Rintamamiestalo voi olla myös surujen talo

Kirja-arvio

 

Matti Rönkä

Surutalo

Gummerus, 2021, 287 s.

 

Rintamamiestalo voi olla myös surujen talo

 

Timo Nummisen suunnittelemassa kannessa on rintamamiestalon piirustukset.

Isien ja poikien suhde on yksi kirjallisuuden perusteemoista. Siihen Matti Rönkä tuo nyt oman arvokkaan panoksensa viime vuonna ilmestyneellä Surutalo-romaanillaan. Juuret ovat sodassa. Olemme kaikki edelleen sodan lapsia, vain muutama sukupolvi on siitä ajasta kulunut. Kuin eilinen.

Sota satutti suomalaisia. Sota-ajan isistä tuli arvaamattomia tuskansa kanssa kamppailevia ihmisiä. Psykiatria ei tunnistanut sodan aiheuttamia psyykkisiä vammoja eikä apua saatu. Siitähän kertoo mm. Ville Kivimäen Murtuneet mielet -historiateos. Miehet istuivat itse keskenään iltaisia terapiaistuntojaan pöytäviinapullo keittiönpöydän jalan vieressä. Puolikuppia juotiin ja tupakkaa kului. Ei ihme, että vammat periytyivät seuraavillekin sukupolville. Periytyvätkö vammat edelleen?

Surutalon asetelma on klassinen. Sodan käyneen miehen ja hänen puolisonsa perhe. Sodasta on aikaa toistakymmentä vuotta. Asuinpaikka Savon ja Pohjois-Karjalan rajalla maaseudulla. Rintamamiestalo. Isä ja Äiti kirjoitetaan tässä tarinassa isolla alkukirjaimella. Elämä kirjoitetaan tätä kautta isolla alkukirjaimella, elämän luojat. Kaksi lasta, kertojaminä Jukka ja isoveli Timppa. Äiti jää auton alle ja kuolee, kun Jukka on kymmenvuotias. Teinivuodet kasvetaan isän kanssa rintamamiestalossa juroissa olosuhteissa.

”Kuulostaisinko minä viisastelijalta, konsultilta, opettajalta. Joltain ihmissuhdevalmentajalta. Timppa on oikeasti kiltti. Kyllä minä itseäni vituttaisin, veljenä tai työkaverina. Pikkuveljet temppuilevat aina. Pienenä niillä on varaa käyttää tappelussa epäreiluja temppuja, koska ne ovat niin paljon heikompia. Olen aina pikkuveli, mutta en kai heikompi, enää. Orpopoika Haapakosken Virilän kylältä. Niinhän minä itseäni esittelen. Poor orphan son of a carpenter, from coutryside, eastern part of Finland. And from last century. Köyhän rikkinäisen kodin lapsi. Maalasinko siinä vain omaa sankaritarinaa? Vai todistinko itselleni, että kaikki keinot ovat minulle sallittuja? Koska olen heikompi.”

Teoksen kertojaminä Jukka on herkkä poika, taiteellinen poika. Jo lapsena hän piirtää ja piirtää. Hänestä tulee perheen ensimmäinen ja ainoa akateemisesti koulutettu ihminen, arkkitehti. Häntä on väheksytty ja mollattu lapsena, erityisesti isän taholta. Heikkous on pahe. Akateemisen koulutuksen saanut ihminen ei ole enää mikään luonnonlapsi. Hän ajattelee maailmaa ja itseään itsensä ulkopuolelta, saattaa olla etäinen läheisille. Se vain lisää tuskaa, tieto lisää tuskaa.

”Oliko edes ’onnellista’? Hetken oli. Juuri sen hetken, että sen ehti oppia, ehti uskoa ja tietää että onni on olemassa ja mahdollista. Kun onni viedään pois, alkaa pelottaa. Että jos on onnellinen, niin se loppuu kyllä. Onnesta seuraa suru.”

Isät ja pojat, vanhemmat ja lapset, kantavat samoja geenejä. Eleissä ja ilmeissä, temperamentissa löytyy yhtäläisyyksiä, jotka saattavat pelkistyä elämänkulussa ja elämänkulkuun vaikuttaen. Kirjan Jukka saa kokea sen konkreettisesti, kun hän lyö omaa tytärtään Lumia. Kuin isä löi häntä lapsena. Vai löikö.

Isoveli Timppa on keskikoulun käynyt elämän yrittäjä ja nautiskelija, jota kaikki rakastavat. Jukan tytärkin. Erilaiset elämänkulut ovat vieneet veljekset erilleen. Tapaaminen vanhassa kotitalossa on karheaa replikointia. Mutta kun aikaa kuluu, avautuu myös mahdollisuus vertailla totuuksia yhteisestä lapsuudesta.

Mitä jää jäljelle. Retorinen kysymys. Lapsuudenmuistot ja traumat heijastuvat erilaisten persoonallisuuksien kautta erilaisina. Mutta lopulta sinä lapsuutena, joka oli ja jota nyt kyyneleet silmissä kootaan, siksi ainoaksi, joka meillä oli. Lapsuusvuodet.

Surutalo etenee kahdessa aikatasossa. Perheen historiaan mennään vuoteen 1967, jolloin Äiti kuolee. Siitä jatketaan aina vuoteen 2007 saakka. Toisessa aikatasossa, nykyajassa, ollaan rintamamiestalossa heinäkuussa vuonna 2020, korona-aikaan.

Lukija, ainakaan minä, ei jää ulkopuoliseksi romaanin luettuaan. Tämä kaikki olisi voinut tapahtua meille. Ja tapahtuihan se. Ja tapahtuuhan se edelleenkin. Ja tulee tapahtumaan. Meidän suomalaisten sukupolville, isille, pojille, äideille, lapsille, lapsenlapsille, ukeille, mummuille, serkuille. Näin Suomi kasvoi rintamamiestalosta surutaloiksi. Röngän romaanin jälkeen on toivoa että surutalo kasvaa elämän taloksi jälleen kaikissa väreissä, elämän väreissä, juurevan elämän taloksi.

Luin sattumalta juuri ennen Surutaloa Heikki Turusen uuden romaanin Timotein tuoksu. Teema molemmissa on pitkälti sama, isien ja poikien suhteet. Ja se sota, sodan satuttamat miehet. Heikki kirjoittaa rytmikästä ja murteen rikastamaa pitkää suomea, lauseet ovat kudelmia, joiden päästä löytyy se alussa ollut langanpää. Matti kirjoittaa ytimekästä suomea vähemmillä sanoilla, lauseet ovat ajatuksia. He kumpikin ovat suomalaisia klassikkokirjailijoita.

 

 

Kari Tahvanainen

28.1.2022

Nostalgian sävyttämä romaani isästä, pojista ja rintamamiestalosta Jukka perii rintamamiestalon ja lähtee kotiseudulle. Vuosiin sinne ei ole ollut asiaa. Perillä odottaa eri puusta veistetty isoveli Timppa sekä talo ja muistot, joissa on molemmissa kosolti korjattavaa. Samalla Jukka käy läpi yhteenottoa tyttären kanssa. Eikö oman perheen rakenteita saa kuntoon edes arkkitehti? Samalla todistuu, että heikkous on hirmuinen voima, häpeä säilyy aina. Surutalo on lähelle tuleva romaani isien ja poikien vammoista, jotka periytyvät. Se kuvaa sodan käyneen isän kasvattamia veljeksiä, puusepänverstaalla ja tanssilavalla syttyvää nuoruuden intohimoa, opiskeluvuosia 80-luvun svengaavassa Helsingissä ja yhden miehen myrskyä kesällä 2020. ”Mies miettii, suree osaamatta. Teinkö siitäkin surutalon, synkensin valkoisen mustaksi?” – Gummerus

 

Ettei maaseutu unohtuisi - timotein tuoksu kiehtoo kirjailijaa

 

Kirja-arvio

 

Ettei maaseutu unohtuisi – timotein tuoksu kiehtoo kirjailijaa

 

Heikki Turunen

Timotein tuoksu

Hämärätunnin kertomuksia

I osa

Korkeimman auringon aika

WSOY, 2021, 437 s.

 

 

"Miten jokin rehuheinän haju riittää kokonaisen sukupolven, kansan ja maan ja maailman tarinan otsikoksi."

Eipä arvannut Timothy Hanson 1700-luvulla Amerikassa pääsevänsä kirjan nimeen timoteitä farmillaan jalostaessaan. Heikki Turusen uutukainen, Timotein tuoksu, imaisee mukaansa. Se on rikasta pitkää suomen kieltä, todellinen lukuromaani. 

”Arvoisa koko Suomen maalaisserkku! Kuulehan, vanha jäärä. Mikä teki teidät tangon veivaajat nuorisona meitä, ’kesät rockfestareilla huumehönössä asuvia biologisia ulokkeita’ paremmaksi ja onnellisemmaksi, kuten mölisit vastikään telkkarissa suureksi häpeäkseni. Mikä teki nuoruudestanne niin auvoisan? …

Te lähes elossa ja järjissään olevat suuren ikäpolvenne rippeet, kiitos tähtitieteellisen ikänne, ehditte kokea kehityksen kantapään kautta risukarhista robotiikkaan. Pystytte kertomaan kokemuksen rintaäänellä, miten se käytännössä näkyi ja vaikutti kehitykseenne. Vaikka teikäläisissä on ollut ylikansallisten konsernien johtajia, suuria taiteilijoita, vaikuttajia ja jopa muutama ministeri ja presidentti, se on likimain ainoa arvonne planeetan jätöksellä, mikä meille näyttää teiltä jäävän, äijähyvä.

Olisi hauska myös tietää, miksi lähditte vastaanpanematta ilmastonmuutokseen johtaneelle kehityksen tielle, vaikka arvostamasi syväekologi Linkola on puhunut maapalloa tuhoavasta itsemurhasivilisaatiosta jo hamassa nuoruudessanne. – Helsinki, Kalasatama 17.6.2020 Eräs nuori lukijasi, Orionin tytär”

Kirjailija Henkka Oinonen on kirjoittanut valtavan määrän teoksia suomalaisen maaseudun kultakaudesta. Vanhoilla päivillään hän saa yllättävän kirjeen diginatiivilta nuorelta Helsingistä. Siinä suunnilleen syytetään häntä ja hänen sukupolveaan ilmastonmuutoksesta. Siitäkös kirjailija sydämistyy, ja hän päättää vastata kirjoittajalle samalla mitalla. Hänpä kirjoittaa synteesin muotoisen puolustuspuheen tuotannostaan ja Suomen rakentajista maaseudulla. – Sitä lukiessa mieleen nousee intiaanipäällikkö Seattlen vastauspuhe Suurelle Valkoiselle Päällikölle Washingtoniin, 1854, ylistyslaulu vanhalle kulttuurille ja suurelle luonnolle.

Kirjailijaminä on syntynyt sodan loppumetreillä Karjalan korvessa, Lieksasta hiukan etelään. Meidän kielellämme torpassa, jossa ei ollut sähköjä, ei juoksevaa vettä, ei mitään niin sanottuja mukavuuksia. Navetassa lehmiä ja hevonen. Torpassa asui sotainvalidin perhe; sodan satuttaman isän varjossa kasvoi omalaatuinen joukko persoonallisuuksia, suuren ikäluokan suomalaisia.

”Lisäksi kiitän ja ylistän sinua loistavasta tilaisuudesta elää ennen pitkää pimeää edes kaikkitietävän kertojan ominaisuudessa vuosikymmeniä kun sukupolvemme, Suomi ja maailma olivat nuoria, kaikki edessä ja mahdollista.”

Timotein tuoksun alkumetreillä Henkka menee kansakouluun ja muu aika kuluukin ns. lapsityössä eli auttelemassa maatilan hommissa heti kun kynnelle kykenee. Heinätyöt alkavat jo seitsemänvuotiaana, kun poika haravoi heiniä ja auttaa heinäseipään välitappien laittamisessa ja kantamisessa.

 

”Poika tuo jota delfiini kantaa

aarre on kultainen, kenen Aallotar löytää

sen antaa, todeks saa unen onnellisen…”

 

Heikki Turunen Pohjois-Karjalan kirjailijamatineassa marraskuussa 2021 Joensuun pääkirjastolla. Kuvaaja Kari Tahvanainen

Tämä romaani on minusta hyvin rytmikäs. Tarinan kerronta etenee rytmikkäästi, välillä muistoihin pitkäksi toviksi pysähtyen, sitten taas eteenpäin. Mutta rytmikkyyden uusi ulottuvuus Turusella on se, että vähän väliä saamme kuulla ajan musiikkia. Lukija suorastaan rupeaa hyräilemään sanoituksenpätkiä vilkaistessaan. Ulkoahan nuo sanat melkein osataan.

Timotein tuoksun tapahtumat mahtuvat suunnilleen vuosikymmenen mittaiselle jatkumolle. Koulun alkamisesta rippikesään 1962. Nuoren elämän virstanpylväitä ovatkin kouluunmeno ja ”naimaluvan” saaminen, Henkka Oinosella tulevana kirjailijana myös omien tekstien saaminen julkisuuteen, mm. Nuoren Voiman sivuilla. Oma partiolehtikin syntyy.

Puolet kirjasta sijoittuu vuoteen 1962. Rippikoulu on käyty ja ripille päästy. Tanssilavoilla käydään, rakastutaan ja petytään. Timotein Suomeen tulemisesta on tullut tasan sata vuotta. Sen kunniaksi MTK järjestää Pielisjärven Siikajoen kylässä heinänteon MM-kisat. Siihen liittyy romaanin mainio loppuhuipennus, draaman kaari on täynnä yllätyksiä. Siinä olisi ainesta vaikka näytelmäksi, niin suurille näyttämöille kuin kesäteattereihinkin.

”Seuraavana päivänä koko Siikajoki ja Vornaskylien seutu heinätti, sitä seuraavana Pielisjärvi, alueeltaan maakunnan suurin pitäjä. Sen jälkeen teki heinää Pohjois-Karjalan ja Kuopion läänit, lopulta koko Suomi.”

Musiikin lisäksi Timotein tuoksu on tiukasti kiinni aikakaudessaan myös Suomen ja maailman tapahtumia kommentoidessaan. Sarjassamme Samaan aikaan toisaalla -kommentteja: juuri heinätyksen MM-kisojen huipennuttua Helsingissä on koolla toisenlaista nuorisoa. Maailman nuorison ja ylioppilaiden rauhan ja ystävyyden festivaali kokoaa yhteen yli kymmenentuhatta nuorta 130 maasta.

Timotein tuoksun luettuaan jää aidosti odottamaan kirjasarjan jälkimmäistä osaa. On jännää, että vaikka tuntee Turusen tuotannon ja tietää ihmisten kohtaloista, Turunen osaa kertoa kaiken taas uudelleen tavalla, joka vetää mukaansa. Siinä on klassikkokirjallisuutta.

 

 

Kari Tahvanainen

20.1.2022

Hilja Ilveskeron Lapin keikalla sattuu ja tapahtuu

                                                                                                             Kirja-arvio

 

 

Leena Lehtolainen

Ilvesvaara

Tammi, 2021, 383 s.

 

 

Hilja Ilveskeron Lapin keikalla sattuu ja tapahtuu

 

 

Kirjailija Leena Lehtolainen on luonut rikospoliisi Maria Kallion rinnalle vähän toisenlaisen rikosten ratkaisijan, henkivartija Hilja Ilveskeron. Ilveskero on Yhdysvalloissa koulutettu kansainvälinen henkivartija. Hiljan lapsuus on ollut traaginen, kun psykopaatti-isä on surmannut hänen äitinsä. Hiljan kasvinkumppanina Savon ja Pohjois-Karjalan rajamailla on ollut ilveksenpentu. Niinpä hän on saanut ilveksen vaistot ja vietit.

Henkivartija-sarja alkoi vuonna 2009 romaanilla Henkivartija. Nyt sarjassa on ilmestynyt jo viisi teosta. Uusin, Ilvesvaara ilmestyi 2021. Siinä liikutaan Lapissa Venäjän rajan läheisyydessä ja rajan takainen järjestäytynyt rikollisuus on pelissä mukana. 

Agatha Christie -tyyppinen rikostarina. Hyvää suomen kieltä kaiken lisäksi, ja huumoriakin. Itse asiassa tässä tarinassa ei kuole kuin yksi ihminen, ja hänkin vähän sattumalta.

Sarja kestää kyllä useammankin lukukerran.

Henkivartija, 2009

Oikeuden jalopeura, 2011

Paholaisen pennut, 2012

Tiikerinsilmä, 2016

Ilvesvaara, 2021

Sarjan kustantaja on Tammi.

Kari Tahvanainen

1.1.2022