muistikuva
mummolasta: leikimme lattialla uunin edessä hellapuilla. Kasaan niitä keoksi ja
sisko ryömii siihen. Yksi halko tipahtaa hänen otsalleen. Voi sitä itkua ja
voihketta. Mustavalkoisessa valokuvassa vauva parkuu hetekalla ja minä katselen
tutti suussa.
Kasvamme luonnon keskellä.
Leikkimme vievät meidät havumajoihin ja suuriin metsiin. Koulumatkaakin
taitetaan metsäteitä pitkin naapurien lasten kanssa. Kesät vietämme
heinäpellolla ja uimassa. Iltaisin vanhempien ollessa navetalla karjaa
hoitamassa puuhailemme lettuja paistaen ja aina jotain kummaa keksien.
Tietokilpailuja, piilosilla oloa, piirtelyä sakuraväreillä, telkkarin katselua.
Aku Ankat, Viisikot ja satukirjat
kuluvat käsissämme. Mutta kuinka innostummekaan Fazerin Toivelauluja -kirjasarjasta.
Niitä vihkosia me hoilaamme kannesta kanteen ja illasta toiseen. Daa dirlan
dirlan daa! Vaikkei meistä yhdestäkään tule laulajaa.
Vanhoista valokuvista näkee
tuokioita metsässä nuotiolla; lehmä katselee meitä kaikessa rauhassa
taka-alalla. Nuotiolla paistetaan omenoita, niitä joita olemme käyneet
vaivihkaa hakemassa illan hämärässä naapuritilan omenapuusta. Ja toisissa
kuvissa paijaamme kissoja, joskus värjäämme valkoiselta angorakissalta
kuononpään hiilellä mustaksi. Ja otamme onnettomasta vielä valokuvan.
Pitkämielinen oli kissa kuitenkin meille lapsille.
Teineinä poseeraamme kukkakedolla
ja peltojen keskellä, helteisenä sunnuntaina.
Sytytin skannerin / sytytin kynttilän /
sytytin lapsuuden / Olimme olemassa // Sinäkin siinä / kotipellon keskellä
raunion kivellä / istuva teinityttö / Vaihdettiin vuoroja / minäkin siinä /
donny osmond kivellä / kesä // Sen halusin sanoa
Prinsessa Dianan elämänkerta
tuntui olevan sinulle tärkeä kirja aikuisena. Enkä yhtään ihmettele, te kukkaislapset,
toisten auttajat.
Laitoin kukkia / niin kuin sinä laitoit /
niin kuin sinä olisit laittanut / syksyn / syvät värit
Elämänkulku vie sadunkin ihmisiä
aikanaan erilleen. Tarvitaan happea, ilmaa siipien alle, halutaan elää
itsenäistä elämää. Kuunnella elämän kutsua, joskus seireenienkin laulua. Niin on
elämä menevä, aallokoissa ja suvannoilla, auringon lämmössä ja pakkasen
pistellessä poskia. Tapaamisen toivossa.
Suonissa kultaa / ruusuissa virtaa piikkejä
// väsyneet kätemme / ja viisarit pistävät lävitse // eikä ole
Tämä satu oli päättyvä ennen
aikojaan. Pyhäselän aallot tuudittivat Sadun ikuiseen uneen syksyisenä päivänä
Reijolan uimarannalla Pohjois-Karjalassa.
Joku istuu / tänä yönä kuunsirpillä /
Pyhäselän yllä / Näen sinut / Lohdullinen kuu
Oli tullut aika saattaa sinut
matkalle, viimeiselle matkalle.
Ja alussa oli / mummon arkku / kirjeet
siskolta Minnesotasta / kuinka te pärjäätte // Alussa oli
kapioarkku ikihonkaa / täynnä toivoa / minä
uskon / minä sinisilmä // Alussa oli / arkku / me / kannattelemassa / sinua //
Alussa oli / kukka / kukkia / yhä enemmän kukkia / huominen, luominen
Lapsuus on aarreaitta, josta
ammennamme voimaa ja kirkkautta, lohtua, läpi elämämme. Yhteisiä kokemuksia,
kasvamista. Aika kultaa muistoja. Muistoissa on jokaisella oma henkilökohtainen
totuus, se merkityksellinen meille. Mitä väliin jää on katoavaa, kulta ja satu
jäljelle jää.
Kari Tahvanainen
kirjoittaja on kirjailija ja
Pohjois-Karjalan kirjailijayhdistys Ukrin varapuheenjohtaja
Karjalan Heili pyhäinpäivänä 3.11.2018
