Titaniciakin isompi

                                                                                                          Kirja-arvio

 

Risto Isomäki

Atlantin kuningatar

Lauri Nurmi -trilleri

Into, 2021, 394 s.

 

Titaniciakin isompi

Risto Isomäen uusi scifi-romaani Atlantin kuningatar ilmestyi syksyllä 2021. Tällä kertaa liikkeellä ollaan uusien rakennusmateriaalien parissa ja ilmastonmuutosta vastaan Afrikassa. Aerogeeli on höyhenenkevyttä ja terästä kovempaa materiaalia. Siitäpäs rakennetaankin sitten viisi kilometriä pitkä laiva, Atlantin kuningatar, joka lähtee neitsytmatkalleen Golf-virran mukana kohti Afrikkaa. Laivan voimanlähteinä ovat heliumpurjeet ja propulsiomoottorit eli veden työntövoima. Entinen CIA-agentti Lauri ”Larry” Nurmi häärää laivan turvallisuuskonsulttina. Ja johan alkaa tapahtua, kun öljy-yhtiöt ja korruptoituneet hallinnot yrittävät tuhota laivan. 394 sivua jännitystä vie mukanaan.

Lauri Nurmi -sarjan aiemmat jännärit ovat Litium6, Haudattu uhka ja Jumalan pikkusormi.

Faktaa ja fiktiota, tulevaisuusfantasiaa, tai -dystopiaa. Vain mielikuvitus on rajana näissä Risto Isomäen scifi-romaaneissa. Luen niitä ennen kaikkea kaunokirjallisuutena, mutta aina on lomassa myös ajatuksia maailman tilasta ja teknisistä keksinnöistä. Vähän Jules Vernen tyyliin.

Sisältö

·         Prologi

·         Valkoisen miehen hauta

·         Pala jäätynyttä sinistä taivasta

·         Kujanjuoksu

·         Flash Crash

·         Muutamia jälkihuomautuksia

 

Linkki kustantajan sivuille: https://kauppa.intokustannus.fi/kirja/atlantin-kuningatar/

Kari Tahvanainen

23.12.2021

 

Boriksen lapset - novelleja rajaseuduilta

Kirja-.arvio

Boriksen lapset. Novelleja

Maritta Lintunen

WSOY, 2021, 201 s. 

Boriksen lapset elää rajaseuduilla  

Maritta Lintusen uusi novellikokoelma Boriksen lapset on kyllä aika rajatapaus, itäiseen Suomeen ja rajan yli Venäjän puolellekin historiassa ulottuva teos.

Boriksen lapset -novelli vie Heimo Haiton lapsuuden ajan Viipuriin. Dmitri Hvorostovskin Kurjet-laulua kuunnellessa tulee aina kyyneleet silmiin. Niin novellisssakin, jossa kaksi naista, suomalainen ja venäläinen, itsevät laulun äärellä, se yhdistää heitä. Ja Edith Södergranin runoja lukiessakin sydän värähtää, niin Neljän tuulen portti -novellissakin, jossa liikutaan Edith Södergranin hengen maailmassa.

Savonia-palkintoehdokas 2021. Raati perusteli ehdokasvalintaan näin: "Yhdeksän elämänmakuista novellia, jotka vievät lukijan itärajan taakse menetettyyn Karjalaan etsimään omaa tai yhteistä menneisyyttä. Lintunen tarttuu rohkeasti rajan molemmin puolin vallitseviin ennakkoluuloihin. Yhtenä teemana on musiikin yhdistävä voima. Lintusen kieli on kuultavan kirkasta, osin humorististakin kuvausta. Parhaimmillaan hän saa kielensä sanat soimaan."

Kari Tahvanainen

11.12.2021

Siperia kutsuu

Kirja-arvio

Jussi Konttinen

Siperia. Suomalaisen perheen ihmeellinen vuosi ikiroudan maassa

HS-kirjat, 2019, 412 s. 

Siperia kutsuu

Tuntuu kuin olisi ollut pitkällä matkalla Siperiassa luettuaan Helsingin Sanomien toimittajan Jussi Konttisen Siperia-kirjan. Suomalaisen perheen ihmeellinen vuosi ikiroudan maassa. Konttinen lähtee vaimon ja kolmen pikkulapsen kanssa 2016 vuodeksi Jakutiaan, pieneen Töhtyrin kylään. Ja vielä vuonna 2018 parin kuukauden matkalle samaan kylään. 

Toimittaja Jussi Konttinen talvivaatteissa Siperiassa. Kuva: Jussi Konttisen kotialbumi/HS

Jussi Konttisen kiinnostus Siperiaan juontaa aina hänen venäläiseen isoäitiinsä, joka asui Irkutskissa ja Krasnojarskissa kolmevuotiaasta seitsemänvuotiaaksi vuosina 1909 – 1913. Isoäidin isä palveli upseerina keisarikunnan eri kolkissa, Baltiasta Kiinan rajalle.

Toimittajan oma historia Siperiasta on sekin vaiheikas. Hän opiskeli venäjää Irkutskin yliopistossa ja kierteli ympäri Siperiaa. Vuosina 2002 - 2008 hän toimi Helsingin Sanomien avustajana Pietarissa.

 Siperian historia, nykyaika ja tulevaisuuskin valottuvat mainiosti kirjan sivuilla. Kirja jakaantuu 47 yksityiskohtaiseen lukuun, joissa kerrotaan Siperiasta ja siinä ohessa perheen elämästä siellä. Lukija saa varata kosolti aikaa kirjan lukemisen, sillä teksti on pientä ja runsasta – mutta ammattimaista toimittajan tekstiä, jota on helppo seurata.

 Konttinen oli ainoa Siperiaan akkreditoitu ulkomaalainen toimittaja 2016 – 2018. Hänen juttujaan julkaistiin Helsingin Sanomien sunnuntainumeroissa ja Kuukausiliitteessä. Osa kirjasta onkin siis julkaistu jo aikaisemmin Hesarin juttuina. Samoin hän on kirjoittanut juttuja Siperiasta mm. Image-lehteen. Hesarin lukijat muistavat Konttisen myös hänen perheensä Laatokan rannalla olevan kesämökin tiimoilta ilmestyneistä jutuista. Kuinka vaikeaa kesämökille olikaan päästä käymään, melkein yhtä vaikeaa kuin Siperiaan. Venäläinen byrokratia on oma lukunsa sinällään.

 

"Siperia taas ei ole lainkaan riippuvainen Venäjästä. Sillä on kaikki edellytykset kehittyä: luonnonvaroja, koulutettua väestöä ja lyhyempi etäisyys Aasiaan ja Pohjois-Amerikkaan. Se on monin tavoin valoisampi puoli Venäjää. Siperiasta voisi tulla Venäjän kehityksen veturi muutenkin kuin vain syytämällä rahaa Moskovaan, mutta tämä edellyttäisi sitä, että Moskova uskaltaisi päästää Siperiasta irti, antaa alueille vapautta, valtaa ja vastuuta rahoistaan. Venäjä haluaa kehittää itäosaansa, mutta se ei uskalla antaa sen kehittyä itse. Se on mahdotonta maan keskusjohtoisen, byrokraattisen ja pohjimmiltaan mongolien ja tataarien Ordaan ja sen veronkantomalliin perustuvan despoottisen valtajärjestelmän puitteissa."

  

Kari Tahvanainen

6.11.2021

 

Vesi vanhin voitehista

Kolumni

Vesi vanhin voitehista

Olemme veden lapsia. Elämää ilman vettä on vaikea kuvitella. Vesi on yksi alkuelementeistä. Veden voima on murskaava tai hellivä. Suomalainen kansanperinne tiivistää veden voiman napakasti: Vesi vanhin voitehista. Vanhasta Mustanaamio –sarjakuvasta Karjalaisessa minulle on jäänyt mieleen strippi, jossa aavikolta laahustaa kuolemankielissä oleva mies. Hän päästää suustaan vain yhden sanan: aqua! 

Kuva: Kari Tahvanainen

”Vesi on kaikista elementeistä muuttuvaisin. Niin isä kertoi minulle päivänä, jolloin hän vei minut paikkaan, jota ei ole. Vaikka hän oli väärässä monessa asiassa, siinä hän oli oikeassa, niin uskon yhä. Vesi kulkee kuun mukana ja syleilee maata, eikä se pelkää kuolla tulessa ja elää ilmassa. Kun siihen astuu, se on yhtä lähellä kuin oma iho, mutta jos siihen iskeytyy täydellä voimalla, särkyy kappaleiksi.” Teemestarin kirja. 

Emmi Itärannan esikoisromaani Teemestarin kirja (ilmestyi englanniksi nimellä Memory of Water) on kiehtova fantasia siitä, kun vesi alkaa loppua. Tarina sijoittuu Lappiin monen sadan vuoden päähän tulevaisuuteen. Kuusamon korkeuksilla talvellakin on kymmenen astetta lämmintä, kesästä puhumattakaan. Kuumuus on polttanut luonnon. Vettä tislataan tehtaissa merivedestä. Teeseremoniaan tarvitaan puhdasta raikasta vettä. Vesirikoksesta tuomitaan kuolemaan. Kiina on miehittänyt Skandinavian ja Venäjän. Teemestarien suvun nuorin, Noria, vihitään teemestariksi. Kirjan näkymä tulevaisuuden maailmaan on aika ahdistava. 

Muita viime aikoina lukemiani vesiteemaa käsitteleviä romaaneja on ensiksikin Anni Kytömäen Finlandia-palkittu Margarita. Jokihelmisimpukka on vaarassa, kun luontoon kajotaan. J.P. Koskisen Hukkuvassa maassa ilmastotutkija yrittää soittaa hätäkelloja. Risto Isomäen Vedenpaisumuksen lapset on ekologinen trilleri. Kaksi tsunamia, toinen 6600-luvulla eKr ja toinen näinä aikoina Grönlannissa. Ihmiset ja ihmiskunta ovat luonnonvoimien armoilla.  

Vesiteema on pyörinyt mielessäni siksikin, että vesi on Joensuun kirjallisuustapahtuman ensi vuoden teema. Oli suuri helpotus, kun syyskuussa saimme järjestettyä kirjallisuustapahtumamme lapsiteemalla. Koronapandemia vei yhden vuoden välistä. Mutta koronan takia päästiin yksi askel eteenpäin kirjallisuustapahtuman kehittämisessä. Koko tapahtuma striimattiin. Niinpä sitä saattoi seurata myös kotisohvalla. Statistiikka kertoi, että yli 200 perheessä sitä seurattiinkin livenä. Ja toistatuhatta katsojaa oli tallenteillakin, kun ne olivat jonkin aikaa netissä. 

Joensuun kirjallisuustapahtuma kehittyy ensi vuonnakin. Striimaus jatkuu. Vesi kirjallisuudessa ja toisissa taiteissa sekä tieteissä tulee esille yhä useammasta näkökulmasta. Videovieraita oli syksyn tapahtumassa karjalaa puhuvaa pikku Miitreitä myöten. Sama tahti tulee jatkumaan. Suunnittelu on parhaillaan käynnissä kirjallisuustapahtuman työryhmässämme. Ehkä pääsemme yllättämään teidät ensi syksynä. 

Mikä muuten yhdistää näiden kahden vuoden tapahtumia? Lapsi- ja vesiteeman yhdistävä tekijä on ainakin lapsivesi. Siinä me kaikki kerran olemme uineet. 

Kari Tahvanainen

Kirjoittaja on kirjailija, Pohjois-Karjalan kirjailijayhdistys Ukrin varapuheenjohtaja 

Karjalan Heili 27.10.2021

Enon suuren pojan ministeri Matti Puhakan muisto

 

Enon ja Kontiolahden rajalla syntynyt ja Enon Suppuran kylällä kasvanut Matti Puhakka kasvatti itsestään sivistyneen ihmisen, joka sitten vaikutti suomalaisessa yhteiskunnassa valtioneuvostoa myöten. Sydämellään ja sivistyksellään. 

Muistakaapa Mattia, vaikkapa rahasummalla  hyvään maakunnan historiaa rikastuttavaan hankkeeseen. 

Suppuran kylän ohi Ala-Paukkajalla fillaroidessani on monesti tullut mieleeen, mistä köyhistä mutta rikkaista lähtökohdista sielläkin on ponnistettu maailmalle. 

Naapurin isäntä oli ollut Matin luokalla kansakoulussa. Eipä pahaa sanaa sanonut kaveristaan. Päinvastoin.

Kari Tahvanainen

Enolainen

Yhteiskuntatieteiden maisteri, kirjailija 

Aino ja Olla Teräsvuoren säätiön hallituksen jäsen 

Liikuttava taiteilijaromaani

Kirja-arvio

 

Joonatan Tola

Punainen planeetta

Otava, 2021, 345 s.

 

 

Liikuttava taiteilijaromaani

 

 

 

Liikuttava romaani, kerta kaikkiaan liikuttava on Joonatan Tolan esikoisteos Punainen planeetta.

Perheenisä on skitsofreenikko, joka raahaa perhettään ympäri Suomea. Neljä lasta ja sairaanhoitajavaimo saavat kärsiä kovia. Ulospäin taidemaalarin perhe näyttää siistiltä ja iloiselta. Onnellisuusmuurin takana kaikki on toisin.

Teoksen mottona on ”Ei puhuta ikävistä asioista”. Erityisesti taidemaalarin äiti käyttää lausetta, kun olisi palattava äidin ja pojan lapsuudensuhteeseen, puhumaan siitä, edes jotain. Hankala poika tuntee, että hänestä halutaan eroon, hänet halutaan pyyhkiä pois.

Romaani perustuu kuvataiteilija Mikko J. Tolan elämään, josta hänen Joonatan-poikansa on kirjoittanut historiallisen romaanin jäljelle jääneisiin papereihin ja pikkulapsen muistoihin perustuen. Ja luovaa mielikuvitusta käyttäen, kyseessähän on kaunokirjallinen kertomus. Perheen vaellus päättyy Joensuuhun, jossa Mikko Tola menehtyy 1989.

Kauan ennen koronaa maailmalla riehui toinen pandemia, polio. Mikon lääkäri-isä sairastuu siihen 1950-luvulla ja elää loppuelämänsä hengityskoneessa. Polioaika oli esillä myös Anni Kytömäen viime vuonna Finlandia-palkitussa romaanissa Margarita. Koettelemuksia riittää.

Punainen planeetta jättää ilmaan odotuksen myös mahdollisesta jatkoteoksesta tai jatkoteoksista. Miten lapset löysivät paikkansa niin sanotussa normaalissa yhteiskunnassa.

”Minä synnyin marraskuun pimeyteen vuonna 1983, ja lehteen painetun tiedon mukaan sain nimekseni ”Mikkael Joonatan Maksimillian”. Saatuaan puhelimitse tiedon, että lapsi todellakin oli poika, isä sekosi ja soitti kaikki tuntemansa ihmiset läpi, koska hänen ensimmäinen poikansa oli syntynyt maailmaan. Ilmoilla oli Jeesus-lapsen syntymän tutinaa, vain paimenet puuttuivat. Isä tilasi lehtimiehen paikalle ja pyysi, että lehteen kirjoitetaan kaikki kolme nimeäni ja isän sanat: ”Ei jää ainakaan nimestä kiinni, jos pojasta tulee suurmies.” – Minäkertoja kertoo syntymästään.

 

Kari Tahvanainen

16.10.2021

 

Kirjailija Joonatan Tola oli vieraana Pohjois-Karjalan kirjailijayhdistys Ukrin klubilla kevättalvella. - Kuvaaja Kari Tahvanainen 

Pakolaisnuorten elämä ei ole ruusuilla tanssimista

 Kirja-arvio

 Marja-Leena Tiainen

Hotelli Desperado

Icasos, 2021, 249 s.

 

 

Pakolaisnuorten elämä ei ole ruusuilla tanssimista

 

Hotelli Desperado on aika ajankohtainen nuorisoromaani kuopiolaiselta kirjailija Marja-Leena Tiaiselta. Syyrialainen teinipoika Daniel pakomatkalla kohti Suomea. Tarina alkaa Ateenasta, jossa suomalainen kirjailija haastattelee uutta jännitysromaaniaan varten pakolaisnuoria. Ja kuinkas ollakaan, kirjailija on kotoisin Puronsuusta Itä-Suomesta. Hyvin Joensuun kaltainen kaupunki. Ja lähellä on Laihon vastaanottokeskus. Nuoret pakolaispojat joutuvat kokemaan kovia matkallaan Eurooppaan ja Euroopassa.

Salakuljettajien ja huijareiden armoilla olevat pakolaispojat joutuvat matkallaan jopa myymään itseään ja varastelemaan lompakkoja turisteilta saadakseen ruokaa ja yösijaa. Hotelli Desperado on nimensä mukaisesti likainen ja täynnä asunnottomia kuhiseva niin sanottu hotelli keskellä Ateenaa. Pakolaisten elämä ei ole ruusuilla tanssimista vaan jokapäiväistä kamppailua elämästä.

Perheet ovat hajalla eri maissa ja osa perheenjäsenistä on menehtynyt. Danielin äiti ja isä sekä pikkusisko ovat kuolleet Syyrian sisällissodassa. Isovanhemmat ovat ainoa yhdysside vanhaan kotimaahan. Isoveli Jakob on päässyt jo aiemmin pakenemaan Eurooppaan ja päätynyt, kuinkas ollakaan, Laihon vastaanottokeskukseen. Danielinkin matka suuntautuu kohti Laihoa.

Onneksi ovat älypuhelimet. Aina ei tule ajatelleeksi, miten tärkeitä, välttämättömiä, nykyiset älypuhelimet ja internetin palvelut ovat nuorille pakolaisillekin. Niiden uumenissa ovat tallessa kenties viimeisiksi jäävät muistot kodista, perheestä, kotiseudusta, sukulaisista, ystävistä. Samoin sosiaaliset verkostot rakentuvat älypuhelinten varaan. Tämä on nykyaikaa.

Kirja on hyvä puheenvuoro pakolaiskeskusteluun. Maahanmuuttajat ovat ihmisiä, pakolaisia. He haluavat kouluttautua ja tulla asiantuntijoiksi. Uusiksi sukupolviksi rakentamaan vaikkapa tätä meidän harmaantuvaa Suomeamme. Uussuomalaiset.

Pakolaislasten ja -nuorten elämää Tiainen on kuvannut aiemmin mm. Alex-trilogian romaaneissa Alex ja pelon aika, Alex, Aisha ja Sam sekä Alex, Aisha ja toivon aika. Pohjois-Karjala Joensuuta ja Paiholaa myöten on hyvin tuttua seutua kirjailija Marja-Leena Tiaiselle, sillä hän on asunut vuosikymmeniä Liperin Viinijärvellä.

Laihon kylän suunnalla fillaroidessa kuvittelin joskus nähneeni nämä pojat Danielin ja Jakobin. Iloisesti tervehtivät pyöräilijää. Vastaanottokeskuksen nuoret.

 

Kari Tahvanainen

Aleksis Kiven päivän aattona 2021