Heikki Turunen
Yö kevään kuun
WSOY, 2005, 332 s.
Kirjailija Heikki Turunen oli vuonna 2005 peräti kahden romaanin mies. Ensin ilmestyi Hongan tarina, vaikuttava kertomus lieksalaisten Saarelaisen veljesten noususta Honkarakenteen yrittäjiksi, ja sitten Yö kevään kuun, hänen viidestoista romaaninsa. Juhlan kunniaksi avaankin kirjaksi kämmenelle Yö kevään kuu –romaanin. Heikki Turunen täytti joulukuussa 65 vuotta.
”Sitten sota loppui.” Siinäpä jälleen naseva romaanin alkulause! Siitä suurten ikäluokkien elämä alkoi ja maata alettiin raivata elämän pohjaksi, myös Pohjois-Karjalan syrjäseuduilla. Yö kevään kuun on kertomus tämän suuren ikäluokan aikuistumisesta, seksuaalisesta heräämisestä Vornankannaksella olevassa pikku kylässä. Siinä yhdistyy kahdenlaista vimmaa. Sodan kauhuista vielä painajaisia nähden heidät on vimmaisesti pantu alulle, ja kiihkeitä unia nähden nämä nuoret aikanaan tulevat aikuisuutensa portteja rynkyttämään.
Heikki Turusen varhaisemmasta tuotannosta tutut henkilöthän ne tässä jälleen ovat kuvauksen kohteina. Hupelin tilan porukka, Oinosen perhe, Viljon ja Kyllikin viisi lasta, Kimmo, Eero, Hannu, Hannele ja Heino. Ja muu kylän nuoriso, tytöt ja pojat. Eletään kiihkeimmin viisikymmen- ja kuusikymmenluvun vaihteen aikoja.
Siinä missä Maan veri –romaanissa vuodelta 1987 elettiin Heino Oinonen –nimisen nuoren miehen aikuistumisvaiheissa ja kuvattiin kaupunkiin muuttoa, Yö kevään kuun zuumaa nyt aivan lähietäisyydelle tuon tarinan alkuosaan, Heinon teini-ikään.
Tarina kulkee kouluvuosia pitkin, koulun päätyttyä talvisavotalle, tanssilavoille ja lopuksi paikkakunnan nuoria yhdistävään paratiisiin. Nuori mies haaveilee ullakkokamarissaan vakavasti taiteilijan urasta, piirtää, kirjoittaa ja lukee, Shakespearea, Kiveä, länkkäreitä. Ja tuottaa niiden pohjalta yritelmiä suurista tarinoista, piirtää sarjakuvalehteä.
Matka johtaa ennen pitkää Onnelan Viijan, naapurin taiteilijanaisen innoittamana jopa pyrkimään Ateneumiin. Mutta kokemus on karvas, mies astuu Helsingin paluujunasta asemalaiturille yön pimeydessä laihtuneena ja häntä koipien välissä. Mutta ennen pitkää kirjoittaminen valtaa mielen uutena intona. Heinon kirjoittamia runoja luetaan ja niillä voitetaan lausuntakilpailuissa ympäri maata. Kirjailijanalku saa tuulta siipiensä alle. Hän päättää näyttää niille.
Taiteilijasieluna Heino-poika on jonkinlainen kummajainen mustatukkaisena ujona hujoppina pienellä maaseutupaikkakunnalla. Ainoastaan muutamat kyläläiset tuntuvat häntä ymmärtävän ja osaavat kannustaa. Löytyypä lähettyviltä pari ammattitaiteilijaakin. Mutta muuten kirjoitusvihkot ja piirretyt kuvat pidetään puoliksi piilossa muilta. Ja esiintyminen koulun juhlassakin omien runojen kanssa meinaa jäädä änkyttämisen ja punastumisen asteelle.
Heikki Turunen kuvaa sodan jälkeisiä vuosikymmeniä verevällä kielellään jossa yhdistyy myös ajalle tyypillinen häveliäisyys. Vaikka teemana on voimakkaana heräävä seksuaalisuus ja siitä johtuvat kokeilut ja ihmettelyt, kielellisesti ne ilmaistaan kiertoilmauksin – ja se kuulostaa kyllä lukijasta aivan herkulliselta maalailulta verrattuna nykyajan suorasukaiseen kielenkäyttöön. Kuin siveltimenvetoja eroottisin kaarin.
Kylältä löytyy monenlaisia nuoria eikä Heikki Turunen kaihda kuvaamasta tätä monimuotoisuuttakaan. Heinon lähipiirissä pyörii kaksikin nuorta homomiestä ja kylillä homopoikia on huhujen mukaan muitakin. Silvo Meriläinen, nuori tarkkailukarjakko, ihailee nuorta taitelijasielua ja yrittää kannustaa tätä, mutta tunnustaa myös ihailevansa tätä eroottisella tasolla. Mutta toisen lähipiirin nuoren homon kautta Heino saa myös pitkäaikaisen trauman joutuessaan raiskatuksi omassa ullakkokamarissaan. Trauma se on siksikin, kun hän ei osaa puhua siitä kenellekään, ei ole käsitteitä, ei ole sanoja seksuaalisuudelle.
Mutta se mikä kylän nuorten elämää dramaattisimmin muuttaa, on nuoren, lähes heidän ikäisensä, opettajattaren saapuminen kyläkoululle. Anna-opettaja pistää pystyyn paratiisin ja vetää nuoret monimuotoiseen kerhotoimintaan kannustaakseen ja sivistääkseen heistä kunnon kansalaisia. Kerhon nimeksi tulee hirtehisesti Paradiso. Hirtehisesti siksi, että loppujen lopuksi paratiisiin kiemurtelee käärme ja draama huipentuu.
Kunnes kaikkitietävä kertoja vetää romaanin lopuksi langat yhteen ja valaisee ihmiskohtaloita aika nautittavasti ja koskettavasti. Yö kevään kuun -teoksessa on kyse myös kirjailija Heikki Turusen kuusikymmenvuotisjuhlaromaanista. Ja taustalla soi jälleen ajan musiikki, iskelmä monella tavoin. Muukin kuin romaanin komeasti päättävä Nuorten raittiuslaulu.
Suosittelen lukupöydälle tätä verevää nuorisokuvausta Karjalan kunnailta. Erityisesti nyt kun Turusen 65-vuotisjuhlanäyttely kiertää maakuntaa. Nyt se on nähtävillä Joensuun pääkirjaston aulassa.
Iskelmä Rex, Kirjana kämmenellä 13.2.2011, c Kari Tahvanainen
