Nykynovellia isistä ja pojista

Marko Kitti

Isiä ja poikia. Novellikokoelma

Arator 2010, 190 s.

Nykynovellia isistä ja pojista

”Oi, sinä oot ihan oikean hämähäkin näköinen, vipellätkin niin, ettei minun silmät pysy perässä. Tai ehkä se johtuu siitä, että täällä on niin pimeää. Ihan pikkuruisia valoja tulee katon raosta, siitä samasta, mistä tulee vettä tänne ullakolle ja ullakon lattian läpi meidän olohuoneeseen. Olohuoneen katossa on keltainen läiskä, ihan kuin jättiläisen räkäklimppi, ja isä sanoi heti ensimmäisenä päivänä, että on se perkele millaiseen tiilistä rakennettuun pahvitaloon äiti halusi asumaan.”

Näin alkaa Marko Kitin uusi novellikokoelma Isiä ja poikia, joka ilmestyi 2010 Aratorin kustantamana.

Marko Kitti on turkulaislähtöinen kirjailija joka asuu tällä hetkellä Britanniassa. Isiä ja poikia on hänen neljäs teoksensa. Hänen romaaninsa Meidän maailma oli Runeberg-palkintoehdokkaana vuonna 2009. Kitti liikkuu teoksissaan suvereenisti lasten ja nuorten maailmassa. Meidän maailma –romaanissa kuvattiin pienen lapsen selviytymistä erittäin vaikeissa kasvuolosuhteissa. Puhdas mielikuvitus on kuin elämän itsensä lapselle myöntämä henkivakuutus.

Isiä ja poikia jatkaa ja laajentaa Kitin vahvaa lapsikuvausten sarjaa, tällä kertaa novellien kautta. Isien ja poikien suhdetta valaistaan nykyaikaista perheiden ja sukupolvien moninaisuutta huomioivalla tavalla; ei olla stereotypioiden kiiltokuvamaailmassa. Suhteet ovat kiemuraisia ja muuttuvia; siitä huolimatta pärjäillään, ainakin jollain tavalla.

Avausnovelli Hämähäkki vie Englantiin, jonne suomalainen perhe on muuttanut. Isä on koti-isä, joka kipuilee roolinsa kanssa, poika etsii juttukumppania ullakon hämähäkistä.

Mielikuvitus lentää vapaasti myös parissa seuraavassa novellissa, Onnettomuus ja Kopterit. Kopterit on suorastaan dekkariainesta, kunnes lukija huomaa yllättäen olleensa mukana lasten leikissä.

Jansikkamätski taas kertoo hämmentyneestä eroisästä kasvavan tyttärensä (!) seurassa. Nuorten kieli ja sanonnat tulevat suorastaan hauskalla tavalla esille. Tummempaa sävyä novellin taustalle tuovat parisuhteen kariutumisen jättämät haavat.

Novellikokoelman loppupuolella näkökulmaa siirretään isiin päin, jotka tulevat oman elämänsä kertojiksi. Novelleissa tulevat esille niin yksinäisyys, köyhyys, lapsettomuuden tuoma kaipaus kuin myös vanhenevan miehen tarve näyttää, että vielä on mies voimissaan.

Jonkinlaisena huipennuksena voisi pitää Kalastajat–novellin vanhan isän ja aikuisen pojan värjöttelyä kallioluodolla – isän ja pojan suhde on siinä ratkeamaton kamppailulaji.

Marko Kitin Isiä ja poikia -novellikokoelma on raikas katsaus yhden psykologisen perussuhteemme ulottuvuuksiin nykyajassa. Mielikuvituksen puute ei näytä vaivaavan isiäkään. Tässä olisi sopiva kirja lahjapakettiin vaikka äitienpäiväksi.

Kari Tahvanainen, Iskelmä Rex 11.4.2011

Totta kai

Riikka Pulkkinen

Totta

Otava 2010, 333 s.

Mikä on loppujenlopuksi totta? Ainakin kuolema on totta, ja ehkä rakkaus. Näitä kysymyksiä pohtii viime syksynä ilmestyneessä romaanissaan nuori kirjailija Riikka Pulkkinen. Kirjana kämmenellä on tänään Pulkkisen toinen romaani Totta.

Nykyaika. On kevät. Tapahtuu Helsingissä. Ahlqvistin perheen Elsa-mummo, kuuluisa psykologi, on kuolemassa syöpään.  Hänen kuvataiteilijamiehensä Martti setvii mielessään yhteisen ajan käydessä vähiin menneisyyden taakkaa, rakkauttaan vaimoonsa ja toiseen naiseen, joka katosi kaikkien elämästä. Vai katosiko? Perheen lääkäritytär Eleonoora on kertonut parhain päin omasta lapsuudestaan omille lapsilleen. Vanhusten lapsenlapsi Anna alkaa selvitellä vanhempiensa salaisuutta ja perheen lastenhoitajan, kuhmolaisen maalaistytön Eevan kohtaloa Helsingissä herrasväen lapsenvahtina.

Tarina kolmessa sukupolvessa johtaa lastenhoitajan kautta kuohuvaan 1960-luvun Eurooppaan ja päätyy lopulta nuorisoradikalismin virstanpylväälle vuoteen 1968; Vietnam, teinikunnat, yliopistojen nykyaikaistuminen, vapautuminen, mutta myös vasemmistolainen uustotalitarismi. Tosin yhteiskunnalliseksi romaania ei siinä mielessä voi kutsua; päähenkilöt enemmänkin kulkevat massan mukana syttymättä ajan aatteille.

Perhesalaisuuden selviämisen myötä aikoinaan tapahtuneet vaietut asiat ja vaietut ihmiset tulevat todellisiksi, heidän elämäntarinansa kuullaan. Vasta kolmannessa sukupolvessa menneisyyden kanssa pystytään tekemään tiliä. Tarinassa tulee jälleen kerran todistetuksi sekin, että lapset ovat usein aikuisten vilpillisyyden maksumiehiä.

Riikka Pulkkinen kuljettaa Totta-romaanissaan koskettavaa tarinaa eteenpäin älyllisellä otteella ja pelkistetyllä kielellä. Aikuisten laskelmoinnin vastapainona avautuu elämyksellisesti lapsen maailma ja luottavaisuus. Kerronnassa kyllä kuvastuu myös nuoren kirjailijaihmisen ja kertojaminän varmuus siitä, että kaikki on selitettävissä palasiinsa. Mutta romaanin nimeen viitaten, onhan kuolema olemista ehdottomuuden edessä, se on totta. Kuinka osiinsa purettavia, yksiselitteisesti selvitettäviä, ovat muut asiat sosiaalisessa todellisuudessamme, onkin jo eri asia. Romaani kuvaa ylemmän koulutetun keskiluokan elämää. Asioita ja ihmisiä analysoidaan palasiksi, elämä tahtoo kuitenkin kulkea omaa tietään siinä sivussa.  

Rakkaus on totta, kuolema on totta. Usko rakkauteen joutuu tarinan edetessä kyseenalaistetuksi, mutta näyttää pohjimmiltaan pärjäävän, se on totta. Romaanissa käydään mielenkiintoista filosofispohjaista pohdintaa ihmisten erillisyydestä ja yhteydestä, yhteyden mahdollisuudesta. Säilyykö ihmisen erillisyys rakastuessa vai sulautuuko hän täysin rakkautensa kohteeseen, puolin ja toisin.

Kuoleman todellisuuden edessä puolestaan ollaan avuttomia, mutta parhaimmillaan romaanissa järjestetään puutarhassa yhteiset terminaalijuhlat, laajennetaan hiukan terminaalihoitokäsitettäkin. Samalla kuolemanläheisyys muuttaa äidin ja tyttären rooleja; Eleonoora-tyttärestä tulee Elsa-äitinsä hoivaaja. Vallanpitäjän rooli on tyttärelle outo:

”Miten ne päivät tuntuivat olevan lähellä, kun äiti oli kuningatar jonka suopeutta hän janosi. Nyt äiti kiukutteli hänelle, esitti vaatimuksia kuin lapsi, penäsi vastaan, oikutteli.  Isälle äiti ei koskaan kiukutellut, aina hänelle.  Eleonoora ei ollut aavistanut, että se tuntuisi tältä, typerryttävän yksinäiseltä, vallanpitäjän rooli.”

Joitain kirjoja lukiessa tekee mieli ottaa muistivihko käteen ja kirjoittaa muistiin hyviä lauseita ja ajatuksia. Niin ajattelin tehdä tätä kirjaa lukiessani. Väliin tuli kuitenkin tunne, että näitä lauseita on kyllä sanottu joskus aiemmin jossain. Eivät ne lopulta useimmiten olleetkaan niin ainutlaatuisia, vaan yleisiä totuuslauseita ja arkipsykologiaa. Kieli on lyhyttä ja ehkä liiankin toteavaa kaikessa varmuudessaan. Toisaalta kirjaa oli helppo lukea.

Riikka Pulkkisen toinen romaani Totta on terveellistä luettavaa aikuisille tekojen ja tekemättä jättämisten seurauksista – ja elämän ehdottomasta rajallisuudesta.

Biisinä soi: Iivana Nyhtänköljä: Herran kanssa pellonlaidassa 

c Kari Tahvanainen, Iskelmä Rex, Jokisappi-kirjallisuusohjelma 28.2.2011

Pyhällä maalla

Heitän hetken katseella penniä

meidän koulun kivijalkaan

unetti, oli kevätpäivä, kaverit

                                 lännestä aurinko

piilotin pihalle sen jousen

jonka heinikosta löysin

Tässä on tie jota kuljemme tänään

kirjastoon koulun pihalla

repussa kirjailijan kirjat

vieraana tällä pyhällä maalla

 c Kari Tahvanainen 2011

Oonko se minä?

YLE Radio Suomen maakuntaradiot, myös Pohjois-Karjalan radio, ovat kuulemma parantaneet palveluaan. Lauantaiaamun perinteinen onnitteluohjelma, jossa välitettiin onnentoivotuksia ja soitettiin toivemusiikkia, on lakkautettu. Tilalle on perustettu valtakunnallinen Onnen sävel.

Saman tien YLE Pohjois-Karjalan radio vaikeni lauantailta kokonaan. Maakunnallisen radiouutistarjonnan suhteen olemme nyt viikonloppuisin Iskelmä Rexin varassa. Siellä se monitoimimies Kai Pitkänen vetää niin uutiset kuin toiveet, biisit, kirpputorit ja lauantaitanssitkin. Tai Liina, Seppo, Hertta, kuka kulloinkin.

Minussa kuuntelijana tilanne herättää haikeita ja ristiriitaisia tunteita. Radio on useimmiten auki lauantaiaamupäivisin. Sitä vain jumiutuu kuuntelemaan onnitteluja, maakunnan uutisia - ja Karjalan valoa. Ollaan elämän peruskysymysten äärellä, kun mökinmummo kysyy rutisevalla ja ulisevalla puhelinlinjalla: ”Oonko se minä?”. Ja Anneli Lujanen kiskaisee soittajan maanpinnalle toteamalla että sinähän se oot, annapas tulla ne onnittelut. Mutta nuo ajat ovat nyt ohi. Onnen säveleen mahtuu vain muutama pohjoiskarjalainen onnitteluviesti.

Myös kirjallisuuden esilläolo maakuntaradion ohjelmissa tuntuu vähentyneen. Toimittaja Pirkko Korkalo sai jotenkin kirjallisuuden ja erityisesti vuoden uutuudet elämään katsauksissaan ja haastatteluissaan. Yritin kerran kutsua Pirkkoa kulttuuritoimittajaksi, mihin hän tuhahti, ettei hän mikään kulttuuritoimittaja ole. Mielestäni kyllä oli, henkeen ja vereen. Kunnia hänen muistolleen.

Karjalan valo –ohjelma esittelee maakunnan bändejä ja muusikkoja. Tulee mieleen, eikö ohjelmaa voisi laajentaa käsittämään myös kirjallisuuden kuulumisia. Kirjallisuus jos mikä on nykyistä Karjalan valoa, kulttuuria joka näkyy ja kuuluu, myös valtakunnallisesti. Täällä sinnittelee, ei niin hyvissä oloissa, melkoinen joukko kirjailijoita. Joukko on myös jatkuvasti uusiutuvaa. Niin nuorta kuin vanhempaakin uutta voimaa, uusia kirjailijoita, tulee kirjallisuuden kentälle.

Vaikka nyt lauantait hiljenivät YLE Pohjois-Karjalan radion osalta, täytyy muistaa että sekin on saavutus, kun maakuntaradio on äänessä arkisin kukonlaulusta illansuuhun. Muistan ajan jolloin radiosta kuuluivat vain pariin kertaan päivässä muutaman minuutin uutiset Yleisradion Joensuun toimituksesta.

Silloin radioasema sijaitsi nykyisen konservatorion viereisessä piparkakkutalossa, sen ullakolla. Samaan taloon mahtuivat niin Joensuun taidemuseo kuin pääkirjastokin. Tuli muutaman kerran pistäydyttyä silloisessa pikkutoimituksessa kertomassa rauhanliikkeen tapahtumista. Myöhempinä aikoina onkin ollut mukavaa nähdä täyden palvelun maakuntaradion kehittyminen. Toimituskin on toista maata.

Oonko se minä –mummollakin tulee olla oikeus esittää onnentoivotuksensa maakunnan omilla radiokanavilla. Nyt sen oikeuden takaa vain EU:n itäisin yksityinen radioasema Iskelmä Rex, Jokiradio, kuten sitä kuulee yhäkin nimitettävän; Radio Jokisen seuraaja. Sananvapaus on kaventunut lähes puolella, tältä osin.

Kari Tahvanainen

Kirjoittaja on Suomen Maakuntakirjailijoiden puheenjohtaja

Karjalan Heili -kaupunkilehti 24.2.2011 Ukri-kolumni

Lastusia

Autojen kanssa

elämä kuluu nopeasti

 ***

Talvella voi pakastaa

 ***

Jotkut jäävätkin

raakapakasteiksi

c Kari Tahvanainen 2011 - Tulevan runokokoelman ainesta...