Katsokaa, ihmiset, ystävät hyvät!
lausui meille tummissaan tuolla
punahonkainen väinämöinen
kun aika laskeutui hetkeksi Karjalan kukkuloille,
kuin Neringan rantojen kultaiseen meripihkaan
heinäsirkan loputon sävellystyö,
kun lokakuun kello oli lyönyt kolme lyöntiään
ja aurinko laski, kohta koittaisi ilta
minä katsoin yli sataa lokakuun iltaa
ja te vaelsitte itään
katsoin ja te vaelsitte länteen
tätä rajamaata
kuuli askeleenne oksiltani tuuli
ja tervaskannot esi-isäni ennen minua,
pienestä pitäen me katsoimme vaellustanne
te kosmiset karttaneulat ajan iholla
matkojen päässä, kaiken jälkeen
koskivat minuun näkevät kädet,
sivellen, etsien, laskeutui ääreeni
Liettuan sumumetsien valkotukka surusilmä,
lounaistuulen ja meripihkan henki,
ja näkevät kädet herättivät minut
unesta tumman kaarnani takaa,
vielä kerran kaikki nämä vuodet
saivat hahmon, käsiini kanteleen
te kosmiset karttaneulat,
ajan iholla vaeltajat,
olen osa kipuanne,
olen osa iloanne,
osa teitä
Kari Tahvanainen
Teoksesta Tähdenlento leimalla (1997)
