Sitä vain asua möllötetään

Kolumni

Kuinka monta ihmistä sinä tunnet kerrostalostasi, pihaltasi, kadultasi? Jo kaupunkisosiologian opintojaksolla yliopistossa saatiin tietää, että kaupunkiasuminen on luonteeltaan yhä privatisoituneempaa, yksityistyneempää. Helsingissä kerätään asunnoista unohtuneita vuosia vanhoja vanhusten muumioita. Asuinyhteisöissä sikiää myös skiniongelman tapaisia ilmiöitä. Tulee mieleen, että missä se tolkun yhteisöllisyys nykyisin luuraa. 
     Joensuulaisesta asuinyhteisöstä on ollut kiehtovaa lueskella Kaisu Kortelaisen väitöskirjasta Penttilän sahayhteisö ja työläisyys (2008). Penttiläläisten muisteluun perustuva kuvaus vuosikymmenten takaisesta suuresta ja vilkkaasta yhteisöstä herättää kysymyksiä. Olisiko siitä opittavaa, edes ajatuksen tasolla? 

Penttilässä kyse oli yli satavuotisesta yhteisöllisyyden kaudesta, joka alkoi rapautua kerrostaloasutuksen lisääntyessä ja sittemmin sahan toiminnan loppuessa. Lopuksi poikaviikarit vielä polttivat koko sahan. Penttilän skiniongelma sivusi tätä vaihetta. Aiemmin penttiläläiset tunsivat toisensa ja kokivat kuuluvansa asuinyhteisöönsä. Taloissa ei pidetty ovia kiinni. Sauna ja pyykkitupa olivat tärkeitä tapaamispaikkoja, ”sosiaalisia hoitokeskuksia”. Urheilu- ja kerhotoiminta oli vilkasta. Pidettiin talkoita. Oli värikkäitä persoonia, jotka kaikki tunsivat.  Yhteishenki toimi tavan ihmisten turvaverkostona. 
     Ajatuksen tasolla voisi kuvitella että nykyaikaan tästä yhteisöllisyydestä voisi soveltaa ainakin vastuuta ja yhteishenkeä, kevyttä turvaverkostoa. Mikrotasolta taloyhtiöistä aina kaupunginosayhdistyksiin. 
     Heikoimmillaan taloyhtiön toiminta täyttää vain asunto-osakeyhtiölain minimivaatimukset, taloudelliset asiat. Pahimmillaan toimimattomuus konkretisoituu siinä, että puheenjohtajaksi on jumiutunut henkilö joka ei kykene tai halua talon elävän. Hallitus ja isännöitsijäkin ovat pimennossa. Vallitsee kyttäämisen ja kyräilyn ilmapiiri. Tuskinpa monikaan haluaisi ostaa asuntoa tällaisesta taloyhtiöstä. 
     Kaikki voisi olla toisin. Viitseliäisyyden ja mielikuvituksen voimasta kertoi mainiosti toimittaja Anna Tenhu 26.1. netti-Heilin blogipalstalla. Miten olisi taloyhtiön oma auto, yhteinen lemmikki, pyykkitupa, yhteiset saunavuorot, oma kuntosali? Viittasipa Tenhu maailman metropoleissa toimiviin asukasyhdistysten omiin katupartioihinkin. 
     Kevyttä 2000-luvun yhteisöllisyyttä asuinalueilla varmasti tarvittaisiin, virtuaaliyhteisöllisyys ei riitä. Pienikin toisten huomioonottaminen voisi ehkäistä lasten kiusaamista ja suurimmillaan myös nykyisten skiniongelmien sikiämistä. Kaikki lähtee pienestä kuten käyttäytymiskulttuurista, tervehtimisestä. Ja päättäväisestä asioihin puuttumisesta, jos tarve sitä vaatii. 

Minulla on lukkarinrakkautta kotikatuuni, jolla olen asunut jo 25 vuotta. Ukkini sisko asui samalla kadulla 1900-luvun alkuvuosina. Sitten hän ja ukkini hankkivat keisarilta ulkomaanpassit. Sisko lähti valtamerihöyryllä siirtolaiseksi Amerikkaan, ukkini ei jostain syystä lähtenyt. Muutoin olisin syntynyt Minnesotassa vahvaan ja arvostettuun suomalaisyhteisöön, monikulttuuriseen maailmaan. Elämä on sattumanvaraista, mikä tulee mieleen nykypakolaisiakin katsellessa ja naapurin evakkoja muistellessa. 
     Olenpa selvitellyt historioitsija Heikki Tarman avulla kerrostalomme tontin historiaakin. Vanha puu-Joensuu se on ollut voimissaan tälläkin kohtaa maapalloa, juurilla. 


Kari Tahvanainen
kirjoittaja on kirjailija, YTM, kirjailijayhdistys Ukrin varapuheenjohtaja 

PS. Kolumnistilla on myös kokemusta asunto-osakeyhtiön hallitustyöskentelystä  parinkymmenen vuoden ajalta. Sellainen on tutkimuksellisestikin antoisa kokemus. 

Kuvat: Kari Tahvanainen

Kolumni Karjalan Heilissä 17.2.2016