Harhaa 10 vuotta

Taideyhdistys Harhan 10-vuotisjuhlanäyttely 10 vuotta Harhaa on avautunut taidekeskus Ahjossa Joensuussa. Näyttely on 27.2. – 19.3.2015 Taidekeskus Ahjossa, Kirkkokatu 23. 

Näyttelyssä on taideteosten ohessa esillä myös runoja kirjailijayhdistys Ukrin runoilijoilta. Runot on tehty taideteosten innoittamina. 

Voisin antaa pikkusormeni

oravalle housunlahkeellani

kotikylän hautausmaalla

äläkä aja oravan yli maantiellä

                älä aja oravan yli maantiellä

se on kuin ajaisit

Aleksis Kiven päälle

                                                     Kari Tahvanainen

Suvi Lyhykäinen: Orava

* * * 


Anteeksi mutta te siinä  
voisitteko antaa minulle maailman mitan? 
Sen oikean. Sen jolla te mittaatte maailmaa. 
Sen joka antaa oikean tuloksen, maailman mitan.

Ei, ei tuota. Sehän on minulle aivan liian lyhyt, nysä.
Ai tuoko. Eihän tuo ole maailman mitta. Sehän on teidän mittanne. 
Mihin maailmaan te olette mittanne rakentanut? 
Mihin olette tuota rähjäkettä käyttänyt? 
Mätkinyt! Aivan niin, juuripas niin. Onkos maailma mittaan mennyt? 
Ai littaan. Kengät ovat menneet littaan sillä maailmaa mittaillessa.

Antakaa minulle maailman mitta! 
Tehän tiedätte – se ainoa oikea. 
Se jolla me kaikki, kaikki voisimme mitata maailmaa. 
Se oikea. Mitta maailman. 

Te sanotte, itsestään selvää. 
Te sanotte, näinhän se on, te sanotte. Selvä mitta. 
Tosi kuin vesi, vuotaa kuin seula. 

Antakaa minulle maailman mitta, Horus, Egyptin jumalat. 
Ja sinä Ekhnaton, joka rakastuit aurinkoon. 


                            Kari Tahvanainen

PS. 

"Seison pääkadun varrella. Täällä ei ole enää ketään.
Taivaassa on iso reikä. Onkohan Jumala tehnyt sen pudotessaan helvettiin?
Ei ole enää muuta kuin tämä pääkatu. Tuosta lähti tie sinne rauhoitusalueelle.
Ne yrittivät aivan lopuksi ”rauhoittaa” jotakin, jotakin ihmiselle sopivaa. 

No, Ekhnaton rakastui kerran aurinkoon. Minä tein leskenlehdistä voita. 
Silloin oli kevät ja keväällä maa oli tuoksuinen kuin lämmin hapanleipä."

(Hector) 

Antti H. Raatikainen: Crazy Diamond PT5 "Faarao muuttaa Siriukseen" 

* * *


Huolihetki suolinukka 
napanöyhtä lapsitukka 

ratsku ja tuhkakuppi 
Datsunin renkaat 
ja Jupiterin kuut 

tuossa on Järviset
pyörässä oli räpätti 
ja Järvisissä peltipaikka 

tuuli pesaisee pihan
puut puhtaiksi
ukkosvedellä

ja aapiskukko 
sinä 
sanan jumala 


             Kari Tahvanainen

Riikka Mattinen: Kukkona tunkiolla 

Vesi vanhin voitehista, teen muisti ikiaikainen

Emmi Itäranta
Teemestarin kirja 
266 s., Teos, 2012


”Vesi on kaikista elementeistä muuttuvaisin. Niin isä kertoi minulle päivänä, jolloin hän vie minut paikkaan, jota ei ole. Vaikka hän oli väärässä monessa asiassa, siinä hän oli oikeassa, niin uskon yhä. Vesi kulkee kuun mukana ja syleilee maata, eikä se pelkää kuolla tulessa tai elää ilmassa. Kun siihen astuu, se on yhtä lähellä kuin oma iho, mutta jos siihen iskeytyy liialla voimalla, särkyy kappaleiksi.” 

Näin alkaa Emmi Itärannan esikoisromaani Teemestarin kirja, englanninkieliseltä nimeltään Memory of Water, Veden muisti. Teos ilmestyi vuonna 2012 ja se on palkittu Kalevi Jäntin ja Nuori Aleksis -kirjallisuuspalkinnoilla. Kirja on ehditty myös kääntää uskomattoman monelle kielelle, kuten arabiaksi, espanjaksi ja saksaksi. Kirjailija itse asuu ja työskentelee Kentin yliopistossa Canterburyssa, Isossa-Britanniassa. 
     Teemestarin kirja on fantasiaa. Siinä eletään muutaman sadan vuoden päässä tulevaisuudessa Lapissa Kuusamon korkeuksilla, Uuden Qianin ja Skandinavian Unionin maassa. Maapallon elämä on järkkynyt raiteiltaan ilmastonmuutoksen ja katastrofien seurauksena. Todennäköisesti öljysodat ovat johtaneet ilmaston lämpenemiseen niin että napajäätiköt ovat sulaneet ja meri on noussut rannikoille. ”Ihmiset haavoittivat maailmaansa, kunnes menettivät sen”, kuten kirjassa todetaan. Katastrofia on seurannut hämärän vuosisata, makea vesi on lopussa, maata hallitsee sotilasdiktatuuri. Tosiasiassa näyttää siltä, että Venäjä ja Kiina ovat valloittaneet Pohjoismaat. 
     Nuori Noria Kaitio on teemestarin tytär, joka vihitään jatkamaan ikivanhaa perinnettä ikivanhassa kotitalossa. Kaikki teemestarit ovat pitäneet päiväkirjaa, kronikkaa, jota mestari Kaitio on pakotettu jatkamaan yllättävällä tavalla. Nuoret naiset löytävät kaatopaikalta kasan cd-levyjä jotka kertovat kauan sitten toimineen Janssonin retkikunnan tutkimusmatkasta Pohjoiskalotin menetetyille maille etsimään syytä makean veden tuhoutumiseen. Ennen pitkää naiset päättävät lähteä heidän jälkiään seuraten selvittämään makean veden tilannetta Menetetyllä maalla. 
     Veteen liittyy myös Paikka jota ei ole, tuntureilla sijaitseva salainen lähde, josta johtavat ikivanhat vesijohdot Noria Kaition kotitalolle. Vesirosvous on ajan pahimpia rikoksia, joten salaisuuden paljastuminen johtaa kaaokseen. Kirja jakaantuu kolmeen osaan: Veden vartijat, Hiljainen tila ja Sininen ympyrä. 
     Vesi ja teeseremonia kietoutuvat tässä fantasiaromaanissa kiehtovasti yhteen. Kerronta on mukaansatempaavaa, hyvää kieltä ja kuvausta. ”Vedellä ei ole alkua eikä loppua, eikä sitä ole myöskään teemestarin liikkeillä hänen valmistaessaan teetä.” Aikoinaan Pohjois-Amerikan intiaanit sanoivat kirjeessään suurelle valkoiselle isälle Washingtonissa, ettei maata voi omistaa, se kuuluu luonnolle. Tämän kirjan ideologian mukaan myöskään vettä ei voi omistaa, se kuuluu suurelle luonnolle, jonka osa ihminen on. Teeseremoniaan tiivistyy ikivanhaa kiinalaista viisautta, harmoniaa ja mietiskelyä, perinteen jatkamista. Teemestarit pitävät kirjaa, kronikkaa, joka on tarinassa keskeisessä osassa. 
     Teemestarin kirja on ajatuksia herättävää fantasiaa todellisuudesta joka saattaisi olla totta jos huonosti käy. Ekologista ajateltavaa. Kuvattu tulevaisuuden yhteiskunta on apaattinen ja taantunut diktatuuri. Teknologiaa ei enää kehitetä juuri muuhun kuin valvontaan, mikä jäi kyllä mietityttämään. Hiukka mystiikkaa ja kansanperinnettä, kuten kuukekri ja teeseremonia tekevät teoksesta hyvän lukukokemuksen. 
     Kirjana kämmenellä oli tänään Emmi Itärannan kuuluisa esikoisromaani Teemestarin kirja ihan tuosta parin vuoden takaa. Lukeminen kannattaa aina. Ja tätä kirjaa luetaan jo ympäri maailmaa. 

Biisi: 
Danny: Kuusamo (s. Juha Vainio) 

Kari Tahvanainen, Iskelmä Rex 23.2.2015 

Rakkauden siivet kantavat yli rajan

Veikko Huotarinen
Olona. rajapapin kuherruskuukausi
229 s. Omakustanne, 2014

Nurmeslainen kirjailija Veikko Huotarinen on kuvannut teoksissaan rajaseudun elämää ja historiaa jo 2000-luvun alkuvuosista lähtien. Ensimmäiseksi häneltä ilmestyi vuonna 2002 Petroskoissa runokokoelma Vienankarjalainen rapsodia. Sen jälkeen tuli vienalaisten kohtaloita sodan aikaisessa Suomessa kuvannut romaani Kun tikka takoi. Ja siitä lähtien häneltä on tullut kirjoja kuin turkin suusta. Kirjana kämmenellä on tänään hänen kahdestoista teoksensa, romaani Olona, rajapapin kuherruskuukausi. 
     Tämä romaani kertoo luterilaisen rajapapin Matti Heikkisen elämästä Suomen itärajan tuntumassa jossain Kainuun ja Pohjois-Karjalan rajoilla. Romaani on jatkoa Huotarisen aiemmalle teokselle Olona, rajapapin rakastettu. Siinä rajaseutupappi sai kuulla, että hänen virkansa lakkautetaan ja hän saa siirtyä apupapiksi kirkonkylään. Takana oli myös avioero aiemmasta puolisosta. Niinpä hän lähti selvittelemään ajatuksiaan Vienan puolelle. Jyskyjärven kylässä hän tutustui iäkkääseen Mariin ja tämän Olona-tyttäreen. Lääkärityttären kanssa alkoi romanssi joka saa nyt jatkoa tässä uudessa teoksessa. 
     Kuherruskuukausi on todellakin osuva nimi teokselle. Heikkinen on palannut pahoinpideltynä ja ryöstettynä Vienasta ja työskentelee pappina asuen syrjäisessä rajapappilassaan. Tuntemukset purkautuvat runoiksi syksyn ja talven kuluessa. ”Joka aamu on armo uus.” Pappi saa voimaa myös uskostaan. Yhteyttä rakastettuun pidetään puhelimitse, mutta tavataan myös Vienassa. Ennen pitkää on kosinnan aika. Sitten seuraavat ortodoksiset häät Jyskyjärvellä. Yhteiselämä rajan kahta puolta alkaa. Teoksen loppu jääköön lukijan tutkailtavaksi. Romaanin luettuaan kyllä jää pakostakin odottamaan sitä trilogian kolmatta osaa. 
     Veikko Huotarinen kuvaa henkilöitään lämpimästi ja viipyillen. Tarinaa ryydittää koko ajan vienankielinen puhe, jota muuten on helppoa meidän suomalaistenkin ymmärtää. Romaanihenkilöt ovat aktiivisia ottamaan kantaa yhteiskunnan menoon niin Suomessa kuin Venäjän Karjalassakin. Olosuhteet Venäjän syrjäseuduilla eivät ole ainakaan paranemaan päin, se Huotarisen omakohtaisiin havaintoihin perustuvasta kerronnasta tulee selväksi. Sota Ukrainassa ja Putinin hallinnon kovenevat otteet järkyttävät kaikkia rajaseudun asukkaita. Mutta niin järkyttää myös markkinatalous, joka jyllää Venäjällä valtoimenaan. 
     Rajaseutupappi Heikkinen on varsin periaatteen mies, jolla on oma koeteltu vakaumuksensa. Elämän syvimmät arvot nousevat pinnalle niin hänen omissa ajatuksissaan kuin keskusteluissaankin kanssaeläjien kanssa. Omantunnon painia käydään tässä kirjassa ennen kaikkea seksuaalisten himojen ja odotuksen välillä. Eli mennäkö sänkyyn ennen kuin pappi sanoo aamenen vaiko ei. Heikkisen vilpittömyys tekee kyllä vaikutuksen tavan lukijaankin. Tunsin lukiessani sympatiaa rajapapin eettis-uskonnollista kamppailua kohtaan. Harvapa enää nykyaikana kamppailee esiaviollisen seksin kanssa, ajat ja käsitykset ovat muuttuneet. 
     Olona, rajapapin kuherruskuukausi sisältää myös värikkäitä naturalistisia rakastelukohtauksia, jotka kirjailija on mielestäni toteuttanut tyylikkäästi. Harvemmin pappismiehen erotiikka saa tällaisen kuvauksen tai kuvauksen ollenkaan. Kalevalaisessa kansanperinteessä lemmennostatustaiat ja muu erotiikka on ollut jo ammoin arvossaan. ”Nouse noppa, seiso seiväs, pykäläpää pylkyttele.” Tällainenkin lemmennostatusloitsu kirjasta löytyy. 
     Huotarinen tallentaa teoksiinsa soljuvaa vienankieltä. Puhumattakaan siitä, että vienalainen kulttuuri ja historia ovat elävästi läsnä. Otetaanpa tähän yksi esimerkki:
Suutelin pitkään ja hän vastasi tulisesti suudelmaani. Silitin samalla hänen vahvoja, mustia hiuksiaan. Ne olivat lehahtaneet anorakin hupun alta vapaasti heilumaan. 
- Nyt sie annoit miula njokkua, hän sanoi. – Se milma oikein miellyttäy. 
Ymmärsin heti, että suuteleminen merkitsee vienankielellä samaa kuin ”antaa njokkua”. Miten soman ilmauksen olikaan väki keksinyt. ”Antaa njokkua”, kuin nenän vaihtoa pienen vauvan ja äidin kanssa. Oikeaan suudelmaan liittyi intohimon ohella myös äidillinen luottamus; sinä olet rakkaani, yksin minun. 
     Kirjana kämmenellä oli tänään Veikko Huotarisen uusi romaani Olona, rajapapin rakastettu. Olona-trilogian toinen osa. 

Biisi: Suonna Kononen: Syvärin varrella Lotinapeltoa vastapäätä (s. Suonna Kononen)

Kari Tahvanainen, Iskelmä Rex 9.2.2015 

Rakkautta Aunuksen sotarintamilla

Arvi Perttu
Kipu
389 s., Myllylahti, 2014 

Suomen itsenäistyttyä vuonna 1917 Venäjän Karjala oli sekasorrossa. Sotaa käytiin monella rintamalla ja suomalaisetkin olivat siinä mukana. Tästä ajasta kertoo Arvi Pertun uusin romaani Kipu, joka on tänään kirjana kämmenellä. 
     Arvi Perttu on Petroskoissa syntynyt kirjailija, joka asuu nykyisin Lieksassa. Hänen aiempia teoksiaan ovat mm. Petroskoin symposiumi ja Papaninin retkikunta. Kipu on hänen neljäs romaaninsa.  Kipu-romaanilla on vankka historiallinen tausta, sillä Pertun setä osallistui Vienan Karjalan sotatapahtumiin nuorena karjalaisena miehenä ja kirjoitti niistä kertomuksia muistiin. 
     Romaanin tapahtumat sijoittuvat vuosiin 1918 – 1922, jolloin Suomesta tehtiin Vienan Karjalaan niin sanottu Aunuksen retki ja useita muitakin heimoretkiä Vienan liittämiseksi Suomeen ja bolsevismin pysäyttämiseksi. Aunuksessa olivat sotatoimissa myös englantilaiset ja maasta paenneiden suomalaisten punaisten muodostama Muurmannin legioona, bolsevikeista puhumattakaan. 
     Sota Vienassa oli täynnä sekasortoa, rintamalinjat liikkuivat jatkuvasti, tavan karjalaisen piti henkensä säilyttääkseen vaihtaa puolta välillä hyvin livakastikin. On sanottu, että karjalaiset eivät halunneet tätä sotaa vaan elää rauhassa. Osa halusi itsenäisen Vapaan Karjalan, osa liittymisen Suomeen. Bolsevismin uhka ja maailmanpolitiikka eivät sitä kuitenkaan heille suoneet. Pari lainausta kuvaa tätä: 
     ”Kun Lempisen osasto palasi lyötynä Kostamuksesta, kylässä heitä odotti lisää ikäviä uutisia. Mölkön eturyhmä oli lyöty, Pirttilahti menetetty. Santeri mietti sitä, kenet oli oikein lyöty ja kenelle menetetty. Puhehan oli karjalaisista. Jos sitä jäisi pitemmäksi aikaa aprikoimaan, menisi pää sekaisin.”
     ”Karjalan piemme me karjalaiset; emme anna Suomelle emmekä Englantille. Myö karjalaiset emme halua sotia, mutta vastustamme viimeiseen verenpisaraan Englannin avulla, ja toivomme pärjäävämme.” – Karjalan armeijan yhdeksännen komppanian ultimaatumi
     Kipu on rakkaustarina sodan mielettömyyden ja sattumanvaraisuuden keskellä. Romaani jakautuu tämän mukaisesti kolmeen osaan: Tuska, Rakkaus ja Kuolema. Melkein neljänsadan sivun verran nuoret rakastavaiset kahlaavat Karjalassa ja lohduttautuvat sadomasokististen lemmenleikkien kautta. Seksi, väkivalta ja kokaiini ovat tiukasti menossa mukana. Elämä on viiltänyt syvältä heitä kumpaakin, henkinen kipu tiivistyy kohti romaanin loppua, siitä vapautuminen tuntuu yhtä toivottomalta kuin Aunuksen retkien lopputulema.   Perttu on luonut intensiivisen yksilöistä lähtevän tarinan sissisodan kulisseihin, sodan mustan värin sekaan. 
     Kirjan nuoret ovat kuin eri maailmoista, mutta rakkaus yhdistää. Frederika Eriksson on nuori kuvataiteilija Helsingistä, opiskellut Pariisissa, Pietarissa ja Berliinissä. Hänen kipunsa alkaa kirjan alkukohtauksesta, jossa punaiset venäläiset matruusit murhaavat hänen enonsa, tsaarin armeijan kapteenin, ja raiskaavat joukolla Frederikan. Riikka päättää kostaa kahdeksalle punaiselle venäläiselle. Hän lähtee Vienan Karjalan retkikuntaan everstiluutnantti Wikströmin joukkoihin – miessotilaaksi naamioituneena. Kolmella raskaalla sotaretkellä Vienaan kostonhalu muuttuu kuitenkin väsymykseksi ja haluksi vain päästä rakkaan luo. 
     Santeri Lesojeff puolestaan on karjalainen maalaispoika Vienasta Tollonjoen kylästä. Hänen kauttaan itse asiassa kuvastuu hyvin se, miten paikalliset karjalaiset joutuivat luovimaan rintamien välissä; englantilaisten joukoissa, punaisissa, suojeluskunnassa ja bolsevikeissa. Bolsevikit tappavat Santerin iäkkäät vanhemmat. Lopulta Santeri päätyy metsäsisseihin, jotka muistuttavat Neuvosto-Viron metsäveljiä. Viimeinen kohtaaminen Riikan kanssa tapahtuu Jyskyjärvellä. Valtakunnanraja on jo kuoleman raja, päästäänkö siitä yli, jääköön lukijan selvitettäväksi. 
     Lukijaa Arvi Pertun uusi romaani Kipu ei päästä helpolla, mutta lukukokemus on vaikuttava. Taustaksi on hyvä vilkaista tuon ajan historiaa, heimosotia ja Aunuksen retkeä. Kirjan tapahtumia lähellä oli historiallisesti Repolan ja Porajärven luovutus Neuvosto-Venäjälle vastineeksi Petsamosta. Repolan nuori nimismies, heimoaktivisti ja ylioppilas Bobi Sivén ampui itsensä protestiksi tammikuussa 1921. Akateeminen Karjala-Seura piti Sivénin surmannutta luotia myöhemmin mustan lippunsa nauhassa. Historia on kiinnostavaa. 


Biisi: Vesa-Matti Loiri: Elon mainingit (Jääkärin laulu) (s. jääkärikenraali Aarne Sihvo, säv. Sam Sihvo)  

Kari Tahvanainen, Iskelmä Rex 9.2.2015