Aki Ollikainen
Nälkävuosi
Siltala, 2012, 141 s.
Lapsena ihmettelin usein Enon hautausmaalla olevaa valkoista patsasta. Sitä katsellessani mieleen syöpyi vuosi 1867. Se patsas on nälkään kuolleiden muistomerkki. Suuret nälkävuodet 1867 – 1868 koettelivat Enoa kovalla kädellä: nälkään kuoli 690 ihmistä. Koko Suomessa nälkä ja tartuntataudit tappoivat 150000 ihmistä. Sateiset ja kylmät kestä tuhosivat niin sadon kuin siemenviljankin. Syötiin pettua eri puunkuorta. Kirjana kämmenellä on tänään näistä vuosista kertova romaani, Aki Ollikaisen Nälkä.
Suuret nälkävuodet heräävät
tässä romaanissa eloon muutaman ihmiskohtalon kautta. Teos kulkee yksilötasolla
köyhän torppariperheen ja helsinkiläisten säätyläisveljesten sekä senaattorin
elämän kautta. Säätyläisillä ei ole nälkä mutta nälänhätä koskettaa kaikkia.
Marja ja Juhani Lehdon perhe elää
maalaistorpassaan kun nälkävuodet saapuvat. Köyhä perhe tekee kuolemaa, kaikki
syötävä on loppunut ja on kylmä. Juhani-isä makaa puolitajuttomana, hän on
antanut kaiken ruoan perheelleen. Isä jätetään kuolemaan. Marja lapsineen,
Mataleena-tyttönen ja aivan pieni Juho-poika, lähtevät kerjäläisiksi ja kohti
Pietaria säilyttääkseen henkensä maailmanlopun maisemissa.
Senaattori Helsingissä pohtii
kuumeisesti maan tulevaisuutta, ja yrittää löytää nälänhädästä positiivistakin
– heikot kuolevat pois. Suomen senaatti epäonnistui ravinnon turvaamisessa ja
hankinnassa ulkomailta. Kulkutaudit kuten lavantauti levisivät
kerjäläislaumojen mukana ympäri maata.
Lääkäri Teo ja apulaiskamreeri
Lars Renqvist ovat helsinkiläiset veljekset. Lääkäri yrittää auttaa
vähäväkisiä, mutta viihtyy myös prostituoitujen sängyssä. Senaattorin
kansliassa työskentelevä Lars puolestaan pohtii yläluokan vastuuta kansasta.
Historiallisesti eletään
Venäjän vallan aikaa. Suomi on suhteellisen itsenäinen suuriruhtinaskunta.
Tsaarina on Aleksanteri II, Suomen kenraalikuvernöörinä kreivi Nikolai
Adlerberg ja senaattorina suomalaisuusmies Johan Vilhelm Snellman.
Nälkä etenee preesensissä,
väliin lyyrisesti, väliin hyvinkin raadollisesti ja naturalistisesti. Uni ja
valvetodellisuus kietoutuvat toisiinsa kuten nälkään kuolemassa olevan ihmisen
tajunta. Ihmiset käyttävät toisiaan hyväkseen enemmän kuin auttavat
selviytymään. Hyväksikäyttöä kuvataan ennen kaikkea seksuaalisena raakuutena.
Kerronta on tiivistä, mutta samalla jotenkin ilmavaa. Tässä romaanissa on vain
141 sivua. Siihen mahtuu Aki Ollikaisen hyvällä tyylillä kaikki. Esikoisteos on
harvinaisen valmis.
Kuinka romaanihenkilöille lopulta
käy, jääköön lukijan selvitettäväksi. Lukijana minusta tuntui kuin olisin itse
ollut nälkävuosien maisemissa ja mielenmaisemissa, kärsimässä ihmisten kanssa
yhteistä kärsimystä. Loppuratkaisun kohdilla sitten jo vähän helpotti, vaikka
lumi oli peittänyt matkan varrella monia ruumiita valkoisella lakanallaan
viimeiseen lepoon luontoäidin helmaan.
Suurten nälkävuosien
muistomerkkejä löytyy Enon hautausmaan lisäksi hyvin monelta hautausmaalta
ympäri Suomea. Menkääpä Aki Ollikaisen Nälkä-romaanin luettuanne etsimään
sellainen muistomerkki. Laskekaa sille kukkia ja hiljentykää hetkeksi kaikkien
Juhojen ja Mataleenojen muistoksi.
Biisi: Hector: Olen hautausmaa (sanat: Heikki Harma)
c Kari Tahvanainen, Iskelmä Rex, Jokisappi-kirjallisuusohjelma 22.4.2013
