Siitä, mikä pidentää ikää

Ukri-kolumni

Sanotaan että nauru pidentää ikää. Itse asiassa se onkin kulttuuri. Luin äskettäin lääkäri Markku T. Hyypän uutukaista, kirjoituskokoelmaa Kulttuuri pidentää ikää (Duodecim, 2013). Kuinka ajan hermolla se onkaan! En malta olla nostamatta esille muutamia hajahuomioita ja kirjan herättämiä ajatuksia.

 Kulttuurilla tarkoitetaan kirjassa elämisen normiksi muodostunutta elämäntapaa. Ei pelkästään ”hienoa” kulttuuria, vaan kaikenlaista kulttuuririennoissa mukana olemista, osallistumista, harrastamista, peruskulttuuria. Yhteisöllisyys voi olla konkreettista tai tunnetta. Yhdessä oleminen ja toimiminen, ja luottamus kanssatoimijoihin, ovat Hyypän katsannossa niitä tekijöitä, jotka luovat kulttuurin nauttijalle ja tekijälle hyvinvointia.  – Kulttuurifriikki elää pidempään, Nurmeksesta kotoisin oleva Hyyppä toteaa väestötutkimustensa perusteella.

 Hyvinvointikulttuurin omaksuminen alkaa kotoa ja lapsuudesta, parhaimmillaan jo odotusaikana. Vauvalle hyräillään, soitetaan musiikkia, loruillaan, luetaan. Sanataideaktiivithan sen tietävät ja sanaa eteenpäin levittävät, täällä Pohjois-Karjalassakin. Esimerkiksi pikkulapsen kertomaa satua kirjataan ylös, sadutetaan. Kaiken kaikkiaan myönteinen kulttuuriympäristö muovaa aivoja, Hyyppä perustelee elämänmittaisten kykyjen muodostumista.  

 ”Kulttuurin ja taiteen merkitys lapsen ja nuoren taidoille ja kyvyille on kiistaton. Taide vaikuttaa myönteisesti tunteeseen ja järkeen, emootioihin ja kognitioihin. Taideaineiden kiistaton teho tahtoo meiltä unohtua, kun päätämme koulutuksen sisällöstä ja ainekokonaisuuksista. Kuntien ja kaupunkien päättäjät ovat yleensä keski-ikäisiä miehiä, joiden psykologinen, kasvatuksellinen ja sosiaalinen osaaminen on konservatiivista ja kehittymätöntä.” – Tämänkö seurausta lienevät myös kirjastojen alasajoyritykset?

 Kansainvälisten tutkimusten mukaan kirjastokortti pidentää ikää. Kirjastolaitokseen panostaminen on olennaista. Kirjastolla on itsellinen vaikutus hengissä säilymiseen. Kirjasto on matalan kynnyksen julkinen tila meille kaikille, mutta myös kulttuuripääoman kannattelija, lähikirjastoja myöten. Toki kaikkeen kulttuuriin pitäisi olla matala osallistumiskynnys.

 Vapaaehtoista kulttuurityötä kuvaa tätä nykyä kaksijakoisuus. Se lisääntyy keski-ikäisten ja vanhempien keskuudessa, mutta nuorten osallisuuden lisääminen on haasteellista. Saman havaitsin tutkiessani Ilosaarirockin tekijäsukupolvia. 2000-luvun tekijöillä on selvästi tietoisemmat ja rajatummat tavoitteet ja odotukset talkootyölleen. Yhdessä tekeminen on silti edelleen se primus motor, jo hyvin monessa sukupolvessa. Omassa Ilosaarirockin passissani kesältä 1993 lukee Työhullu. Ei tullut mieleen cv:n kartuttaminen. *)

 ”Vapaaehtoistyö maksaa itsensä kuusinkertaisesti takaisin. Se on kansantaloudellisesti erittäin kannattavaa.” Äskettäisen kyselyn mukaan Ilosaarirockissa käytetään vuosittain yli 10 miljoonaa euroa.

 Hyyppä puhuu epigenetiikasta, luonnontieteellisestä kulttuuri- ja taidevaikutuksia tutkivasta tieteenalasta. Se yhdistää sosiaalisen, psykologisen ja ruumiillisen olemuksemme. Kulttuurin terveysvaikutuskin syntyy epigeneettisesti, ympäristön ja geenien kautta, ja periytyy seuraavalle sukupolvelle. Suomalaisen peruskulttuurin ongelmana Hyyppä pitää sitä, ettei se ole riittävän yhteisöllistä eikä sisällä positiivista kulttuuripääomaa. Haasteita siis riittää. Kulttuuripääomaan kannattaisi sijoittaa.

 Miten tähän sitten suhtautuu esimerkiksi kulttuurikaupunki Outokummun viimeisin päätös? Luovuttiin kulttuurisihteeristä. Säästetään prosentin murto-osa kaupungin budjetista. Kaupungin joka kaivostoiminnan jälkeen on kehittynyt leimallisesti kulttuurikaupungin suuntaan, niin toiminnoiltaan kuin arvokkaan kulttuuriympäristönsä käytöltään. Kulttuurisihteerissä ja -sihteeriydessä kiteytyi kokenut osaaja, syvästi verkostoitunut organisaattori, toimiva rakenne. Sellaistako ei tarvita?

 Dosentti Simo Häyrynen kuvasi muutosta teoksessaan Kulttuuri jää – Outokumpu kaivosteollisuuden jälkeen. (SKS, 2010) Hiipumisen sijaan uutta elämää kaivettiin kulttuurista laaja-alaisesti, opetuksesta aina vankkaan kulttuuritoimintaan. Pesutuvat muutettiin studioiksi. Kulttuuri voisi luoda hyvinvointia ja tulevaisuutta, mutta sen painoarvo tuntuu olevan edelleen aika heppoinen päättäjien ajatuksissa.

 Mutta pidentääkö kulttuuri sen tekijän, ammattitaiteilijan, ikää? Suomen Kirjailijaliiton tutkimuksen mukaan kirjailijan mediaanitulo teoksistaan on vuodessa noin 2000 euroa. Onkin usein todettu, että toimiva apurahajärjestelmä on korvaamaton rakenne, joka mahdollistaa kirjallisuudenkin olemassaolon. Riittämätönhän se tietenkin pohjoismaisessakin vertailussa on. Eläke- ja sosiaaliturvankin järjestäminen on vasta alkutekijöissään. Veikkaisin että luovuus sinällään pidentää kirjailijankin ikää näissä olosuhteissa. Parempaan yhtälöön on vielä matkaa. 

Kari Tahvanainen

kirjoittaja on kirjailija ja kirjailijayhdistys Ukrin varapuheenjohtaja

Kaupunkilehti Karjalan Heili 20.4.2014

*) Ilosaarirockin passejani 1990-luvun alusta

Leinolaisittain

Sisar hento valkoinen

näki rahan kultaisen

nai sällin sinisilmäisen

sisar hento mieluinen

keittää myrkyn melkoisen

tekee teon viimeisen

sisar hento huuruinen

pykälän pahainen

sisar hento hirmuinen

lumi peittää

valkoinen

                            c Kari Tahvanainen, 2014

Kirjana kämmenellä muumimamma

Kirjana kämmenellä - Iskelmä Rex, Jokisappi-kirjallisuusohjelma 10.3.2014

Tuula Karjalainen
Tove Jansson. Tee työtä ja rakasta. 
Tammi, 2013


Muumit ja Muumilaakso ovat tuttuja useimmille meistä. Tänä vuonna on Tove Janssonin juhlavuosi. Tulee kuluneeksi sata vuotta hänen syntymästään. Juhlavuoden voi aloittaa vaikka lukemalla Tove Janssonin elämästä.

Kirjana kämmenellä on tänään taidehistorioitsija Tuula Karjalaisen teos Tove Jansson. Tee työtä ja rakasta. Kyseessä on perusteellinen elämäkerta monilahjakkaasta taiteilijasta. 

Muumien luojana parhaiten tunnetuksi tulleen Tove Janssonin elämänvaellus päättyi elokuussa 2001. Takana oli pitkä elämäntaival, johon kuului niin luovuuden huippuhetkiä, onnea ja menestystä kuin vaikeuksiakin. Hän syntyi suomenruotsalaiseen kuvataiteilijaperheeseen Helsingissä. Koulumenestys ei vaikuta olleen kummoinen, mutta kuvataiteilijan kutsumus pääsi kukkaan, kun hän opiskeli Tukholman taideteollisessa koulussa, ja sittemmin Helsingin Ateneumissa. Värikkäät vuosikymmenet avautuvat helsinkiläisten taiteilija- ja intellektuellipiirien kautta. 

Minulle ensimmäinen yllätys oli se, että Jansson aloitti uransa hyvin kantaaottavilla sarjakuvilla. Hän oli poliittinen sarjakuvapiirtäjä. Suomenruotsalaisessa pilalehti Garmissa hän otti kantaa yhteiskunnallisiin asioihin, mm. Stalinin Neuvostoliittoon ja fasismin nousuun Saksassa. 

Toinen yllätys oli se, kuinka varhain muumipeikkojen idea oli syntynyt. Ensimmäiset muumit syntyivät teinityttö Toven kädestä kesämökin ulkovessan seinälle. Karjalainen kuvaa Muumilaaksoa ja muumiperhettä eräänlaisena pakopaikkana ahdistavasta sota-ajasta, omalaatuisena paratiisina. Muumiperheen mallina oli hänen oma perheensä, ja mukaan malleiksi tulivat myöhemmin myös hänen rakastettunsa Vivica Bandler ja Tuulikki Pietilä. 

Tämä elämäkerta on antoisa myös kuvituksensa ansiosta. Kuvitus muodostuu pääasiassa Tove Janssonin maalauksista ja pilapiirroksista, joiden taustaa teksti valottaa. Kirjan luettuani huomasin tunteneeni ”muumimammaa” aika huonosti. Hänen maailmanmaineensa perustuu muumien tarinaan. Sen lisäksi hän oli kirjailija, näkemyksellinen ja itsenäinen kuvataiteilija ja kuvittaja, kantaaottava pilapiirtäjä ja rohkea nainen. Elihän hän suuren osan elämästään suvereenisti parisuhteessa naisen kanssa. 

Elämäkerran nimi, Tee työtä ja rakasta oli Tove Janssonin motto . Ja sen mukaisesti hän totta tosiaan on elänyt. Sen tämä Tuulikki Karjalaisen kokoama elämäkerta todistaa. Satavuotisjuhlavuotta voi sitten jatkaa vaikka lukemalla uudelleen kaikki muumipeikkokirjat. 

Kirjana kämmenellä oli tänään Tove Janssonin elämäkerta Tee työtä ja rakasta. 


Biisi: Johnny: Ihana aamu (sanat Matti ”Fredi” Siitonen)

c Kari Tahvanainen, Iskelmä Rex 10.3.2014

Suunta-palkinnon hetkellä

On aika esittää lämpimät kiitokset saamastani Suunta-palkinnosta. Kiitokset menevät niin Suomen Kirjailijaliitolle kuin Pohjois-Karjalan kirjailijayhdistys Ukrin vireälle johtokunnalle ja muille kirjallisuuden ja kulttuurin vireille toimijoille - ilman tekijöitä ja verkostoja ei kirjallisuus etenisi. 

Suomen Kirjailijaliiton Suunta-palkinto jaetaan vuosittain Kirjailijayhdistysten neuvottelukunnan Talvipäivillä tapahtumalle tai henkilölle, joka erityisellä tavalla on edistänyt kirjallisuutta ja kirjallisuuden harrastamista omalla paikkakunnallaan. Vuonna 2014 palkinto, suuruudeltaan 
1 000 euroa ja kompassi, on annettu kirjailija Kari Tahvanaiselle Varkauden Talvipäivillä lauantaina 22.2.2014.
     Joensuulainen Kari Tahvanainen on pohjoiskarjalaisen kulttuurin kentällä ainutlaatuisen ahkera puurtaja, monen toimen mies ja erityisen omistautunut kirjallisuuden edistäjä.
     Kirjailijayhdistysten neuvottelukunta on jakanut Suunta–palkintoa vuodesta 2004 alkaen valtakunnallisilla Talvipäivillään. Palkinnon saajat ovat: 
Antti Seppä (2004) 
Kullervo Järvinen (2005) 
Keski-Karjalan Kirjailijayhdistys Martva (2006) 
Sulo A. Savo (2007)
Eine Syvävirta (2008) 
Pirkko Heikkinen (2009)
Kosti Sironen (2010)  
Taija Tuominen (2011) 
Varsinais-Suomen Runoviikko (2012) 
Hilja Mörsäri (2013) 
Kari Tahvanainen (2014)

Lapsia kirjastossa

Tarja Malinen

Lapsia kirjastossa

keraamisia lapsiveistoksia

Karsikon kirjasto, Joensuu

5.2. - 30.5.2014

Minua pyydettiin mukaan tukemaan Karsikon kirjaston säilyttämistä.

     Kirjastoverkostoselvitystä ollaan tekemässä vappuun mennessä, joten siihen saakka Lapsia kirjastossa -teos saa pitää meteliä Karsikon kirjaston puolesta.

     Mielestäni kirjasto pitää säilyttää. Kirjasto tuo Karsikkoon yhteisöllisyyttä ja on samalla paikka, missä voi tavata muita ihmisiä. Kirjasto on myös lähellä kouluja, mikä on tärkeää monelle opettajalle.

     Lapsia kirjastossa -teoksen lapsiveistokset ovat keramiikkaa ja niitä voi koskettaa varovasti.

Tarja Malinen

kuvanveistäjä

www.kuvataiteilijamatrikkeli.fi

* * * 

Muutamia kuvia näyttelystä sen avajaispäivänä. 
Kuvat: Kari Tahvanainen

Täytyy tunnustaa, että olen näyttelyn idean isä. On liikuttavaa nähdä unelma toteutuneena - patsaat kuin tiibetiläiset munkit puolustamassa kirjastoa, rauhanomaisesti. 

Suomen Postin puolesta

Itella käy parhaillaan yt-neuvotteluja. Väkeä vähennetään, palveluja harvennetaan. Suomen postilaitoksella on pitkä kunniakas historia. 

     6. syyskuuta 1638 kenraalikuvernööri Pietari Brahe perusti postilaitoksen Ruotsin valtakunnan osana olevaan Suomeen. (Ruotsin postilaitoksen perustamisvuodeksi katsotaan 1636.) Kertoo Wikipedia
     Toissa vuonna kirjoitin kolumnin, joka on yhä ajankohtainen. - Kirjoitetaan toisillemme, lähetetään onnittelukortteja, matkamuistopostikortteja, hauskoja kortteja, taidekortteja. Tilataan lehtiä. - Suomen Postin puolesta.

Kirjoita postikorttiin

Kaikkialla niitä on. Postikortteja, noita pieniä elämän kirjanmerkkejä löytyy niin jääkaapin ovesta kuin sievästi narulla sidottuna nippuna mummolan piironginlaatikosta, kirpparilta tai vanhan talon ullakolta. 
     Ikiomia postikorttikokoelmia taitaa olla kertynyt vähän jokaiselle, kellä kenkälaatikkoon, kellä vanhaan kirjekuoreen. Juhlaa ja arkea, iloja ja suruja, matkantekoa on aina muistettu värikkäällä käsin kirjoitetulla kortilla. Kuva ja teksti, postimerkki ja -leima muodostavat omanlaisensa taideteoksen, joka on tuonut iloa saajalleen ja kirjoittajalleen, ja sykäyttää selailijaa aikojenkin päästä. 
     Postikortilla on pitkä historia. Varhaisimmat kortit lienevät 300-luvun Kiinasta. 1400-luvulla Euroopassakin alettiin lähettää kuvakortteja, ja 1800-luvulla niihin tulivat postimerkit. Kummallisia olivat tuon ajan säännöt. Kortin takapuolelle sai kirjoittaa vain vastaanottajan tiedot ja viesti kirjoitettiin kuvapuolelle. Jos oli jatkanut viestiään osoitepuolelle, siitä saatettiin Suomessa jopa sakottaa vastaanottajaa. Rudolf Koivu, Martta Wendelin, Kaj Stenvall, taiteilijat ovat jakaneet rikkauksiaan kortteihin. Ja postimerkit ovat filatelisia helmiä. 
     Nykyisin valokuvansakin voi teettää postikorteiksi, korttien kirjo on laaja. Markkinoilla on sinnikkäästi kiertäviä korttikauppiaita, joilta markkinaväki Joensuussakin näyttää ostavan innokkaana onnitteluvälineitä. Hauskoja ja tyylikkäitä kortteja löytyy aina kun aikansa etsii. 
     Onnittelu ja muistaminen kortilla ovat kuitenkin muotivirtausten puristuksessa. Yhä useammin viesti lähetetään laiskasti tekstarilla, facebookissa, e-kortilla tai sähköpostissa. Vastaanottaja kuittaa ja poistaa. Eletään hetken huumassa. Millaisiahan ovat tulevaisuuden korttiniput ullakonnurkissa? Kauniisti kääritty vanha kännykkä tai kovalevy? Ei, muistoja ei ole. 
     Postikortilla olisi aika ja mahdollisuus kokea uusi renessanssi, osoittaa arvokkuutensa. Käsin kirjoitetun tervehdyksen ja itse valitun kortin mukana tulisi tallennetuksi sitä niin tärkeää mikrohistoriaakin. 
     Kirjoittaja kirjoittaa korttia suosikkikynällä kieli poskella, liimaa muumi- tai junamerkin, pudottaa kortin postilaatikkoon, ajattelee saajaa. Saaja selaa huomenna postia, istahtaa kahvikupin ääreen ja tutkiskelee korttia. 
     Tavaat tekstiä, näet postimerkin, katsot kuvaa, pysäytät ajan, muistat jotain lähettäjästä. Laitat kortin jääkaapin oveen tai keittiön ilmoitustaululle. Et deletoi sitä. Muisto on. Hetken performanssi.
     Tarvittaisiin Kirjoita postikorttiin –kampanjaa edistämään korttien käyttöä. Kuka sellaisen pistäisi pystyyn? Kirjailijajärjestöt voisivat sanan puolesta varmasti olla yhtenä innostajana. 
     Mutta käytännön pieni askel on jokaisen tehtävä itse. Osta postikortti, lähetä, saa, pistä talteen, muistele, talleta päivien virtaa, vuosia, kesiä, talvia, reissuja, rakkautta.  
     Postikortin lähettäminen on sivistyneen ihmisen teko. Näinä aikoina. 
     ”Sä kuinka meistä nyt tuumitkaan / Kirjoita postikorttiin / Vieläkö tullaan kohtaamaan / Pistä se sitten postiin / Vie se lähimpään laatikkoon / Ootan sydän syrjällään”
     Muska lauloi näin vuonna 1971, sanat: Pertsa Reponen.  

Kari Tahvanainen
Kirjoittaja on kirjailija ja kirjailijayhdistys Ukrin varapuheenjohtaja

PS. Lisäyksenä Itellan värinen painajaisuni tulevaisuudesta. 

Kirjoitat postikorttiin, kieli poskella suosikkikynällä. Kohta oranssi postilaatikko kadunkulmassa tai pikatien varressa nielaisee sille lämmöllä syöttämäsi kortin, skannaa sen ja repii saman tien tuusannuuskaksi. Robotti lähettää kortin kuvan, toinen tulkitsee vastaanottajan, kolmas piippaa viestin: ”sinulle on saapunut postikortti. voit lukea sen osoitteessa piipaapiipaa. palvelun hinta on 2 euroa.” 
     Tai tarjotaan vaihtoehtoa. Voit jättää kortin Kiitolinjan palvelupisteeseen josta se toimitetaan seuraavan viisivuotissuunnitelman kuluessa vastaanottajalle jos sinne päin syrjäkylille on rekkoja joskus menossa ja ne pysähtyvät sillä kohtaa Tuupovaaran Öllölä 99 maitolaiturilla.  

Pilvenreunanmaassa

Monena vappuna meitä kuskannut Erkki kuskaa nyt vanhoja postiautoja pilvenreunanmaassa. 

Pilvenreunanmaassa

vanhoja autoja

jo kuskaat

Siel on

utuiset tiet

ja punainen

on illan rusko

             Kari Tahvanainen