Aleksis Kiven seitsemän veljestä

Kirjoitan tätä kolumnia Aleksis Kiven päivää odotellessa. Uusi tutkimus kertoo, että Seitsemän veljestä on edelleen yksi eniten suomalaisiin vaikuttaneista taideteoksista.

     Uusmaalainen, melkeinpä tulevalla kehäkolmosella asunut kirjailija loi pääteoksessaan vaikuttavan kuvan suomalaisista sisupusseista ja elävästä luonnosta. Veljekset palaavat Impivaaran seikkailunsa jälkeen takaisin yhteiskuntaan. Romaanista on noussut vertauskuvaksi mm. impivaaralaisuus.

     Impivaaralaisuus tuli mieleen muutama vuosi sitten, kun seurasin Joensuussa Abloyn tehdaspaloa, jossa ilmaan pääsi syaanivetyä. Hätätiedotukset annettiin vain suomeksi, vaikka lähistöllä asuu monenkielisiä ihmisiä. Pelastustoimesta vastaavat taitavat elää vielä impivaaralaisessa Suomessa. Tiedotuksia olisi jo korkea aika ruveta lähettämään myös ruotsiksi, englanniksi, ranskaksi ja venäjäksikin, kaikilla alustoilla.

     Kerron pari kuulemaani tositarinaa nykyajan impivaaralaisuudesta.

     Kävelipä synnyinkyläni kylätiellä musta mies reppu selässä keskellä kesäpäivää. Sitäkös kyläläiset ihmettelemään.  Olisiko ollut pari vuosikymmentä sitten. Ja eikun soittamaan poliisille: ”Tiällä meijän kylätiellä kävellöö neeker. Mitähän sillä on mielessä? Tulukkee viemmään se pois.” Ja poliisihan tuli.

     Tämän kesän ruraalilegenda Pohjois-Karjalasta. Asuipa maalaistalossa metsien keskellä perhe, jolla oli kehitysvammainen poika, parikymppinen, kehitystasoltaan seitsenvuotias. Syyskesän illansuussa äiti tuli töistä kotiin ja vastassa oli poika silmät innosta säihkyen: ”Äiti, mie löysin menninkäisen. Se on nyt vankina meijän aitassa.” Ja pitihän äidin mennä katsomaan. Aitan sängyllä istui surullisena menninkäinen, thaimaalainen marjanpoimijamies. Kuulemma vei aikansa ennen kuin taikku saatiin toimitettua majapaikkaansa. Yhteistä kieltä ei ollut.

     Muuttajat ovat muotia syksyn tv-sarjoissa. Suonna Konosen kotoisan laulun säestämät paluumuuttajat etsivät pesäpaikkaansa Pohjois-Karjalasta.

     Muuttajia katsoessa on tullut mieleen kirjailija Matti Mäkelän essee Kylässä, kokoelmasta Ihmisen olosijat. Siinä Mäkelä muotoilee uudisasukkaan muotokuvaa. Impivaaraan muuttavat uuden ajan ihmiset eivät välitä, onko palvelurakennetta vai ei; arvot ovat toisaalla, rauhallisessa, turvallisessa ja luonnonläheisessä asuinympäristössä. Sinne nämä uudisasukkaat suuntaavat vankkureineen ja tietokoneineen, tekevät etätöitä ympäri maapalloa. Kylät eivät ole kuolemassa vaan kokevat uuden renessanssin.

     Pohjois-Karjalasta ovat ihmiset muuttaneet kehäkolmoselle niin työn kuin vapaudenkin perässä. Näen sieluni silmin, kuinka näidenkin ihmisten vankkureita vaeltaa vielä kohti impivaaraa. Samoin kuin tänne alkavat kotiutua ihmiset eri puolilta maailmaa tuoden mukanaan uutta kulttuuria ja ajatuksia sekoittumaan rakkaaseen suomalaisuuteemme, ja rakentamaan sille tulevaisuutta.

     Myös sateenkaariperheet palaavat maakuntaan, seksuaalipakolaisten aika on ohi. Yhteiskuntatieteilijä Richard Floridaa lainaten luovat luokat kuten insinöörit, tutkijat, taiteilijat, muusikot, muotoilijat ja tietotyön ammattilaiset tuovat hyvinvointia seuduille joilla heitä tuetaan ja luodaan työmahdollisuuksia. Luovien alueiden tunnusmerkki on suvaitsevaisuus, luovuuden piilaaksoissa äänestetään jaloilla.

     Taiteilijoiden taloudellinen asema ei 2000-luvun alussakaan ole kaukana Aleksis Kiven ajoista. Suomen Kirjailijaliiton puheenjohtaja Tuula-Liina Varis esitti keväällä Kirjailija-lehden pääkirjoituksessa kivimäisen utopian:

     ”Kunpa kirjailijoiden elämäntaival sujuisikin kuin seestyneillä seitsemällä veljeksellä: kulkien rauhallisesti puolipäivän korkeudelle ylös ja kallistuen rauhaisasti alas illan lepoon. Kunpa kirjailija uran edetessä pystyisi hankkimaan työllään toimeentulonsa ja ehkä pienen eläkkeenkin loppuelämänsä ’apurahaksi’”.

Kari Tahvanainen

Kirjoittaja on kirjailija ja Pohjois-Karjalan kirjailijayhdistys Ukrin varapuheenjohtaja

Kolumni, Karjalan Heili -kaupunkilehti 10.10.2012 Aleksis Kiven ja suomalaisen kirjallisuuden päivänä 

PS. Impivaara-Suomeen ja sen tulevaisuuteen sopii seuraava jälkikirjoitus: 

Professori Sixten Korkman, arvostettu talousvaikuttaja, toteaa äskettäisessä haastattelussaan (Karjalainen 18.10.2012), että Suomi on vaarassa näivettyä. 
- Suomi näivettyy. Kehittyvät maat, Kiina ensimmäisenä, ottavat perinteisen raskaan teollisuuden. Meillä ei synny riittävästi uutta teollisuutta ja uusia aloja, jotka turvaisivat suomalaisten työpaikat ja hyvinvointiyhteiskunnan. Metsäteollisuus on varjo entisestään, informaatioteknologiassa olemme jääneet länsimaista jälkeen, vaikka meillä oli Nokian menestystarina. 
Suomen uusia vientivaltteja voisivat Korkmanin mukaan olla ympäristöinvestoinnit, clean tech, uusiutuva energia sekä koulutus- ja yrityspalvelut. 
- Huippuosaaminen on tärkein voimavaramme. Nokian insinöörit perustavat uusia yrityksiä ja luovat uusia työpaikkoja. Opiskelijamme ovat fiksuja ja koulutettuja. Kyllä sieltä pesee. 
- Meidän pitää luoda hyvät olosuhteet ihmisille ja yrityksille, heistä kaikki on kiinni. 

Haastattelu liittyy Korkmanin uuden kirjan ilmestymiseen: Talous ja utopia. Docendo, 2012. 

Pyhäpäivänä

Variksen pyhäpäivä...  

 meni ilmahypyksi katulampun päältä.

 Joensuun rautatieaseman makasiini paloi yöllä poroksi. 

Joensuun savuja lokakuisena pyhäpäivänä. 

Kuvat c Kari Tahvanainen

Kirjallisessa nuotioillassa Joensuussa

Suuntasimme keskiviikkoiltana 5.9. kodalle Joensuun Kalmonniemeen, samoille seuduille jossa on ollut satoja vuosia sitten luostari - Pyhäselän järven rannalle. Tavoitteena oli keskustella luonnosta ja kirjallisuudesta. Ilta oli aurinkoinen, lämmin ja tuulinen. Perillä keitimme nokipannukahvit ja paistoimme makkaraa. Kodassa oli lopulta noin 35 ihmistä. Avasin illan Ukrin puheenjohtaja Kanerva Tuomisen kanssa. Sitten ääneen pääsivät kirjailijat Eeva Tikka ja Matti Kettunen. Pielisjoki - elämän virta -teosta esitteli dosentti Heikki Vesajoki ja lopuksi Suomen kalastusmuseoita esitteli FT, toiminnanjohtaja Ari Lappalainen. 

Unohtumaton ilta. Pääsimme näkemään auringonlaskunkin. Kotiin viemisiksi jäi muutakin kuin hyvä savuntuoksu vaatteissa. Tällaisia pitäisi järjestää useamminkin. Nyt idean isänä oli kirjailija Matti Kettunen ja toteuttajana Suomen Maakuntakirjailijat yhteistyössä Pohjois-Karjalan kirjailijayhdistys Ukrin kanssa. 

Kuvat c Kari Tahvanainen

Mitä on tyytyväisyys?

Mitä miettinee mummini tässä kuvassa, sitä olen monesti ajatellut. Takana jo pitkä elämä; vapautuminen Kaukaan torpparina olemisesta pientilalliseksi, sota, evakkoreissu Pohjanmaalle, pojan sotavankeus, epävarmuus, sodanjälkeinen uudisrakentaminen ja vaatimaton hyvinvointi, vanhuus.

Harvinainen värikuva Kaisa Tahvanaisesta on vuodelta 1965. Kuva on otettu Pirttivaaran Pykälävaarassa Enossa kotitalon tuvassa. Kuvan ottaja tuntematon. 

Kuva: Kari Tahvanaisen albumista

One small step

“That’s one small step for man, one giant leap for mankind.”

- R.I.P. Neil Armstrong

c Kari Tahvanainen, 2012

Maakuntakirjailijat - kautta maan

Puhe Sana ja sävel kohtaavat -tapahtumassa 

Poleenissa Pieksämäellä 14.8.2012

Maakuntakirjailijat – kautta maan 1972 – 2012

Kari Tahvanainen, puheenjohtaja, kirjailija, YTM

Vietämme parhaillaan Suomen Maakuntakirjailijoiden 40-vuotisjuhlavuotta. Vuoden kuluessa järjestämme tapahtumia eri puolilla Suomea – ja mikä tärkeintä, otamme uuden askeleen kirjoittajaohjauksessa, meillä alkaa Elämä tarinaksi –kirjoittajavalmennusprojekti. Sitä esittelee hetken kuluttua johtokuntamme jäsen Marija Vantti.

     Maakuntakirjailijoiden tavoitteena on toimintansa alusta asti ollut edistää kirjallisuutta, sen tekemistä ja saatavuutta sekä kiinnostavuutta, maan syrjäisimpiä seutujakaan unohtamatta. Tunnuksemme on nykyisin sopivasti ”Suomen maakuntakirjailijat – kautta maan”, joka yhdistyy logoomme ja sen ajatukseen. Logosta on esitetty eri tulkintoja; onko se leipävarras vai viisi metsämansikkaa heinänkorressa.

Suomen Maakuntakirjailijat syntyi Kuopiossa Maaseudun Sivistysliiton kulttuuripäivillä vuonna 1971. Kerrotaan, että nimen keksi ministeri Johannes Virolainen. Yhdistysrekisteriin yhdistys merkittiin 21.12.1972, jolloin sen virallinen elämä oikeustoimikelpoisena yhdistyksenä alkoi. Siitä laskemmekin merkkipäivän aikaa.

Suomen Maakuntakirjailijat on kulttuuriyhdistys, jolla on vahvat juuret maakunnissa ja maaseudussa. 1970-luvun asiakirjoista näkyy, että Maakuntakirjailijat oli idealtaan ”keskustalainen kirjailijayhdistys”. Kun muistetaan 70-luvun radikalismia ja kulttuuripoliittisia virtauksia, asetelma on varsin ymmärrettävä.  Yhteistyö muun muassa Maaseudun Sivistysliiton kanssa oli tiivistä ja sen apu mahdollisti yhdistyksen intohimoisen toiminnan juurruttamisen. Yhdistys aloitti toimintansa MSL:n tiloissa, niin Helsingissä kuin sittemmin Joensuussakin, jossa sen toimisto aluksi oli. Historiansa aikana yhdistyksen toimisto onkin seilannut maakunnissa; Joensuusta muutettiin Kuopioon ja sieltä 2001 kirjailija Varpu Vilkunan puheenjohtajakaudella Jyväskylän kirjailijatalolle.

Näin Santeri Alkion syntymän 150-vuotisjuhlavuonna nämä juuret kyllä mielellään tuo esille, vaikka olemmekin puoluepoliittisesti ja aatteellisesti sitoutumaton kulttuuriyhdistys. Santeri Alkiolla vahvana demokratian ja kulttuurin puolustajana lienee paljon sanottavaa tämänkin päivän suomalaisille.

Veteraanipoliitikko ja silloinen eduskunnan varapuhemies Seppo Kääriäinen sanoi vuoden 2010 Henkinen maalaisuus –päätapahtumassamme Iisalmessa: Metropoliseutu tarvitsee muuta Suomea, ja muu Suomi tarvitsee metropoliseutua. Tämä on maakuntien Suomi – Maakuntakirjailijoilla riittää työsarkaa ja paikkaa. Iisalmessa muuten tapahtumamme teemana oli Kirjava nauru, mukana oli mm. laulutaiteilija ja sanoittaja Jaakko Teppo.

Maakuntakirjailijat järjestää nykyisin joka vuosi päätapahtumansa eri puolilla maata. Olemme olleet niin Imatralla pohtimassa henkistä maalaisuutta, Hämeenlinnassa veteen piirrettyä viivaa kauno- ja tietokirjallisuuden välillä, Outokummussa lasten- ja nuortenkirjallisuuden merkitystä – ja nyt juhlavuonna marraskuussa on tarkoitus pohtia Jyväskylän pääkirjastolla luonnon ja kirjallisuuden suhdetta. Tapahtuma on samalla juhlavuoden huipennus.

Historiasta vielä sen verran, että Maakuntakirjailijat oli kymmenkunta vuotta jakamassa Olvi-kirjallisuuspalkintoa, joka oli suuruudeltaan yksi Suomen tärkeimmistä kirjallisuuspalkinnoista. Valitettavasti Olvi-säätiö päätti kohdentaa varallisuuttaan uudestaan ja lopetti palkinnon jakamisen. Se on vahinko, koska kirjallisuuspalkintoinstituutiota ei noin vain perusteta uudelleen. Kuitenkin Maakuntakirjailijoilla on viime vuosina ollut keskusteluja uuden palkinnon perustamisesta, ja yhteyksiä on otettu eri tahoille. Aika näyttää, koska ja millainen palkinto syntyy.

Suomen Maakuntakirjailijat on viime aikoina ollut esillä Pieksämäenkin lehdissä. Myönsimme nimittäin viime vuonna Maakuntakirjailijat –mitalin kirjailija Pentti Ruohoselle. Palkitsemme vuosittain mitalilla jäseniämme työstä kirjallisuuden edistämiseksi. Se on yksi toimintamuodoistamme. Ennen kuin annan puheenvuoron johtokuntamme jäsenelle Marija Vantille, haluaisin vielä kertoa lyhyesti muusta nykytoiminnastamme.

Olemme pyrkineet kehittämään yhteistyösuhteita muihin valtakunnallisiin kulttuurijärjestöihin, kuten Suomen Kirjailijaliittoon ja Suomen Näytelmäkirjailijat ja –kirjoittajat ry:hyn. Kulttuurintekijöiden edut ovat pitkälti yhteisiä ja niiden puolustamiseksi on mitä tärkeintä tehdä yhteistyötä, jakaa kokemuksia ja jakaa tietoa muun muassa tekijänoikeuskysymyksistä. Kirjailijaliitto on kirjallisuuden edunvalvoja numero yksi ja yhteistyömme kirjallisuuden kentällä meneekin suunnilleen niin, että me Maakuntakirjailijoissa pyrimme edistämään niin aloittelevien kirjailijoiden kuin pienempien kustantamojen kautta julkaisevien kirjailijoiden etuja ja luomaan yhteisöä heidän tukemisekseen. Kirjailijaliittoon pääsee jäseneksi hyvin korkean kynnyksen yli, vähintään viidellä teoksella, mutta meillä jäseneksi otetaan jo yhden teoksen perusteella, nykyisin huomioimme harkinnan mukaan myös omakustanteiset teokset. Onhan omakustantamisesta tullut yksi huomattava väylä hyvienkin teosten julkaisemiseen. Omakustanteiden kuten pienkustantamojen tuotosten tason korottamisessa tosin on paljon laaduntarkkailun ja koulutuksen tarvetta, ja se on meidänkin työsarkaamme.

Erilaisten tapahtumien lisäksi Suomen Maakuntakirjailijoilla on oma arvostelupalvelu, jossa ammattilaiset arvioivat tekstejä. Olemme viimeisten viiden vuoden aikana luoneet myös jäsenillemme pari foorumia yhteydenpidon ja esille tulemisen tueksi. Perustimme jäsenlehti Rovinssin, joka ilmestyy neljästi vuodessa ja johon jäsenet kirjoittavat aika aktiivisesti. Netissä olimme aluksi blogin muodossa, mutta tänä keväänä paukautimme nettiavaruuteen omat kotisivut, joista olisi nyt tavoitteena saada monipuolinen kanava jäsentemme tueksi ja kirjallisuuden edistämiseksi. Sivut löytyvät osoitteesta www.smkk.fi.

Näkisin Suomen Maakuntakirjailijoiden tärkeimmiksi tehtäviksi lähitulevaisuudessa yhteistyön eri taiteenalojen järjestöjen kanssa mm. tekijänoikeuksien, pienkustanteiden tason nostamisen, markkinoinnin edistämisen ja tukiverkostojen luonnin edistämisessä.

Suuret ikäluokat ovat jäämässä eläkkeelle, ja olen varma että kirjoittamisharrastus tulee lisääntymään voimakkaasti sillä saralla. Omaelämäkerrallista tuotantoa on odotettavissa, ja kaikilla tarinoilla on oma arvonsa ja tehtävänsä, tulkovat ne kerrotuiksi ja julkaistuiksi. Teosten tason vaalimisessa ja parantamisessa riittää ohjaamista ja valistamista.

Suomen Maakuntakirjailijat on matkannut vuosikymmenten kuluessa tässä kehäkolmosen ulkopuolisessa Suomessa pitkin poikin maakuntia toimistonsa kanssa. Muutos on aina tehnyt hyvää ja antanut uutta voimaa yhdistykselle. Kenties 40-vuotias pirteä yhdistys voisi taas jossain vaiheessa muuttaa hedelmöittämään uuden maakunnan kirjallista kulttuuria. Viime vuosina meillä on keskusteltu paljon kotipaikan muuttamisesta vaikkapa Joensuuhun tai Iisalmeen. Ja onhan se hyvä näyttää esimerkkiä muille valtakunnallisille kulttuuriyhdistyksille – meidän toimistomme ei ole eikä tule olemaan kehäkolmosella.

Kirjallisuusalan keskusjärjestöt perustivat viime talvena kampanjan lukemisen ja kirjallisuuden ja sen tekijöiden aseman vahvistamiseksi. Onko lukuintomme vain myytti  -kampanjan avulla on lähestytty hallitusta ja eduskuntaa. On vaadittu poikkihallinnollista toimenpideohjelmaa kirjailijoiden, kääntäjien ja kirjastojen työn sekä lasten ja nuorten lukutaidon edistämiseksi. Kyse on mm. sosiaaliturvan parantamisesta, tekijänoikeuksista, kirjastojen tukemisesta ja oppimateriaalituotannon turvaamisesta.

Kirjailijan tulot ovat tutkimusten mukaan 2000 euroa vuodessa. Onneksi meillä on apurahajärjestelmä, joka ei kylläkään ole vertailukelpoinen esimerkiksi muiden pohjoismaiden tason kanssa. Kirjastojen rahoitus on vähentynyt ja kirjastoverkostoa karsitaan jatkuvasti. Nuorison lukutaito ei ole mitenkään vakaalla pohjalla, vaikka olemmekin PISA-tutkimusten mukaan kärkimaita. Lukemismahdollisuuksien ja innon turvaaminen on jokapäiväistä työtä kodeissa ja kouluissa. Lukemisharrastusta edistävät mm. kontaktit kirjailijoihin, kirjailijavierailut kouluissa, ja keskustelu kirjallisuudesta. Kukapa meistä ei muistaisi lapsuutensa hätkähdyttäviä lukukokemuksia, joista ammennetaan läpi elämän.

Suomen näytelmäkirjailijoiden toiminnanjohtaja Minna Sirnö oli meillä keväällä vieraana Jyväskylässä. Hän muistutti teatteri-iltapäivässämme siitä, että näihin edellä mainitsemiini kysymyksiin voidaan vaikuttaa juuri nyt.

Kunnallisvaalit ovat loppusyksystä. On erittäin tärkeää painostaa ehdokkaita ja puolueita puolustamaan kirjastoja, niiden säilyttämistä ja kehittämistä.

Matkan varrelta

Hyvä henki kylässä. 

Ready. Elokuun päivänä. 

Tauko Kivisalmella Rääkkylässä.

Martonvaaran laella Polvijärvellä. 

Kesäkahvila Martonvaarassa. 

Kuvat: c Kari Tahvanainen