Ketunlenkillä

On hienoa että kirjastoautot kiertävät maakuntaa edelleen. Joensuun seutukirjaston upouusi kirjastoauto kastettiin juhlallisesti Ketunlenkiksi valtakunnallisten kirjastoautopäivien aikaan 9.8. Joensuun matkustajasatamassa. Kastamassa olivat kulttuuri- ja kirjastotoimenjohtaja Rebekka Pilppula ja autoa kuljettava kirjastovirkailija Jone Nylund (kuvassa). Auton kotipaikka on Liperin kirjasto.

Valtakunnalliset kirjastoautopäivät näkyivät 9.8. Joensuun matkustajasatamassa, jossa oli esillä toistakymmentä kirjastoautoa eri puolilta maata ja Tallinnasta. YLE:n Itä-Suomen uutiset vieraili päivillä. 

Kirjastoautopäivistä kuullaan lisää Jokisapen syksyn ensimmäisessä lähetyksessä 9.9.Iskelmä Rexissä. Vierailemme silloin mm. Espoon kirjastoautossa ja tutustumme Ketunlenkkiin. Samoin jutellaan kirjailija Matti Röngän kanssa. Kuulemisiin! 

Kuvat: Kari Tahvanainen

Katson maalaismaisemaa

Musta poika onkii tuolla 
rantalaiturilla kalojaan 

Kentälle keskelle tietä 
kultaiset siipiparit laskeutuneet
sudenkorentojen helikopterit 

Väistän väsynyttä perhosta 
ja kissa yhä vain raaputtaa 
kauempana korvallistaan 
kellahtaneena kivikolle  

Katson maalaismaisemaa

Maantien penkalla tähdet
tummassa kivessä 
vanha into silmissä 
pieni kivimies minussa 
välähtää

Ja ymmärrän
jos ymmärrän

Ja pyöräilen 

Kivi, kesä, taivas
kivi, kesä, taivas 

Edessä vasta elokuun tähdet 
ja punainen kuu
kiiltomadot ruohikossa 
kun alkaa illat hämärtää 

c Kari Tahvanainen, 2013

Rokkirauhaa

Eläkeläiset lauteilla Ilosaarirockissa

Rentoranta

Katulaulaja ladossa

Popkadulla

Lastenpopissa

Rytmihäiriköt

Ilosaarirock - Tähtiteltta

Ilosaarirock 2013 - PMMP esiintyy. 

Kuvat: Kari Tahvanainen

Ilosaarirock, Laulurinne ja pöhheiköt

Ilosaarirock ja poliisi vetoavat lasten ja nuorten vanhempiin, että nämä tutustuisivat elämään Ilosaarirockin lähialueilla. Tämä on hyvä ennaltaehkäisevä ele. 

Kirjoitin kesäkuussa 2012 Karjalaiseen tästä samasta asiasta. Rakenteellisilla ratkaisuilla saataisiin niin festivaalin aikaisia kuin koko kesänkin aikaisia häiriöitä ja paikkojen turmelemista vähäisemmäksi. Asia on edelleen ajankohtainen. 



Popparit rakennusmiehiksi laulurinteelle

Joensuun laulurinteen historia ja tulevaisuuden unelmat tulivat hyvin esille Karjalaisen artikkelissa 1.6. Vanhat joensuulaiset aina muistelevat aikaa, kun Pyhäselän rantaviiva 1960-luvulle asti oli lähellä Tiedepuiston parkkitaloa.
 Viime kesänä kuulin Ilosaarirockissa yhden entisen nuoren muistelevan, kuinka Stigan jalaksiin tarttui jätesäkin muovia laulurinteen kukkuloilla lasketellessa. Laulurinnehän on rakennettu täyttömaalle. Joensuulaista kaupunkilegendaa taas on tarina, jonka mukaan laulurinne luisuu Pyhäselkään, jos takanurmella on liian paljon porukkaa ja tulee rankkasade.
 Laulurinteen varustus on puhuttanut alusta asti. Olin Joensuun Popmuusikoiden hallituksessa ja järjestämässä 20-vuotisjuhla-Ilosaarirockia 1991; olimme ensimmäistä kertaa laulurinteellä. Sähköä ja muuta kunnallistekniikkaa ei juurikaan ollut. Taisi siinä lennellä ilmassa monta vitsiä Väinämöisten kanteleensoitosta.
 Kaikki jouduttiin improvisoimaan, ja ostamaan kaupungin sähkömies Muikku virittämään lisäsähköä festarille. Kaupunki laskutti kovalla kädellä kaikista palveluista. Kaikesta kuitenkin selvittiin, ja rokki raikuu laulurinteellä siitä lähtien. Nykyäänhän Ilosaarirockista on tullut kaupungin imagopalikka.
 Laululavan takaiset huoltorakennukset eivät ole vielä parinkymmenen vuodenkaan jälkeen tulleet juuri sen kummemmiksi. Huonoja ovat, työmaakoppeja. Jo laulurinteen yleisilme ja imagokin vaatisivat tyylikkäät ja toimivat huoltorakennukset alueelle.
 Kulttuurijohtaja Janna Puumalainen toteaa Karjalaisen jutussa, että uusille huoltorakennuksille pitäisi olla pitempiaikainen, pysyvämpi ja suurempi tarve. Mikä on esimerkiksi Ilosaarirockia ja urheiluväen suunnitelmia suurempi ja pysyvämpi tarve? Kaupungin aikaansaamattomuus ei enää edes ihmetytä.
 Ehdotan ratkaisuksi, että kaupunki antaa huoltorakennusten rakentamisen Joensuun Popmuusikoille. Popparit vastaavat rakennusprojektista, tilan käytöstä ja vuokrauksesta. Kaupunki tukee voimakkaasti perustamis- ja peruskuluissa. Mikä loistava paikka laulurinteen huipulla olevassa lasipalatsissa olisikaan seminaareille, tapahtumille, ideariihille – ympäri vuoden. Siellä voisi syntyä uusia unelmia, yhtä suuria kuin unelma Ilosaarirockista 1970-luvun alussa.
Toinen toimia vaativa epäkohta laulurinteellä on mielestäni metsikkö pääportin ja parkkitalon vieressä. Siitä muodostuu joka Ilosaarirockin aikaan ”viidakko”, joka aiheuttaa häiriöitä, luo pohjaa rikoksille, ja on surullista katseltavaa ohi kulkevalle festariväelle. Siellä ne lapsetkin hoippuvat humalassa, välillä sammuen. Olisiko parasta kaataa metsikkö ja tehdä alueesta kumpuileva nurmikenttä?

Kari Tahvanainen
Kirjailija, Ilosaarirockin veteraani
Joensuu

Karjalainen 4.6.2012 

Leppoisaa juhannusta

Juhannuskokko Joensuun Jokiasemalla 2013. 

Kuva: Kari Tahvanainen

I

Makaan selkäpiilläni aittasängyssä

sateen jälkeen

ja virtaavat vedet 

pitkin Pielisen pahkaisia suonia

kohti kotinsa virtaa

Kaukokanavilla jossain

rummuttavat loitsujaan

kylien taikayöt

ja keskustelevat keskenään linnut

vuosituhanten hämärästä yöstä

metsien rajamailla

Voi niitä juhlia,

kun roihuivat juhannusvalkeat

salaman jälkeen!

* * * 

II

Me juoksimme reppuselkää

puistoissa läpi juhannusaaton

naurumme kalisutti

huorien ikkunalaseja

kivisissä rakennuksissa

ja pitkin selkäni sähkölinjaa

painelivat kovat odotukset

Kari Tahvanainen: Armas aika. Runokokoelma (1997)

Outopian Satukisa 2013 – Valotuksia nykysatuihin

Pohjoiskarjalainen Outopia-kulttuuritapahtuma (www.outopia.fi) järjesti tänä keväänä valtakunnallisen satukirjoituskilpailun. Se on jatkoa kahdelle aikaisemmalle kirjoituskilpailullemme, joissa aiheina olivat utopia ja outo.

     Nykysatu esittäytyy Outopian Satukisan kilpailutöissä moniulotteisena. Kisassa oli sarjat lapsille, nuorille ja aikuisille. Kansansadun perinnettä tunnetaan ja sovelletaan, mutta myös uudenlaista satuseikkailua syntyy avaruusmatkoihin ja runosatuihin saakka. Näkyy että satuja ei omaksuta pelkästään kirjoista vaan myös televisiosta ja peleistä. Lapset ja nuoret pohtivat satujen kautta omia pelkojaan ja toiveitaan; ystävyys on kultaa kalliimpi, ystävä voi olla keijukin, satuolento. Nykysadun loppu voi olla myös onneton. Kilpailuun tuli kaikkiaan 207 satua. Voittajat palkittiin raha- ja kirjapalkinnoin.

  

Outopian Satukisan voittajia ja tuomaristoa. Vas. tuomarit Vuokko Juurisoja, Kari Tahvanainen ja Kanerva Vaakanainen sekä voittajat Veera Piiroinen, Raimo Savolainen ja Katriina Rouvinen. 

Kuva: Anja Karhapää

Bruno Bettelheimin ajatuksia sadun tehtävistä

”Jokainen satu on taikapeili, joka heijastaa joitakin puolia meidän sisäisestä maailmastamme ja niistä vaiheista, jotka meidän on läpikäytävä kehittyessämme kypsymättömyydestä kypsyyteen. Niille, jotka todella paneutuvat sadun kertomaan, siitä tulee syvä, tyyni lähde, joka aluksi näyttää heijastavan vain heidän ulkoisen kuvansa mutta jonka takaa he pian näkevät oman sielunsa sisäiset myrskyt, sen syvyyden ja ne keinot, joiden avulla he voivat saavuttaa rauhan itsensä ja maailman kanssa. Tämän rauhan löytäminen on palkinto käydyistä taisteluista.”

     Itävaltalaissyntyinen amerikkalainen lapsipsykologi ja psykoanalyytikko Bruno Bettelheim pohtii jo kulttikirjaksi muodostuneessa teoksessaan Satujen lumous: Merkitys ja arvo (1975, suomennos 1988) perinteisten kansansatujen lumousta sekä sadun merkityksiä ja tehtäviä yleensä. - Tässä muutamia Bettelheimin ajatuksia. Teoksensa johdannossa Bettelheim mm. kuvaa, millainen sadun pitää olla että se kiinnostaisi lasta.

     ”Jotta kertomus todella pitäisi yllä lapsen mielenkiintoa, sen täytyy huvittaa häntä ja herättää hänessä uteliaisuutta. Jotta kertomus myös rikastuttaisi hänen elämäänsä, sen on kiihotettava hänen mielikuvitustaan, autettava häntä kehittämään älyään ja selventämään tunteitaan, sen on vastattava hänen pelkoihinsa ja pyrkimyksiinsä, otettava täysin huomioon hänen vaikeutensa ja samalla annettava viitteitä ratkaisuista ongelmiin, jotka häntä painavat. Toisin sanoen sen on yhtaikaa oltava kosketuksissa hänen persoonallisuutensa kaikkiin puoliin ja tehtävä tämä koskaan vähättelemättä lapsen tilanteen vakavuutta vaan ottamalla se päinvastoin todesta samalla kun se rohkaisee lasta luottamaan itseensä ja tulevaisuuteensa.”

   "Lapsi tarvitsee viitteitä oman sisäisen kaaoksensa järjestämiseksi voidakseen luoda järjestystä elämäänsä. Aivan erityisesti nykyisessä maailmassa lapsi kaipaa moraalista kasvatusta, joka hienovaraisesti ja vain viitteellisesti välittää hänelle tietoa moraalisen käyttäytymisen eduista puhumalla sellaisesta, minkä lapsi tajuaa konkreettisesti oikeaksi ja joka sen vuoksi tuntuu hänestä merkitsevältä. (Mukana tiedostamisessa ovat niin tiedostamaton kuin tietoinenkin puoli tajunnasta.)”

     ”Sadut välittävät lapselle monessa muodossa viestin: taistelu ankaria vaikeuksia vastaan on elämässä väistämätöntä, se kuuluu olennaisena osana ihmisen elämään, mutta jos ihminen ei väisty ja välttele vaan kohtaa rohkeasti odottamattomat ja usein epäoikeudenmukaiset koettelemukset, hän ylittää kaikki esteet ja selviytyy niistä lopuksi voittajana.”

     ”Sadulle on ominaista, että se tuo eksistentiaalisen ongelman esiin lyhyesti ja keskitetysti. Näin lapsi pääsee käsiksi ongelmaan, sen olennaisimmassa muodossa. Monimutkaisempi juoni hämmentäisi häntä. Satu yksinkertaistaa kaikki tilanteet. Sen hahmot on kuvattu selkeästi ja kaikki turhat yksityiskohdat jätetty pois. Kaikki sadun hahmot ovat tyypillisiä, eivät ainutlaatuisia.

     Päinvastoin kuin useimmissa nykyaikaisissa lapsille tarkoitetuissa kertomuksissa, pahuus on vanhoissa saduissa kaikkialla läsnäoleva yhtä hyvin kuin hyvyyskin. Käytännöllisesti katsoen kaikissa saduissa sekä hyvä että paha ovat saaneet hahmonsa joissakin sadun henkilöissä ja heidän teoissaan kuten hyvä ja paha ovat läsnä kaikkialla elämässä ja taipumus molempiin on olemassa jokaisessa ihmisessä. Juuri tämä dualismi saa aikaan moraalisen ongelman, jonka ratkaiseminen edellyttää kamppailua.”

     ”Satu suuntautuu tulevaisuuteen ja opastaa lasta sekä tämän tietoista että piilotajuista mieltä puhuttelevalla tavalla luopumaan lapsenomaisista riippuvuudentoiveistaan ja luomaan itselleen tyydyttävämmän itsenäisen elämän.”

   ”Lapset pitävät sadun teemoja ihmeellisinä, koska he voivat kokea, että heidän omat tunteensa, toiveensa ja pelkonsa on syvällisesti ymmärretty ilman että niitä kaikkia on tarvinnut vetää esiin ja tarkastella vielä lapsen tavoittamattomissa olevan kylmän järjen räikeässä valossa. Sadut rikastuttavat lapsen elämää ja antavat sille oman lumouksensa juuri sen vuoksi, että hän ei oikein tiedä, miten sadun taikavoima häneen vaikuttaa (koska mukana on tiedostamatonta, alitajuista).” 

Satukisan voittajasatuja

Lasten sarja

I Kirjan elämä (Veera Piiroinen)

”Olipa kerran kirja. Nyt se kertoo oman tarinansa. Kauan sitten elämäni alkoi painotehtaalla…”

Kirja kertoo oman tarinansa painotehtaalta kirjahyllyyn ja monelle sukupolvelle. Satujen aarteet, punakantinen kirja. Pieni tyttö ostaa kirjan. Tyttö aikuistuu. Syntyy pieni poika. Tyttö lukee kirjaa pojalleen. Poika antaa aikuisena kirjan omille lapsilleen. Lapset antavat sen omille lapsilleen. ”Nyt elän tyytyväisenä heidän luonaan.”

II Kolmen kääpiön matka (Nuutti Vento)

”Olipa kerran Kimmo-kääpiö joka oli aina haaveillut kulta-aarteesta. Hän oli lukenut kamalasti kirjoja, joissa kerrottiin kuinka kulta-aarre löydetään...”

Velho ilmestyy Kimmolle ja tämän ystävälle Antille ja vinkkaa, että aarre löytyy linnasta metsän keskeltä. Pojat lähtevät etsintämatkalle. Monien kommellusten jälkeen päädytään linnaan ja peikkojen pariin. Pojat joutuvat pohtimaan, ottaako kultaa vai saada todeksi lupaus ystävyydestä.

III Satuketun tarina (Katriina Rouvinen)

”Olipa kerran kettu joka asui kauniissa lehtimetsässä. Kettu oli pieni ja arka eikä osannut puolustautua vihollisiltaan...”

Ketulla on monta häntää ja siivet joilla ei voi lentää. Kamppailu suden kanssa paremmuudesta – voittaako voimakkaampi vai ovelampi, fiksumpi. Lopussa on sadun taikaa, susi muuttuu hyväksi ihmiseksi ja suojelee metsää loppuelämänsä ajan.

Nuorten sarja

I Päiväuni (Jatta Karhu)

”Naputusta. Ääniä. Kuisketta. Otsikko, tarina, loppu, kuolema. Touko tuijotti tietokoneen näyttöä äänettömänä…”

Touko-poika naputtelee oppitunnilla tarinaa tietokoneelle. Nukahtaa ja alkaa uneksia. Uni vie metsän keskelle hänen kuvittelemaansa maisemaan. Nuori tyttö ilmestyy. ”Olen sinun uniesi lähde, sinun inspiraatiosi. Toin sinut tänne, ehkä keksit jotain, tyttö vastasi kysymykseen. - Nimesi on Touko, minun nimeni on Inspiriitta.” Maisema paljastuu maailmaksi jonka Touko unelmissaan loi. ”Luo miten hyvä maailma tahansa, siellä on jotain pahaa. Täälläkin on jotain pahaa. Paha muotoutuu kaiksesta ikävästä, kamalasta, mitä olet koskaan ajatellut. Kukaan ei ole täysin hyveellinen, tiedä se. Mutta keskitytään olennaiseen.” - Inspiriitta valistaa Toukoa.

Touko herää ja kirjoittaa tarinan alkulauseet: ”Maa, joka on luotu unelmista, ei välttämättä ole kokonaan hyvä. Voit luoda sen kokonaan hyväksi, mutta silti siellä on jotain pahaa. Jossain, josta sitä ei heti huomaa.”

II Olipa kerran (Jonna Sorsa)

”Olipa kerran, ei kovin kauan sitten, kaukana kaukaisessa maassa keskellä ei mitään, pienen pieni kyläpahanen...”

Kylä uinuu muuttumattomana. Mutta äkkiä sen kuningas Pake IV huolestuu: taikametsän uumenissa on linna. Ja eikun valtaamaan linnaa. ”Set on tiettävä, et´hän, ken uskaltaap´ taikametsään jalallaan, saap´osakseen onnen autuaan. Kunnian vastaanottaa palkkion saa hän, ken taikametsän kirot vie tuhohon. Net ovat vaaraks', siisen lähde nyt.” Kuningas on puhunut. Avuksi rientää kiertävä ritari sir Jompe, apunaan pieni orava. Linna vallataan ja peto tapetaan, mutta ritari on surullinen, ja jatkaa matkaansa. ”Kuka olikaan tuo nuorukainen, jok´ oli aivan erilainen? Hälle kelvanneet eivät rikkaudet suuret, vaan kiehtoi pelkät rakkauden juuret. Jää hyvästi, sankari uljas!”

III Nukkumatin apulaiset (Karita Kotivaara)

”Oli taas se aika päivästä, kun tähdet syttyivät yövaloiksi tummalle taivaalle ja lapsille oli jälleen tarjolla junalippu höyhensaarille. Avonaisesta ikkunasta pieneen lastenhuoneeseen pujahti kaksi aikuisen peukalon kokoista olentoa...”

Ne olivat unikeijuja. Kun äiti alkaa lukea lapselle iltasatua, keijut kuuntelevat ja lopulta ripottelevat unihiekkaa lapsen kasvoille. Hyvää yötä pikkuinen, keiju kuiskasi ja sipaisi lapsen silkinpehmeää poskea. 

Aikuisten sarja

I Sanelma-kisun outo yö (Tuula Tyynmaa)

”Äiti paistaa herkullisia lihapullia ja Viljo-koira juoksee villinä matot kasaan, pyörittää ja vispaa häntäänsä hurjasti. Sanelma-kisu hyppää häntään ja saa vauhtia, ympäri, ympäri, ympäri ja tupsis se putoaa punaiselle kirjavalle pikkumatolle. Matto alkaa kohota lähelle kattolamppua...”

Kissa lähtee lentävällä matolla maailmalle, kohti iltatähteä ja aamukuuta. Siili tulee kyytiin pumpulipilvestä. Aamun koitteessa lentävä matto palaa lähtöpisteeseen ja Sanelma-kisu nukahtaa Viljo-koiran viereen sohvalle.

II Aina ja ikuisesti (Anu Potkonen)

”Tyyni kääntyi avonaiselta haudalta pois. Hän katseli ympärillään olevaa saattoväkeä, mutta kukaan ei ollut huomannut mitään. Ihmeellistä! Tyyni oli heittänyt arkulle multaa ja se oli tipahdellut kultaisina hippuina arkun päälle, muodostanut siihen säteilevän kalvon ja päästänyt vainajan hengen kohoamaan yläilmoihin...”

Tyyni jatkaa elämäänsä puolisonsa kuoleman jälkeen. Jäiden lähdön jälkeen hän siivoaa rantasaunaa ja vilvoittelee saunomisen jälkeen laiturilla. Yksinäinen joutsen lähestyy laituria ja alkaa puhua Armaksen, edesmenneen puolison äänellä. Siitä lähtien joka kevät Armas saapuu joutsenen hahmossa, kolmisenkymmentä vuotta. Tyynin arkku laskettiin Armaksen vireen aurinkoisena kevätpäivänä... Tyynin henki kohoaa kultahippuina taivaalle ja muuttuu joutseneksi ja matkaa taivaalla Armaksen seurassa. - Kato äiti, isomummu ja -ukki! Mummulla roikkuu koru kaulassa, Anni-tyttö huomasi lentävää joutsenparia katsellessaan.

III Koira-Ukko ja viekas Ville (Raimo Savolainen)

”Asuipa kerran Suomen saloilla eukkonsa kanssa mies jota koira-ukoksi kutsuttiin. Nimitys tuli siitä, että hän oli hyvin eläinrakas, ja jo kehdosta noustuaan hän osasi matkia niin hyivn eri eläinten ääniä, että hän hämmästytti ja sekoitti ihmisten päät taidollaan...”

Viekas Ville on koko kylän pahantekijä joka laittelee loukkuja metsän eläimille. Lopulta Ville astuu itse loukkuun ja saa apua haavoittamaltaan metsäkauriilta ja Koira-Ukolta. Viekas Ville muuttuu hyväksi ihmiseksi. - Muistakaa lapset aina hyvin hoitaa kaikkia eläimiä, niin silloin tulette huomaamaan sen, että eläimet ovat uskollisia ja rakastavat teitä hyvin, hyvin paljon.

Satujen aiheita

Kilpailusatujen kirjo oli melkoinen. Pienimmät osallistujat olivat kirjoittaneet niitä koululuokassa ruutupaperille; monet näistä tarinoista jäivät aloituksiksi tai ajatuksiksi. Kynään tarttuminen silti johti heilläkin siihen, että jotain saatiin aikaan. Muutama lause, muutama ajatus, mieleen tullut teko tai tapahtuma kirjattiin ylös. Seikkailu ja satu usein sekoittuivat, erityisesti nuoremmilla kirjoittajilla.

     Aihepiireistä mainittakoon nälkä, ystävyys, yksinäisyys, seikkailu, selviytyminen, rakkaus, pelko ja muutos, pelon voittaminen, orpous, salaisuuden selvittäminen, ihmeiden tapahtuminen, unimaailma, arvot (ystävyys kultaa kalliimpi ym.), noita joka ei olekaan paha, muuttuminen, muuttumisen mahdollisuus.

     Perinteistä satujen ja tarinoiden ainesta löydettiin niin kansansaduista kuin nuoremmistakin saduista. Mukana oli mm. Peppi Pitkätossu -toisintoja, Prinsessa Ruusunen, Lumikki, Punahilkka, Nalle Puh, kääpiöt, menninkäiset, keijut, peikot, tarujen yksisarvinen, merirosvot, seikkailujen agentit, viidakkoseikkailut sankareineen, hölmöläissadut, dinosaurukset, lohikäärmeet, elävät talot ym. esineet, kummitukset, aikamatkailu, eläinsadut – kettu ja susi ym. 

     Erikoisempia olentoja olivat mm. superolennot kuten Superkoira 2060, joka on teräsmiehen inkarnaatio, Saapasjalka-auto eli auto joka hankkii itselleen saappaat sekä terotin ja purkki, jotka ovat eläviä ja auttavat oppilaita näiden kirjoittamisessa.

Esimerkki sadusta jolla on tavallaan onneton loppu

Usva (nuoren kirjoittama satu)

”11-vuotiaan tytön Isabellan äiti on kuollut ja isäänsä Isabella ei ole koskaan nähnyt. Isabella asuu yhdessä puoliäitinsä kanssa kaupungissa, pienessä kerrostaloasunnossa, kaukana maan rauhasta ja luonnon läheisyydestä...”

Puoliäiti Jennifer on ilkeä tytölle, Isabella välttelee häntä ja pakenee kuusimetsän suojaan kerta toisensa jälkeen.Suuri ja korkea kuusi, Kuningas-puu, on tytölle tärkeä paikka tulla hakemaan lohdutusta. Hän on löytänyt puun 6-vuotiaana ja käynyt sen juurella äitinsä kanssa eväsretkillä aurinkoisina päivinä, uineet läheisessä mammessa. Puoliäidin välinpitämättömyys ja ilkeys saavat Isabellan lopulta juoksemaan viimeisen kerran kylmässä kaatosateessa Kuningas-puun juurelle. - Viimeinen asia, minkä Isabella näki oli kuusen vieressä leijuva valkoinen hahmo, jonka ääriviivoja oli vaikea erottaa. Mutta Isabella tiesi, että se oli hänen äitinsä.

Lopuksi kirjailijan itsensä runosatu

Tuomariston puheenjohtajana satuja lukiessani minulle tuli mieleen myös yksi oma satuni, joka on runon muodossa muutama vuosi sitten ilmestyneessä kokoelmassani. Olkoon se tässä vaikka loppukevennyksenä. Sadussa on aina toivoa.

Olipa kerran faarao, joka käski mennä ja rakentaa elämäntalon

käsi kiertyi käteen, silmät tarttuivat silmiin

Aavikolta hetkeksi piipahti faarao auringon poika

He istuivat ilta-auringossa elämäntalon portailla

heinäsirkka soitti ja tuuli kuunteli säyseänä 

nauttivat ruukun parasta Egyptin viiniä

Naivisti ja Kaunosielu asuttivat elämäntalon

kirjoittivat unelmia ja hyvyys heidän kanssaan

kotitonttu, kaareva jumalparta oli unen suojelija

Ja he elivät onnellisina elämänsä loppuun

suojellen pienempiään rakkauden käsillä elämäntalossa

joka on pieni ja valoisa, hyviä tuoksuja ja unia ja siksi

siellä syntyvät alati uudemmat tuhannen ja yhden yön tarinat

Kari Tahvanainen: Kosmoskynällä (Kustannuskynnys, 2009)

Arttelissa se syntyi Suhmuran Santrakin

Joensuulaisessa pian satavuotiaassa puutalossa soi kevätiltana Suhmuran Santra. Kirjailijayhdistys Ukrin tiloissa Arttelissa Merimiehenkatu 32:ssa vietettiin Könös-iltaa.

   Vanhoista valokuvista näkyy kuinka talo on muuttanut kuosiaan osana puu-Joensuuta, vehmaalla pihalla on ollut niin puutarha, kotieläimiä kuin saunakin. Otto Savolaisen suunnittelema talo valmistui 1914. Sittemmin sitä on laajennettu pariin otteeseen. 1922 – 1977 se oli Könösten perheen omistuksessa.

   Lyseon rehtorina ja äidinkielen opettajana toiminut Aulis V.A. Könönen kasvavan perheensä kanssa asui talossa vanhuudenpäiviinsä saakka. Sotien jälkeen talo jaettiin kahdeksi asunnoksi; toisessa asuivat vuorollaan pojat Terho A. ja Seppo perheineen vuoteen 1963 asti. Terhon veli Seppo ja Terhon poika Juha kertoivat Ukrin illassa talon värikkäästä elämästä. Sukulaisia ja tuttavia majoitettiin, samoin lyseolaisia, kuten sittemmin Joensuun yliopistoa luotsannut lyseolaispoika, professori Heikki Kirkinen. Sota-aikaan talossa asui saksalaisia upseereitakin.

   1977 talo myytiin kaupungille, joka lupaili että kiinteistö ja tontti päätyisi yleihyödyllisiin tarkoituksiin. Nyttemmin suojeltu talo päätyi pitkäksi aikaa Joensuun Taideyhdistyksen toimintakeskukseksi. Kuvataiteilija Seppo Könönen keksi nimeksi Artteli, työyhteisö. Omat muistikuvani Arttelista alkavat 1980-luvulta jolloin galleriassa oli tuttuja töissä. Ukri muutti galleriatilaan vuonna 2011 kaupungin tilajärjestelyjen seurauksena.

Könösten suvun vaiheet kietoutuvat kulttuuriin, tieteeseen ja yhteiskuntaelämään. Teppo Könönen toimi Karjalattaren (nyk. Karjalainen) päätoimittajana 1890- ja 1910-luvuilla, tutki Pälkjärven murretta, kirjoitti mm. historiikin ”Joensuun kaupunki vuosina 1848 – 1898”.

   Suhmuran Santra -valssista on tullut tunnetuin Terho A. Könösen teksteistä. Juha muisteli isänsä näppäilleen kitaraa salin pöydän äärellä 1951 kunnes: ”Tässä se taitaa olla”. Laulu on käännetty yhdeksälle kielelle. Sodassa pahoin haavoittunut, sittemmin everstiluutnantti Terho A. jatkoi suvun kulttuuri- ja yhteiskunnallisia harrastuksia. Filosofian maisteriksi valmistuttuaan hän kirjoitti mm. historiikkeja, pakinoita ja toimi myös Joensuun kaupunginvaltuuston johdossa.

   Kaksi kohtaamista Terho A:n kanssa on jäänyt erityisesti mieleeni. Syksyllä 1979 nuoriso valtasi Kalevankatu 29:stä rukoushuoneen nuorisotaloksi. Menimme viemään addressia kaupungintalolle. Portaikossa meitä vastaan marssi valtuuston puheenjohtaja Teri puhisten meille: ”Tämä on fasismia”. 1995 olin mukana Donelaitis-seuran hankkeessa, jossa liettualainen kuvanveistäjä Ipolitas Uzkurnys veisti punahonkaisen Väinämöisen Kuntohovin pihalle sotaveteraanien kunniaksi. Kun patsas oli valmis, kokoonnuimme juhlakahville ja vanha kuvanveistäjä moiskautti suukon Terhon suulle, liettualaiseen malliin. Siinä oli vanha sotajermu vähän hämillään ylimääräisestä kunnianosoituksesta.

   Artteli huokuu kulttuurihistoriaa. Satavuotisjuhlavuoden aattona taloa parhaillaan maalataan. Toivottavasti kaupunki tukee kulttuuria ja mahdollistaa taiteilijoiden ja taidejärjestöjen olemisen talossa jatkossakin. Kaupungin tukea siihen tarvittaisiin. Historiallisen talokannan säilyttäminen käytössä on yhä tärkeämpää, Wanhan Jokelan tapauksen jälkeen.

Kari Tahvanainen

kirjoittaja on kirjailija ja kirjailijayhdistys Ukrin varapuheenjohtaja

Ukri-kolumni Karjalan Heilissä 9.6.2013