Minä osaan lukea!

Minä osaan lukea!


Viime aikoina on useassa perheessä eletty jänniä aikoja. Lapset oppivat lukemaan. 


- Mie oon lukenut jo kolme kirjaa! – Mää osasin lukea jo ennen kouluun menoa! 
Huudahdukset kaikuvat iloisina ja onnellisina. On ollut mukavaa seurata muutaman lähipiirin lapsukaisen ensiaskelia lukemisen tiellä.


Lukutaitoa tulee harvemmin ajatelleeksi näin konkreettisesti. Yhä uudet ihmiset liittyvät kirjoitetun kulttuurimme valtavirtaan. Lukutaito on tiedonhankinnan perustyökalu ja monenlaisten elämysten luoja ja mahdollistaja. Maailman mitassa toivo paremmasta on lukutaidossa ja koulutuksessa. – Antakaa tyttöjen mennä kouluun ja maanne kehittyy, viestitetään olemassaolostaan kamppaileville maille vaikkapa Afrikassa. 


Hannu Mäkelä kertoo romaanissaan Minä muistan. Lapsuus, että hän oppi kirjaimet jo 2-vuotiaana, lukemaan 5-vuotiaana: ”Luen alkuun aina yhden, kaksi tai kolme lausetta. Laitan siihen kohtaan värikynällä hennon viivan, josta tiedän mistä jatkaa. … Ja sitten viivat loppuvat kokonaan, olen alkanut lukea yhtä soittoa. Ja niin olen siitä saakka lukenut.”


Minä muistan opetelleeni lukemaan tavaamalla kotona sanomalehdestä: KAR-JA-LAI-NEN. Kolme iloista rosvoa Kardemumman kaupungissa on jäänyt mieleen värikkäänä varhaisena kirjakokemuksena. Lukeminen avasi niin jännittäviä maailmoja, että luin koulun kirjaston pariin kertaan, kunnes siirryin ahmimaan Enon kunnankirjastoa. Kirjat ja lehdet ovat olleet hyvä kaveri elämän varrella, tosi hyvä kamu, joka on vienyt yli kaikista vaikeuksista; kuin taikamatolla olisi matkannut. 


Sille kamulle ja sen isolle kodille, kirjastolle, haluan sanoa Lainan päivänä tätä kirjoittaessani Kiitos, isolla kädellä Kiitos ja Onnea! Kirjasto Joensuussa täyttää 150 vuotta ja tarjosi tänään kahvit ja lasten esittämää musiikkia. Pääkirjastomme pullisteli lukevaa väkeä, mutta myös lukemistaidon kynnyksellä olevaa pikkuporukkaa. 


Kahveilla oli myös lukupiiriläisiä. Joensuussa toimii lukupiirejä mm. seutuopistolla, näkövammaisten yhdistyksellä, syöpäyhdistyksellä, Suomalaisella Kirjakaupalla, ja Santralla ja kumppaneillakin on omat lukupiirinsä. 


Vedän nyt toista vuotta seutuopiston Lukemisen lumo –lukupiiriä pääkirjastolla. Se on pyörinyt 1980-luvun alkupuolelta, onpa mukana yhäkin muutama tuolloin aloittanut lukija. Meitä on mukana monenikäisiä, lukiolaisesta eläkeikäisiin. Kokoonnumme lähes joka viikko syksystä kevääseen. 


Talven kirjalista syntyi vilkkaan keskustelun ja ideoinnin tuloksena. Kirjasto hoitaa kirjat saatavillemme. Tältä näyttää talvilistamme alku: Miika Nousiainen: Vadelmavenepakolainen; Chimamanda Ngozi Adichie: Purppuranpunainen hibiscus; F.E. Sillanpää: Hurskas kurjuus; Veikko Huotarinen: Kun tikka takoi; Matti Kettunen: Aavesoutaja; Joel Haahtela: Katoamispiste. 


Talvipakkasilla keskustelumme ja kirjamatkamme ovat polveilleet ympäri maailmaa, vuosisatoja, kunkin kirjan johdattelemana. Olemme tavanneet myös elävän kirjailijan teoksensa takaa, kun Matti Kettunen kävi kertomassa eräkirjailijan taipaleestaan ja esikoisteoksensa Aavesoutaja synnystä. 


Pitkä ja antoisa tie on lukijalle luvassa niistä ensimmäisistä tavaamistuokioista ja kirjoista. Onneksi kirjojen maailma on loputon; yhä uudet kirjailijat luovat tarinoita sen aalloille ja ulapoille. Lukemisen lumo säilyy läpi elämän. 




Kari Tahvanainen
kirjoittaja on kirjailija ja kirjailijayhdistys Ukrin varapuheenjohtaja 

Karjalan Heili –kaupunkilehti, kolumni 19.2.2012

Minulla on tämä elämäntapa – tarkastelussa emännän roolit

Kirsti Manninen (toim.)
Emäntävoimaa!
Maahenki 2009, 216 s.


Maatilan naispuolista omistajaa on ollut tapana kutsua emännäksi, mutta on tittelillä muitakin ulottuvuuksia. Tähän saatiin valaistusta valtakunnallisessa MoniNainen emäntä –kirjoituskilpailussa pari vuotta sitten. Kilpailun parhaimmistosta on kirjailija-tutkija Kirsti Manninen (joka tunnetaan myös kirjailijanimellä Enni Mustonen) koonnut monipuolisen antologian Emäntävoimaa! 


Maaseudun emännän roolit ovat liittyneet historiassamme maatalouden ja maaseudun muutokseen, rakennemuutokseen, tapojen ja arvojen muuttumiseen. Maanviljelijyys kaikenkattavana elämäntapana lienee se perinteisin näkemys emännänkin roolista. Emäntä voi olla myös ammatti, yrittäjä, äiti, puoliso, maalainen, koulutettu ammattilainen, ei välttämättä enää vain maatalon emäntä. Aina Kalevalasta asti suomalainen emäntä on ollut omalla tavallaan voimakas ja ahkera, itsenäinen nainen. Muistakaamme vain Niskavuoren naiset. 


Emäntävoimaa kuvataan teoksessa kuuden teeman kautta. Työ on usein raakaa raadantaa; emännyyteen opitaan kukin omalla tavallaan; emännän ja isännän suhteet yhteisessä yrityksessä ovat oma lukunsa; nykymaaseudun eläjä on usein yksinäinen; rakennemuutos ja luopuminen ovat kovaa todellisuutta; mutta auringonkukkia kasvaa lietesäiliössä, kuten teoksen lopussa kuvataan emännän naurua ja muuntumiskykyä, roolien rikkomista ja itsenäisyyden kutsua.  


Voittajaksi kirjoituskilpailussa tuli kolmekymppinen agrologi Anu Ellä Kangasniemeltä. ”Maitotilan emäntä on kunniallisin ja haastavin ammatti, minkä tiedän. En ole koskaan ollut maitotilan emäntänä, mutta olen ollut kaikki lapsuuteni kesät maitotilan topakan emännän suloinen lapsenlapsi.” Kirjoituksessaan hän kuvaa värikkäästi emännyyden ulottuvuuksia. Työntäyteiset nuoruuden kesät ovat jääneet unohtumattomina mieleen. Myöhemmin agrologi miettii emännän asemaa kiertäessään tilalta toiselle: ”Näen isäntien puheista heidän emäntänsä. Onko emäntä arvostettu johtaja, toinen tasavertainen viljelijä vai seisooko hän ruokapöydän takana, kun miehet syövät, valmiina ojentamaan lisää pikkuleipiä.” – Olen itsekin ihan oikeasti maaseudun nainen, Anu Ellä toteaa. 


Emännyys saa tulkkinsa ajoista ennen sotia ja siitä aina nykypäivään. ”Mummun aikana oli sota, äitini aikana maan talouden jaloilleennosto ja minun aikanani palloillaan EU:n tahtiin tietämättä oikein, mistä palkka koostuu. Kuka tietää, mitä kirjoittaa seuraavan sukupolven emäntä?” kirjoittaa Riitta Saloniemi. 


Teoksen lopussa palataan maalle uusmaalaisena, maallemuuttajana. Hannele Taskisen tarinassa emäntä asuu perheineen satavuotiaassa talossa ruotsinkielisellä rannikolla. Kehityksen nykyvaihe kuvastuu tässä tarinassa. Maaseutu on tyhjentynyt, mutta se myös täyttyy uusilla ja uusvanhoilla maallemuuttajilla, vaikka palvelurakenne on yhä heikompi. Matti Mäkelän esseet uudesta maaseudusta ja maalaispioneereista tulevat eittämättä mieleen. 


Topi Ikäläisen, Petri Kuokan ja Teijo Kuokan lämminsävyiset värikuvat ovat kuin suoraan meidän kenen tahansa muistojen albumista. 


Kirsti Mannisen Emäntävoimaa!-antologia ilmestyi 2009 Maahengen kustantamana. Tässä on teos, joka ei ihan heti vanhene. Arjen historiaa ja yhteiskunnan muutosta on tallennettu ansiokkaasti kansien väliin. Muutos jatkuu, emännyys niin kuin isännyyskin saa uusia muotoja, mutta kunnioitettavat perinteet säilyvät pohjavirtauksena. Emäntävoimaa! voisi suositella lukemiseksi, tuliaislahjaksi kaikille maallemuuttajille. 




Biisi: J. Karjalainen ja Veli-Matti Järvenpää: Meinasin meinasin (suomalainen kansanlaulu)

c Kari Tahvanainen, Iskelmä Rex 13.2.2012 

Syömään!

Tie sydämeen käy ruokamuistojen kautta 



Teija Venhola
Syömään!
Maahenki 2011, 103 s. 

Joskus harvoin kirjalle sattuu täydellinen nimi! Nimi joka kuvaa sisältöä paremmin kuin hyvin. Syömään! on sellainen nimi. Kun kuulet kutsun ruokapöytään, muistisi on avoinna ajassa, kaukaisiin ruokahetkiin, ihmisiin, paikkoihin. 


Teija Venhola on kirjoittanut Syömään!-nimisen ruokakirjan, joka ei ole keittokirja. Se on ruokamuistojen kirja. Paljasjalkainen stadilainen, jonka juuret ulottuvat Keski-Suomeen ja Savoon, kertoo elämänsä ruokahetkistä. Henkilökohtaisten muistojen kautta hahmottuu suomalaisen arkiruoan moniulotteista historiaa. Teos sisältää myös muutamia ruokareseptejä, kuten perunavellin, Hesan mummon kaalilaatikon ja kotiviilin teko-ohjeet. 


Kotiruokaa tehtiin vanhoina aikoina vaatimattomista aineksista, mutta sitäkin suuremmalla antaumuksella ja ilolla. Varmasti äveriäämmissä kodeissa on aina ollut niin sanotusti paremmat pöperöt, mutta millaisia lienevät aidot ruokamuistot. 


Syömään!-kirjan tarina lähtee Helsingin Kalliosta Pengerkadulta, jossa Hesan mummo loihtii tytölle ensimmäiset unohtumattomat ruokahetket, joissa on tuoretta lähiruokaa. Mummo kertoilee siinä sivussa suvun historiaa; ajasta jolloin ei ollut omaa kotia, vaan eleltiin toisten nurkissa. Vapunpäivän lounas mummon luona onkin juhlava ateria Elannon leipineen. Ja yhdistyvätpä ruokamuistoihin kirjallisuuskokemuksetkin: Niskavuoren Aarne ja Koskelan Akseli ovat ajan teini-ihastuksia. 


Pihlajamäen kodissa tehtiin arkiruokaa, johon liittyvät omat muistonsa. Kypsä uunilenkki kruunaa lauantain saunareissun jälkeen. Kuten myös tappaiskeitto, joka tehdään munuaisesta, maksasta, sydänlihasta mausteineen – muistellen ruoan historiaa ja teurastuspäivää maatilalla. Ruoka-ainekset käytetään tarkkaan kaupunkiperheessäkin. Äidin ensimmäinen pitsan tekeminen pistää lukijan hymyilemään. Eletään Dallasin aikoja, pizzeriat rantautuvat Helsinkiin. 


Ruokamatka jatkuu Keski-Suomeen Sumiaisiin, perheen kesämökille. Grillaushetket ja rakentelut ovat elävää kesämökkielämää, jossa isäkin pääsee loistamaan kokkina. Mäntsälässä ollaan mummolassa. Siellä nuori tyttö oppii mm. venykevellin tekemisen. Ruokien nimet ovat oma tarinansa, rakkaalla ruoalla on monta nimeä – ja lapsen mielikuvitus vielä lisänä. 


Syömään!-teoksen ruokamatka johtaa lopulta Laukaan Leppävirran kylään, kohti sukujuuria. On oma koti, jossa toteutetaan ja kehitellään, viedään eteenpäin ruokamuistojen sanomaa. ”Halusin tai en, olen sukuni jälkeläinen myös keittiössä.”


Teija Venholan Syömään! on yksinkertaisesta ideasta toteutettu kiinnostava tarina, joka avaa henkilökohtaisten ruokamuistojen kautta näkymän muuttuvaan suomalaiseen yhteiskuntaan. Ruoan ja ruokailun kulttuurihistoria herää henkiin värikkäiden ihmisten ja hetkien kautta. Äskettäin Suomalaisen Kirjallisuuden Seura julkaisi vastaavantapaisen teoksen suomalaisten kotoisista kahvihetkimuistoista, Tuija Saarinen: Pannu Kuumana. Siihen verrattuna Venholan teos on tiivis ja mielikuvitusta hivelevämpi. Sanoisin että pieni kulttuuriteko. Syömään!-teoksen on kustantanut Maahenki, joka on kunnostautunut muutenkin arkihistorian tallentamisessa.


Mässäillä olisi kyllä saanut enemmänkin. Sivumäärää olisi voinut kasvattaa sadasta sivusta vielä muutamalla ruokatarinalla. Kerronta on sen verran eloisaa. Mutta toisaalta, tästä voi lukija jatkaa muistelemalla omia ruokamuistojaan ja sen kautta juuriaan. Elämänkertaa voi koostaa tälläkin tavoin. 


Biisi: Jukka Leisti: Nelostie 

Kari Tahvanainen, Iskelmä Rex 30.1.2012