Kirja-arvio
Matti Rönkä
Surutalo
Gummerus, 2021, 287 s.
Rintamamiestalo voi olla myös surujen talo
Isien ja poikien suhde on yksi kirjallisuuden perusteemoista.
Siihen Matti Rönkä tuo nyt oman arvokkaan panoksensa viime vuonna ilmestyneellä
Surutalo-romaanillaan. Juuret ovat sodassa. Olemme kaikki edelleen sodan lapsia,
vain muutama sukupolvi on siitä ajasta kulunut. Kuin eilinen.
Sota satutti suomalaisia. Sota-ajan isistä tuli arvaamattomia
tuskansa kanssa kamppailevia ihmisiä. Psykiatria ei tunnistanut sodan
aiheuttamia psyykkisiä vammoja eikä apua saatu. Siitähän kertoo mm. Ville
Kivimäen Murtuneet mielet -historiateos. Miehet istuivat itse keskenään
iltaisia terapiaistuntojaan pöytäviinapullo keittiönpöydän jalan vieressä. Puolikuppia
juotiin ja tupakkaa kului. Ei ihme, että vammat periytyivät seuraavillekin sukupolville.
Periytyvätkö vammat edelleen?
Surutalon asetelma on klassinen. Sodan käyneen miehen ja hänen
puolisonsa perhe. Sodasta on aikaa toistakymmentä vuotta. Asuinpaikka Savon ja
Pohjois-Karjalan rajalla maaseudulla. Rintamamiestalo. Isä ja Äiti kirjoitetaan
tässä tarinassa isolla alkukirjaimella. Elämä kirjoitetaan tätä kautta isolla
alkukirjaimella, elämän luojat. Kaksi lasta, kertojaminä Jukka ja isoveli Timppa.
Äiti jää auton alle ja kuolee, kun Jukka on kymmenvuotias. Teinivuodet kasvetaan
isän kanssa rintamamiestalossa juroissa olosuhteissa.
”Kuulostaisinko minä viisastelijalta,
konsultilta, opettajalta. Joltain ihmissuhdevalmentajalta. Timppa on oikeasti
kiltti. Kyllä minä itseäni vituttaisin, veljenä tai työkaverina. Pikkuveljet
temppuilevat aina. Pienenä niillä on varaa käyttää tappelussa epäreiluja
temppuja, koska ne ovat niin paljon heikompia. Olen aina pikkuveli, mutta en
kai heikompi, enää. Orpopoika Haapakosken Virilän kylältä. Niinhän minä itseäni
esittelen. Poor orphan son of a carpenter, from coutryside, eastern part of
Finland. And from last century. Köyhän rikkinäisen kodin lapsi. Maalasinko
siinä vain omaa sankaritarinaa? Vai todistinko itselleni, että kaikki keinot
ovat minulle sallittuja? Koska olen heikompi.”
Teoksen kertojaminä Jukka on herkkä poika, taiteellinen poika.
Jo lapsena hän piirtää ja piirtää. Hänestä tulee perheen ensimmäinen ja ainoa
akateemisesti koulutettu ihminen, arkkitehti. Häntä on väheksytty ja mollattu
lapsena, erityisesti isän taholta. Heikkous on pahe. Akateemisen koulutuksen
saanut ihminen ei ole enää mikään luonnonlapsi. Hän ajattelee maailmaa ja
itseään itsensä ulkopuolelta, saattaa olla etäinen läheisille. Se vain lisää
tuskaa, tieto lisää tuskaa.
”Oliko edes ’onnellista’? Hetken
oli. Juuri sen hetken, että sen ehti oppia, ehti uskoa ja tietää että onni on
olemassa ja mahdollista. Kun onni viedään pois, alkaa pelottaa. Että jos on onnellinen,
niin se loppuu kyllä. Onnesta seuraa suru.”
Isät ja pojat, vanhemmat ja lapset, kantavat samoja geenejä. Eleissä
ja ilmeissä, temperamentissa löytyy yhtäläisyyksiä, jotka saattavat pelkistyä
elämänkulussa ja elämänkulkuun vaikuttaen. Kirjan Jukka saa kokea sen konkreettisesti,
kun hän lyö omaa tytärtään Lumia. Kuin isä löi häntä lapsena. Vai löikö.
Isoveli Timppa on keskikoulun käynyt elämän yrittäjä ja
nautiskelija, jota kaikki rakastavat. Jukan tytärkin. Erilaiset elämänkulut
ovat vieneet veljekset erilleen. Tapaaminen vanhassa kotitalossa on karheaa
replikointia. Mutta kun aikaa kuluu, avautuu myös mahdollisuus vertailla totuuksia
yhteisestä lapsuudesta.
Mitä jää jäljelle. Retorinen kysymys. Lapsuudenmuistot ja traumat
heijastuvat erilaisten persoonallisuuksien kautta erilaisina. Mutta lopulta
sinä lapsuutena, joka oli ja jota nyt kyyneleet silmissä kootaan, siksi
ainoaksi, joka meillä oli. Lapsuusvuodet.
Surutalo etenee kahdessa aikatasossa. Perheen historiaan
mennään vuoteen 1967, jolloin Äiti kuolee. Siitä jatketaan aina vuoteen 2007
saakka. Toisessa aikatasossa, nykyajassa, ollaan rintamamiestalossa heinäkuussa
vuonna 2020, korona-aikaan.
Lukija, ainakaan minä, ei jää ulkopuoliseksi romaanin
luettuaan. Tämä kaikki olisi voinut tapahtua meille. Ja tapahtuihan se. Ja tapahtuuhan
se edelleenkin. Ja tulee tapahtumaan. Meidän suomalaisten sukupolville, isille,
pojille, äideille, lapsille, lapsenlapsille, ukeille, mummuille, serkuille. Näin
Suomi kasvoi rintamamiestalosta surutaloiksi. Röngän romaanin jälkeen on toivoa
että surutalo kasvaa elämän taloksi jälleen kaikissa väreissä, elämän väreissä,
juurevan elämän taloksi.
Luin sattumalta juuri ennen Surutaloa Heikki Turusen uuden
romaanin Timotein tuoksu. Teema molemmissa on pitkälti sama, isien ja poikien
suhteet. Ja se sota, sodan satuttamat miehet. Heikki kirjoittaa rytmikästä ja murteen
rikastamaa pitkää suomea, lauseet ovat kudelmia, joiden päästä löytyy se alussa
ollut langanpää. Matti kirjoittaa ytimekästä suomea vähemmillä sanoilla,
lauseet ovat ajatuksia. He kumpikin ovat suomalaisia klassikkokirjailijoita.
Kari Tahvanainen
28.1.2022
|
Nostalgian sävyttämä
romaani isästä, pojista ja rintamamiestalosta Jukka perii
rintamamiestalon ja lähtee kotiseudulle. Vuosiin sinne ei ole ollut asiaa.
Perillä odottaa eri puusta veistetty isoveli Timppa sekä talo ja muistot,
joissa on molemmissa kosolti korjattavaa. Samalla Jukka käy läpi yhteenottoa
tyttären kanssa. Eikö oman perheen rakenteita saa kuntoon edes arkkitehti?
Samalla todistuu, että heikkous on hirmuinen voima, häpeä säilyy aina. Surutalo on lähelle
tuleva romaani isien ja poikien vammoista, jotka periytyvät. Se kuvaa sodan
käyneen isän kasvattamia veljeksiä, puusepänverstaalla ja tanssilavalla
syttyvää nuoruuden intohimoa, opiskeluvuosia 80-luvun svengaavassa
Helsingissä ja yhden miehen myrskyä kesällä 2020. ”Mies miettii, suree
osaamatta. Teinkö siitäkin surutalon, synkensin valkoisen mustaksi?” – Gummerus
|
