lauantai 4. toukokuuta 2019

Näkymätöntä väestöä kyläteillä


Kolumni

Näkymätöntä väestöä kyläteillä


Maaseutututkija, emeritusprofessori Pertti Rannikko on kehottanut tulkitsemaan maaseutua ja sen asujaimistoa uudella tavalla. 2000-luvun maaseutu on määriteltävä uudelleen. Maaseutukylissä, maaseudulla yleensäkin, on ”näkymätöntä väestöä”.
     Tällainen väestönosa ei ole kirjoilla kylissä eikä tuo verotuloja, mutta liikkuu ahkeraan alueella ja tuo usein mukanaan toimintaa ja rahaa, samoin mainetta ja näkyvyyttä pitäjälle. Pelkkä asukkaiden laskeminen per neliökilometri ei kerro totuutta. Rannikon mukaan vapaa-ajan kulkijat kuten luontoliikkujat, metsästäjät ja marjastajat kuuluvat tähän näkymättömään kansaan.
     Itse lasken siihen myös aktiiviset pyöräilijät, joihin itsekin kuulun. Olen laskeskellut, että pyöräilen esimerkiksi Liperin maisemissa lumettomalla kaudella joka ainoa viikko. Pisimmillään kierrän koko Liperin ympäri. Miksei kaltaisiani voisi kutsua henkisiksi liperiläisiksi. Kaksoiskuntalaisuutta tällaisella tuskin saisi, vaikka sellainen tulevaisuudessa hyväksyttäneenkin esimerkiksi kesäasukkaille. Mutta tuskin henkinen kuntalaisuuskaan sen huonompi on.

Kuva: Kari Tahvanainen


Joensuulaisena olen vuosikymmenten saatossa kierrellyt fillarilla ympäri maakuntaa. Kaudella kertyy helposti tuhansia kilometrejä. Se on varma kevään merkki, kun pääsee ensimmäistä kertaa ajamaan Pyhäselän ympäri. Mattisenlahden kauniit maalaismaisemat ja lähellä kimmeltävä Pyhäselkä, niissä silmä lepää. Keväisin kurjet, joutsenet ja muut muuttolinnut laskeutuvat Liperin pelloille matkallaan pohjoiseen. Syksyllä taas valtavat hanhilaumat pitävät täysistuntoa Roukalahden niityillä. Pyöräilijälle kaunis näky, maanviljelijälle usein harmillinenkin näky, jos vierailu sattuu satokaudelle. Mutta silti.
     Arvinsalmen lossilla lauttaa odotellessa tulee usein mieleen muistoja siitä kun tällä samalla paikalla nautittiin kahvia ja herkullisia munkkeja, tai keltaista Jaffaa ja jäätelöä. Siellä kun oli kioski. Onhan rakennus edelleen paikallaan, kuten sen seinällä olevista kylteistä näkee, mutta ei siinä kioskia ole ollut enää vuosikymmeniin. Muistaakseni Liperin 4H-yhdistyksen nuoret pitivät kioskia. Mikä mainio paikka! Aina ihmettelen, miksei kukaan keksi kioskia uudelleen. Estäneekö byrokratia keksimästä.
     Jos Liperiä taas lähestyy Ristin kylän suunnalta, pääsee hiukan mäkisille hiekkateille. Ympärillä on hiirenhiljaista, vain hiekka rahisee fillarin renkaissa. Ohi vilahtaa usein ITE-taidetta tienvarrella ja risteyksissä. Tai joku ikivanha talonrötiskö, jota jää katselemaan. Tai maitolaituri. Muisto lapsuudesta ja kotitilalta.
     
Kerran kuulin takaani koiran haukkumista. Katsahdin taakseni ja kuinkas ollakaan. Koiranpentu juoksi pyöräni perässä ja heilutti häntäänsä. Muistin että olin vilahdukselta nähnyt sen vähän aiemmin erään omakotitalon pihalla. Painoin jarrut pohjaan ja nousin pyörän päältä. Koira tuli siliteltäväksi. En raaskinut jättää sitä tielle, vaan vein sen tassustapitäen takaisin kotipihalleen. Ettei jäisi auton alle.
     Kyllä kelpaa olla näkymätöntä väestöä tällaisella maaseudulla kuin Liperissä ja Rääkkylässäkin on. Luontokokemuksista voisi kirjoittaa vaikka kirjan. Ja ehkä niin teenkin.


Kari Tahvanainen
kirjoittaja on joensuulainen kirjailija ja aktiivipyöräilijä


Kotiseutu-Uutiset, vappunumero 2019