Kolumni
Näkymätöntä väestöä kyläteillä
Maaseutututkija,
emeritusprofessori Pertti Rannikko on kehottanut tulkitsemaan maaseutua ja sen
asujaimistoa uudella tavalla. 2000-luvun maaseutu on määriteltävä uudelleen.
Maaseutukylissä, maaseudulla yleensäkin, on ”näkymätöntä väestöä”.
Tällainen
väestönosa ei ole kirjoilla kylissä eikä tuo verotuloja, mutta liikkuu ahkeraan
alueella ja tuo usein mukanaan toimintaa ja rahaa, samoin mainetta ja
näkyvyyttä pitäjälle. Pelkkä asukkaiden laskeminen per neliökilometri ei kerro
totuutta. Rannikon mukaan vapaa-ajan kulkijat kuten luontoliikkujat,
metsästäjät ja marjastajat kuuluvat tähän näkymättömään kansaan.
Itse
lasken siihen myös aktiiviset pyöräilijät, joihin itsekin kuulun. Olen
laskeskellut, että pyöräilen esimerkiksi Liperin maisemissa lumettomalla
kaudella joka ainoa viikko. Pisimmillään kierrän koko Liperin ympäri. Miksei
kaltaisiani voisi kutsua henkisiksi liperiläisiksi. Kaksoiskuntalaisuutta
tällaisella tuskin saisi, vaikka sellainen tulevaisuudessa hyväksyttäneenkin
esimerkiksi kesäasukkaille. Mutta tuskin henkinen kuntalaisuuskaan sen huonompi
on.
Kuva: Kari Tahvanainen
Joensuulaisena
olen vuosikymmenten saatossa kierrellyt fillarilla ympäri maakuntaa. Kaudella
kertyy helposti tuhansia kilometrejä. Se on varma kevään merkki, kun pääsee
ensimmäistä kertaa ajamaan Pyhäselän ympäri. Mattisenlahden kauniit
maalaismaisemat ja lähellä kimmeltävä Pyhäselkä, niissä silmä lepää. Keväisin
kurjet, joutsenet ja muut muuttolinnut laskeutuvat Liperin pelloille matkallaan
pohjoiseen. Syksyllä taas valtavat hanhilaumat pitävät täysistuntoa Roukalahden
niityillä. Pyöräilijälle kaunis näky, maanviljelijälle usein harmillinenkin
näky, jos vierailu sattuu satokaudelle. Mutta silti.
Arvinsalmen
lossilla lauttaa odotellessa tulee usein mieleen muistoja siitä kun tällä
samalla paikalla nautittiin kahvia ja herkullisia munkkeja, tai keltaista
Jaffaa ja jäätelöä. Siellä kun oli kioski. Onhan rakennus edelleen paikallaan,
kuten sen seinällä olevista kylteistä näkee, mutta ei siinä kioskia ole ollut
enää vuosikymmeniin. Muistaakseni Liperin 4H-yhdistyksen nuoret pitivät
kioskia. Mikä mainio paikka! Aina ihmettelen, miksei kukaan keksi kioskia
uudelleen. Estäneekö byrokratia keksimästä.
Jos
Liperiä taas lähestyy Ristin kylän suunnalta, pääsee hiukan mäkisille
hiekkateille. Ympärillä on hiirenhiljaista, vain hiekka rahisee fillarin
renkaissa. Ohi vilahtaa usein ITE-taidetta tienvarrella ja risteyksissä. Tai
joku ikivanha talonrötiskö, jota jää katselemaan. Tai maitolaituri. Muisto
lapsuudesta ja kotitilalta.
Kerran
kuulin takaani koiran haukkumista. Katsahdin taakseni ja kuinkas ollakaan.
Koiranpentu juoksi pyöräni perässä ja heilutti häntäänsä. Muistin että olin
vilahdukselta nähnyt sen vähän aiemmin erään omakotitalon pihalla. Painoin
jarrut pohjaan ja nousin pyörän päältä. Koira tuli siliteltäväksi. En raaskinut
jättää sitä tielle, vaan vein sen tassustapitäen takaisin kotipihalleen. Ettei
jäisi auton alle.
Kyllä
kelpaa olla näkymätöntä väestöä tällaisella maaseudulla kuin Liperissä ja
Rääkkylässäkin on. Luontokokemuksista voisi kirjoittaa vaikka kirjan. Ja ehkä
niin teenkin.
Kari Tahvanainen
kirjoittaja on joensuulainen kirjailija ja aktiivipyöräilijä
Kotiseutu-Uutiset, vappunumero 2019
