Kirja kämmenellä
Katja Kärki
Jumalan huone
Bazar, 2019,
463 s.
Naiskohtaloita
uskonlahkon varjossa
”Jos
katsoisin taakseni, muuttuisinko suolapatsaaksi. Jalkani jähmettyvät ja
liimaavat minut kiinni asfalttiin. Silmäni tarttuvat tuijottamaan mäen alla
piirtyvää kirkon siluettia, vettä ja vaaroja, jotka kerrostuvat sinisinä
aamusumun lävitse. Käteni kietoutuvat metsikön mäntyihin, muuttuvat oksiksi,
kuviksi karahkoiksi. Ehkä takanani kaikki palaa ja sortuu. Sortukoon. Palakoon
poroksi koko kurja kylä. …
Hyvästi isä
ja äiti. Hyvästi veljet, jotka pääsitte liian helpolla pelkästään siksi, että
teillä on miehen kromosomit, sukkahien peittämät jalat ja allanne viritetyt
mopot, iltaöiden vapaus. Hyvästi Maria. Hyvästi koko perkeleen suku. Sinne te
jäätte, selkäni taakse jeesuskristuksen sovintoverta valuen, jumalanrauhaa ja
taivaankirkkautta hokien ja toistenne olkapäitä puristaen, kun minä menen pois,
kun en mahdu teidän maailmaanne, kun olen liikaa kaikkea.”
Näin alkaa
Katja Kärjen esikoisromaani Jumalan huone. Kirjailija on kotoisin Nurmeksesta, nykyisin
Rovaniemellä asuva opettaja. Jumalan huone kertoo lestadiolaisuudesta ja
tiukasta uskonyhteisöstä Lieksan seudulla Pohjois-Karjalassa Martikaisten, kolmen
naissukupolven kautta.
Aili vuonna
1920 syntyneenä on vanhinta sukupolvea. Hän on hyvin juureva ja samalla herkkä
ihminen, joka kunnioittaa oman äitinsä ämmä-Eevan opetuksia ja uskonnollista
moraalia. Hän kokee saavansa vaikeina vuosina turvaa, lohtua ja elävää
yhteisöllisyyttä lestadiolaisuudesta.
Ailin siskon
Vienon tytär Maria on 1960 syntynyttä sukupolvea. Hän on oman tiensä kulkija,
naimaton nainen lestadiolaisuuden liepeillä, opiskelee suomen kieltä Joensuun
korkeakoulussa ja päätyy maahanmuuttajien opettajaksi. Tulevaisuus on silti
yllätyksiä täynnä.
Marian
siskontytär Elsa 1985 syntyneenä edustaa jo aivan uudenlaista sukupolvea. Kuten
romaanin alkusivuilta kuuluu, hän tekee täydellisen hypyn ulos
lestadiolaisuudesta. Elsan lukioaikainen festarireissu Ilosaarirockiin on osa
vapautumista. Se jatkuu jopa koomisiin mittoihin hänen päästyään opiskelemaan
Jyväskylän yliopistoon. Biletyksellä ja rälläämisellä ei tunnu olevan rajoja,
nuori nainen etsii itseään.
Elsa
päättää tehdä ”kaikki synnit”. Tanssiminen, tv:n katselu, musiikin
kuunteleminen, meikkaaminen, korvareiät, hiusten värjääminen, alkoholin
juominen ja humalassa oleminen, esiaviollinen seksi eli huoraaminen, valehtelu,
tappaminen, huumeet, homoseksuaalisuus… Lista pitenee.
”Kesä on
kermavaahtoa ja mansikoita, valoisia pitkiä iltoja ja pyöräretkiä metsän läpi
uimarannalle, jossa kalliolla voi maata ja antaa auringon hieroa ihoa kuumilla
säteillä. Sitten voi molskahtaa vilpoisaan järveen ja antaa tukan valua märkänä
selkää vastan.” Näin ajattelee teinityttö Elsa. Ja telkkaria katsotaan salaa
naapurissa toisten lasten kanssa.
Jumalan
huone on myös historiallinen maalaisromaani. Sotia edeltänyt sukupolvi joutui
kokemaan köyhyyttä ja sodan pelkoa, desanttien murhatöitä kuten Lieksan seudulla
todellisuudessakin tapahtui, kun kokonaisia perheitä surmattiin. Kaiken
kaikkiaan sodan jäljet näkyvät tämänkin romaanin vanhimmissa sukupolvissa.
Toksinen
maskuliinisuus, kuten nykyisin sanotaan, käyttää tuhoavaa voimaansa niin kaiken
kieltävien saarnaajien kuin useiden muidenkin miesten teoissa ja sanoissa.
Vanhinta sukupolvea edustavan Maurin hahmossa se tiivistyy oman vaimonsa
tappajaan, tyttöjen ja naisten ahdistelijaan ja pahoinpitelijään. Sillä hänen
valta on. ”Nainen vaietkoon seurakunnassa.”
Jos haluaa
olla erilainen ja elää omaa elämäänsä, on vain yksi vaihtoehto: on lähdettävä.
Naiset haluavat koulutusta ja toisenlaista elämää, joten heidän on lähdettävä.
Marian Paavo-veli pakotetaan lähtemään 1970-luvulla nuorena Ruotsiin, koska hän
on homo. Perhe hylkää hänet, ”se hirtti itsensä”, mutta tulevaisuus on
yllätyksiä täynnä. ”Myö kaikki ollaan hirmu surullisia, jos sinä jouvut
väärille teille ja kaotuksseen.” Lestadiolaisuudesta erkaantuminen merkitsee
parannuskokouksia ja –keskusteluja, välien menettämistä läheisiin.
Kerronta on
värikästä ja intohimoista. Jumalan huone on jaksotettu niin hyvin, että se
koukuttaa lukijansa kun vain alkuun pääsee. Kirjaa lukiessa kaipasi tosin usein
sukupuuta. Ajassa liikkuminen ja sukulaisuussuhteiden muistaminen pisti välillä
selaamaan kirjaa taaksepäin. Romaanin sävy on usein aika synkkä, taustalla
väreilee suuri tragedia. Verisiteet ovat lopultakin lähes murtumattomat, suku
on olemassa ja muistot elämässä. Lukiessa tuli mieleen niin Pauliina Rauhalan
Taivaslaulu kuin Timo K. Mukankin tuotanto.
”Koen olevani
nyt kypsä kirjoittamaan lestadiolaisuuden ongelmista. Kun yritin kirjoittaa
samoista asioista parikymppisenä, olin täynnä vihaa uskovaisuutta kohtaan. Nyt
pystyn eri tavalla käsittelemään asiaa. Tämä kirja on ehkä osittain terapiaa
minulle.” – Katja Kärki Viva-lehdessä 2/2019
Kirja kämmenellä
Kari Tahvanainen
Iskelmä Rex 27.1.2020
