Tutkielma kosketuksesta - Otto Lehtinen: Nämä kallisarvoiset asiat

 

Kirja-arvio

 

Otto Lehtinen

Nämä kallisarvoiset asiat

Gummerus, 2020, 297 s.

 

Tutkielma kosketuksesta

 

”Älä syö kaikkea”, Samuel huutaa olohuoneesta. Rutistan tyhjän perunalastupussin kasaan ja työnnän roskikseen, olkani takaa vilkuilen eteiseen kannettua matkalaukkua, joka heittää varjonsa lattiaan. Se seisoo hämärässä kuin pieni musta mörkö.

”Syönpäs”, vastaan ja kannan kukkuroilleen ahdetun kulhon olohuoneeseen. Samuel yrittää kauhaista kourallisen, mutta vedän sipsit kiusoitellen kauemmas. Istuudun sohvan vastakkaiseen nurkkaan, nostan jalkani sohvapöydälle, siirrän kulhon vatsani päälle.

”Sipsirotta”, Samuel naurahtaa. ”Mistä kolosta sinä oikein pääsit sisään”” Hän alkaa nuuhkia minua ja sanoo: ”Vai tällainen ovela rotta”, ja nappaa kulhon sylistäni. Hän kaataa minut makuulle ja vääntää käsiäni. Tiedän, että tämä on leikkiä, leikkiähän se vain on, kai tämä on leikkiä. Jähmetyn aloilleni kädet tiukasti kyljissä kiinni, polvet koukussa.”

 

Joensuussa syntynyt, kasvanut ja koulunsa käynyt kirjailija Otto Lehtinen tuli lukijoille tutuksi 2016 esikoisromaanillaan Wurlitzer. 2020 häneltä ilmestyi uusi romaani Nämä kallisarvoiset asiat.

Voisi sanoa, että Kallisarvoiset asiat on tutkielma kosketuksesta. Päähenkilö Jon ja hänen puolisonsa Samuel ovat hämillään kosketuksesta. Romaanin toinen pari, Judy ja Heikki, taas täynnä väkivaltaa, kosketusta. Väkivallalla on myös omat juurensa, samoin kosketuksen pelolla. Kirjan juonta paljastamatta voi sanoa, että juuret koskettavat. Yleisinhimillinen kasvutarina.

Kosketuksia Otto Lehtinen valottaa taitavasti nuoren kirjailijan himokkaalla otteella.

Tätä menoa hänestä tulee klassikkokirjailija.

 

Otto Lehtinen. Kuva: Gummerus 

Kari Tahvanainen

7.4.2022

 

Lue arvioni esikoisteoksesta 

 

Venäjän sotarikokset Ukrainassa

 

Kirja-arvio

 

Joni Pyysalo

Putoamispaikka

WSOY, 2022, 265 s.

 

Lyyristä proosaa aikamme kysymyksistä, lähikosketuksia

 

Isoäiti katoaa ja siitä alkaa perheen etsintäaika. Etsitään kadonnutta. Mutta etsitään samalla omaa itseä, kukin omassa sukupolvessaan. Ahdistus ja neuvottomuus nousee esiin. Sellaista nykyelämä ja -maailma on. – Tässä romaanissa vuodenkiertoa eletään helmikuusta, kun isoäiti katoaa, aina elokuuhun saakka.

”Tykkylumen painosta katkeamaisillaan olevat oksat ja kuuran vaalentamat puunrungot, hangesta taivaaseen jatkuva kaikkivalkeus. Nona ei ole aiemmin ajanut lumisena talvena Aranin äidin talolle, seuraa tien reunaa aurauskepeistä ja jarruttaa liian aikaisin jyrkästi kaartuvissa alamäissä. Aukeilla, joiden päässä ennen siinsi meri, näyttää kuin jokin olisi poistettu, korvattu kysymyksellä.”

Joni Pyysalon uutta romaania Putoamispaikka on kehuttu ajankohtaisuudesta ja hyvästä kielestä. Runollisella kielellähän tämä on kirjoitettu. Naturalismiakin löytyy luontokuvauksissa. Ajankohtaisuus on konkreettista. Ilmastonmuutos, kuluttaminen, identiteetti someaikaan, juurien etsintä. Suuria kysymyksiä, joita itse kukin pohtii ja omalla kohdallaan ja omassa ahdistuksessaan. Lopullisia vastauksia ei ehkä saada, mutta etsintä on merkityksellistä jo sinällään.

”Arla tuntee syyllisyyttä siitä, että on väsynyt seuraamiseen, kommentointiin, tiedon jakamiseen, adressien täyttämiseen sekä keskusteluun politiikasta, ideologiasta ja synkästä tulevaisuudenkuvasta. Riittämättömyys on uusi musta, ylisukupolvikokemus, kuten lyhytjännitteisyys, muisti- ja keskittymisvaikeudet.

Arla tuskastuu tiedostamisesta, ja listaa henkilökohtaisesti kokemiaan ahdistuksen lajeja. Suorittamisahdistus. Informaatioahdistus. Sanallistamisahdistus. Someahdistus. Tiedostamisahdistus. Sukupolviahdistus. Ympäristöahdistus.

Omatunto, tyhjä kelluntapuku ajelehtimassa tilastojen ja uutisten kärsimysmeressä, itsekseen sammuva varoitusääni.

Pitäisi olla kova, kasvattaa panssari, suojata itseä, vetää rajat, pitää etäisyyttä, tai nääntyy. Mutta Arla ei halua muuttua. Hän on oikea ihminen. Hän haluaa olla, riittää, toivoa, iloita, halata, tuntea, eikä tulla tunnetuksi.

Varoittamatta alkava ukkoskuuro, salamat, käynnistyvä hälytysajoneuvon sireeni. Asfaltista pulpahtava raskas, pronssinen viemärinkansi, rinnekadun pop up -vesiliukumäki. Sateet ovat muuttuneet, koventuneet. Sen tuntee, vaikka ei osaa selittää.”

Hyvää kieltä on aina mukava lukea, vaikkakin ajankohtainen sisältö välillä ahdistaa. Mutta sehän on elämää, ja hyvää kirjallisuutta.

Joni Pyysalo on Jarkko Laineen seuran puheenjohtaja.

  

Kari Tahvanainen

1.4.2022