Pyörällä päästään Liperissä

Tuuli on tuivertanut, sade pieksänyt, pakkanen paukutellut ja aurinko taas lämmittänyt, pienestä pitäen. Linnut ovat tehneet sen oksille pesänsä vuosi vuoden jälkeen, nyt tikka takoo pesäänsä harmaaseen runkoon. Ikivanha petäjä Mattisenlahden tien varressa keskellä vehmasta peltomaisemaa on tullut maamerkiksi varmasti kaikille kulkijoille.

Kuvittelen mielessäni monenlaista tarinaa ja sattumusta, joita honkavanhus on ehtinyt nähdä. Vielä jokunen aika sitten sillä oli yksi tukeva oksakin, joka ojentautui suojelevasti kohti tietä. Tänään pelkkä tukeva runko kertoo luottavaisena jatkuvuudesta. Sen ikätoveri puolestaan porskuttaa yhä  kaarnakuorensa suojassa vihreänä ja vireänä, juurellaan suojelusta kertova kyltti, muutaman virstan päässä Liperin kirkonkylälle päin.

Pyöräilen paljon Liperin maisemissa. Joensuusta pääsee kätevästi maaseudulle melkeinpä mihin suuntaan tahansa, mutta Liperi on luku sinänsä. Fillarin nokan voi antaa viedä Kuopiontien varrelta lukuisiin suuntiin. 

Jos haluat ajella herroiksi, sen kun annat mennä upouutta pyörätietä Ylämyllyltä kirkonkylälle. Ja siitä sitten eteenpäin vaikka Pyhäselän ympäri, Arvinsalmen lossilla hetken huilaten. Tai kohti Käsämää. Matkan varrelta voi poiketa pienemmille hiekkateille, löytää metsien keskeltä maatiloja, kuten Häyrynlahden tai Honkavaaran tienoilla. Maisema on leppeästi kumpuilevaa. – Tänä kesänä kylläkin varoin käyttämästä punaista pyöräilypaitaa, kun ne biisonit olivat karkuteillä, Olisivat varmaan mielellään harrastaneet härkätaistelua sellaisen fillaroijan kanssa.

Turhaan ei Liperiä kutsuta leipäpitäjäksi. Tähän aikaan vuodesta kaikkialla tuoksuu tuleentunut vilja, kuuluu leikkuupuimurin hurina, pelloille alkaa ilmaantua valkeita traktorin munia – kuten lapsen suusta kuulen. Keväällä ilmassa ovat toisenlaiset tuoksut, mutta maatilalla kasvaneena en pistä paskanhajua pahakseni, päinvastoin. Tuoksut palauttavat mieleen lapsuuden kesät heinäntekoineen ja saunan löylyineen hikisen heinätyspäivän jälkeen.

Siikasalmen entisen maatalousoppilaitoksen ohi kohti Ristin kylää fillaroidessa mielessä välähtää eräs koulupojan kesä. Olimme tuolla muutaman päivän 4H-kerhon järjestämällä mansikanviljelykurssilla . Mansikanviljelijää meistä Enon pojista ei tullut, mutta eihän oppi ojaan kaada.

Viinijärven maisemissa puolestaan kiehtovat vanhan asutuksen, kulttuurin merkit, vanha hautausmaa, kylän seudun nuokkuvat vanhat rakennukset, rautatie. Ylämylly on luku sinänsä, vedenjakaja. Ylämyllyn mäen jälkeen voikin kotimatkalla pistää jo keveämmälle vaihteelle. Ellei sitten tule mieleen poiketa vielä Pärnävaaralle. Tai, mikä ettei, siitä Vaivioon tai vielä Maaherrantienkin muhkeisiin mäkimaisemiin.

Pyöräily on kiehtova harrastus. Itse käytän sitä myös ajatushautomona. Pitkänmatkan pyöräilyssä on jotain meditatiivista, tasaisen menon myötä pyöräilijä vaipuu mietiskelyyn. Kirjailijana olen saanut pyöräretkillä monenlaisia ideoita, kehitellyt niitä eteenpäin. Kirjoittanut avainsanoja kesken kaiken muistiin pikku vihkoon, sillä hyvät ideat eivät aina säily mielessä kotiin asti.

Tätä kirjoittaessani odottelen jälleen sopivaa rakoa lähteä lenkille Liperiin. Sillä lenkillä tulee täyteen 4000 kilometriä. Kesä on ollut jälleen kerran suotuisa.

Kari Tahvanainen

kirjailija, YTM

Joensuu

Kolumni, Kotiseutu-Uutiset 26.9.2011 

Matkalla kotona maailmalla

Jostakin kotoisin

Johanna Hulkko

Tammi 2011, 230 s.

Matkalla kotona maailmalla

Maailman sanotaan tulleen yhä pienemmäksi tietotekniikan kehityksen ja hyvien kulkuyhteyksien seurauksena. Navigaattorilla voi vaikka tallentaa kulkemansa reitit hamasta lapsuudesta, piirtää ne kartalle, jos kuuluu nuorempiin ikäluokkiin. Tämänkertaisessa kirjavinkissä nuori päähenkilö on perustanut internetiin oman sivuston, Tuulenpesän, jolla voi seurata Peter Pan –nimimerkin vaellusta eri mantereilla.

”Vuosia hän oli uskonut, että vasta se, että Kalle tai Hannu tai äiti katsoi hänen kulkemiaan reittejä, teki kulkemisesta todellista. Vastaavia epätoivoisia todistuskappaleita ihmisten matkoista ja olemassaolosta olivat valokuva-albumit täynnään vihertäviä tai oransseja valokuvia viime vuosituhannelta, eikä nykyään voinut kyläillä kenenkään luona ilman, että jossain vaiheessa iltaa joku alkoi pyörittää valokuvia miniläppäristä tai televisiosta muiden kärsittäväksi. Jos matkoista ei jäänyt mitään jälkiä, oli aivan sama, oliko totona vai poissa. Jos liikettä ei tallentanut, ei kukaan voinut pian tietää, mihin se oli suuntautunut, mistä ja millä voimalla. Sen hän vain oli halunnut Tuulenpesällä kertoa. Sen että hän oli muualla ja että hän oli elossa.”

Johanna Hulkon uusi romaani Jostakin kotoisin vie matkalle maailmalle. Päähenkilö Jonttu on oululainen nuorukainen, joka jättää lukionsa kesken ja lähtee 18-vuotiaana maailmalle. Ensimmäinen etappi on Jamaika. Siitä päädytään eri mantereiden kautta lopulta Australiaan. Jonttu rakastuu Australiassa Miroon, ja ennen pitkää nuori miespari löytää punaisen tuvan ja perunamaan kaukaa australialaisesta pikkukaupungista. 

Romaanissa keskeisenä teemana on oman identiteetin etsintä, jota on näköjään mentävä harjoittamaan maapallon toiselle puolen. No, ovathan suomalaiset vanhoja Australian valloittajia. Isän menetys lapsuudessa on trauma, jota Jonttu käy läpi matkallaan maailmalla. Teoksessa palataankin takaumien kautta moneen otteeseen lapsuuden Ouluun. Kirjailija on mielestäni onnistunut kuvaamaan hyvin lapsuuden merkitystä elämän voimavarana.

Geokätköily on saavuttanut suuren suosion ympäri kehittynyttä maailmaa. Siinä etsitään navigaattorin avulla kätköjä, joissa on lokikirja johon löytö kuitataan, ja se ilmoitetaan myös nettiin.  Itsekin hurahdin siihen tänä syksynä ollessani etsimässä kätköjä ystävien kanssa länsirannikolla. Johanna Hulkon romaani Jostakin kotoisin kertoo osana Jontun tarinaa valaisevasti tästä uuden ajan aarresaarien etsimisestä. Teoksessa pohditaan myöskin navigaattorin käyttämisen filosofisia ulottuvuuksia, joskin pohdinnat omien reittien tallentamisesta jäävät hiukan ilmaan.

Ihminen on leikkivä olento ja aarteenetsintä kiehtovaa. Siihen saumaan on syntynyt geokätköily, joka vie leikin varjolla liikkumaan luontoon, toreille ja turuille. Hyvä niin. Sillä jos leikki loppuu, siinä on leikki kaukana.

Kirjana kämmenellä oli tänään lukuvinkkinä Johanna Hulkon romaani Jostakin kotoisin. 


Biisinä soi: Ultra Bra: Minä suojelen sinua kaikelta. Sanat Anni Sinnemäki 

Iskelmä Rex, Jokisappi - Kirjavinkki 26.9.2011, Kari Tahvanainen

Missä olit syyskuun yhdestoista?

Syyskuun yhdennestätoista tuli juuri kuluneeksi vuosikymmen. 
Sen kunniaksi tässä vuonna 2002 julkaistu juttuni. 

Missä olit syyskuun yhdestoista?

Aika pysähtyy nollapisteissä. Kennedy, Apollo, UKK, Estonia. Ja tuorein: syyskuun yhdestoista 2001. Näinä päivinä siitä on kulunut tasan vuosi. Se on jo siirtynyt yhteisten, suurempien tai pienempien, nollapisteidemme joukkoon. Kyselemme toisiltamme ja itseltämme: Missä olit silloin kun… Omalla kohdallani se liittyi erikoiseen vuoteen.

Laitan ruokaa yksin kotona tiistain illansuussa, kun kännykkä piippaa tekstiviestin. New Yorkiin ja Pentagoniin Washingtonissa on tehty ilmahyökkäys. Kaupungit ovat liekeissä. Avaa telkkari! – Ystäväni on huumorimiehiä, ajattelen. Kunnes avaan telkkarin. CNN on jo paikalla. Kaupungit palavat, muu ohjelma on peruutettu. Syksyinen illansuu pysähtyy. Tekstailen viestiä eteenpäin, soittelen ystäville. Emme haluaisi uskoa tätä todeksi.

Lähellä ovat vielä viimeisimmät henkilökohtaisetkin nollapisteet tuona iltana. Nuoren huligaanin pahoinpitelemäksi joutuminen aiemmin kevättalvella Joensuussa. Isäni kantaminen kesällä hautaan kuitenkin päällimmäisenä mielessä. Kuljemme kukin vielä omassa unessamme tuonkin jälkeen. Pitkiä päiviä ja öitä, joita emme ehkä koskaan saa takaisin mieleemme. Mutta pienemmät ja suuremmat ainutkertaiset tapahtumat kietoutuvat tällä hetkellä yhteen, yhdistävät meitä kaikkia.

Yhdysvaltain ilmatila suljetaan illan kuluessa. Finnairin lento palaa Helsinkiin. Ennustukset  kolmannesta maailmansodasta alkavat sinkoilla eetterissä. Toinen ystäväni on kuullut astrologin ennustuksen: ajan loppu näkyy jo tähtikartoilla. Lohduttelen häntä yösydämellä puhelimessa.

Muutaman päivän päästä koittaa hiljainen hetki syyskuun yhdennentoista uhrien muistolle meillä Suomessakin. Yliopistolla kuulen käytäväpuheena aamupäivällä kommentin: Mehän emme ole pitäneet tapana viettää tällaisia hiljaisia hetkiä. – Ja keskustelu kuuluu jatkuvan katkerina muistoina Vietnamin sodasta. Näiden menneisyyden vankien aika näyttää pysähtyneen jo kauan sitten. Onhan inhimillinen kärsimys aina sama, yhteinen taakka.

Menin kotiin ja sytytin valkoisen kynttilän ikkunalaudalle. Katsoin amerikkalaisen ystäväni James-Davidin kauan sitten lähettämää keltaisella reunustettua Yhdysvaltain pienoislippua. Merijalkaväki, palveluspaikkana Guantanamo, Kuuba. Tuo paikka olisi pian nouseva ihmisten mieliin. Mietin: James-David, missä olit syyskuun yhdestoista?

Kari Tahvanainen

Joensuu

Karjalan Maa, syyskuu 2002