Sinnikäs olento on säilynyt hengissä ja kehittynyt vuosien varrella

Kirjallisuuden ystäville olisi kerrottavaa. 13. – 15.9. konservatoriolla ja yliopistolla pohditaan Jälkeä kirjallisuudessa ja muissa taiteissa ja tieteissä. Joensuun kirjallisuustapahtuman puhujina ovat Joel Haahtela, Riikka Ala-Harja, Aki Ollikainen, Antero Viinikainen, Katja Kettu ja Jaana Kapari-Jatta, Laura Kolbe, Teemu Keskisarja, Anna Kuismin, Ossi Naukkarinen ja Markku Lehtimäki.

     Ohjelma alkaa olla kasassa. Lista julkistettiin juuri Facebookissa. Olen ollut jo vuosia mukana tapahtuman työryhmässä. Hyvä porukka, ammattimaista toimintaa. Yleensä seuraavan vuoden teema alkaa olla haarukassa jo tapahtuman päätöslounaalla sunnuntain illansuussa. Kokoonnumme pitkin syksyä ja talvea, tarkennamme teemaa, etsimme esiintyjiä, haemme rahoitusta.

    Joensuun kirjallisuustapahtuma on, sanoisinko sinnikäs olento. Se syntyi vuonna 2000 taidetoimikunnan piirissä; äiteinä taisivat olla Tuula-Liina Varis ja Eila Nevalainen. Se oli loistoidea.

    Meillä kaikilla kirjan ystävillä on varmasti muistissa unohtumattomia hetkiä konservatorion salista. Kun Jari Tervo puhui Koljatin jälkeisestä ajasta, kun M.A. Numminen improvisoi, kun Claes Andersson pohti ihmisen elämää, kun Pirjo Hassinen avasi teostensa luomiskertomusta. Joukossa on myös jo edesmenneitä, kuten kuoliaaksinaurattaja, humoristi Harri Tapper ja intomieli, Parnasson päätoimittaja Jarmo Papinniemi. Jameissa on jammailtu ja illoissa sekoiltu. Kirjallista laatuaikaa kokonainen viikonloppu, joka vuosi, ilmaiseksi.

Sinnikäs olento tapahtuma on sikäli, että työryhmä on jaksanut viedä ideaa puhtaana kaikki nämä 13 vuotta. Vastuu on siirtynyt taidetoimikunnalta kesäyliopistolle. Meni kymmenisen vuotta ennen kuin vakiintunut kirjallisuustapahtuma pääsi opetusministeriön ”festivaalilistalle” – rahoituksen peruspilari oli isketty paikalleen. Edelleenkin suuri osa rahoituksesta tulee silti satunnaisista lähteistä, mikä luo epävarmuutta. Budjetiltaan kirjallisuustapahtumamme on vielä rutkasti pienempi kuin vaikkapa Kuopion Kirjakantti. 

     Miksipä ei kirjallisuustapahtumasta voisi pikkuhiljaa jo tulla syksyinen Joensuun kirjallisuusviikko. Kirjailtoja, tapaamisia, seminaareja, koulutusta, estradeja, poikkitaiteellisuutta, kirjallisuuden ilmiöitä. Se olisi varmaankin mahdollista, verkostoa vain pitäisi laajentaa, löytää innokkaita ja itsenäisiä tekijöitä, tahoja. Ilosaarirockia tutkiessani olen puhunut henkisestä Ilosaarirockista – tapahtumasta jonka hengessä jo aika monennessa sukupolvessa joensuulaiset järjestävät melkeinpä mitä haluavat; unelmalla on henki. Hesari alkoi kiinnostua Ilosaarirockista vasta kolmenkymmenen vuoden jälkeen. Ehkä kirjallisuustapahtuman tarvitsisi odottaa ansaitsemaansa valtakunnallista huomiota puolet vähemmän.

     Kirjallisuustapahtuman menestyksen takana on hyvä porukka ja lukevat ihmiset. Työryhmä suunnittelee ja ideoi. Meillä on mukana ihmisiä niin kirjallisuuden, taidehallinnon, yliopiston, maakuntaliiton kuin kirjastolaitoksenkin piiristä, verkostoituneita ammattilaisia, vaikuttajia. Porukkaan voimaa tuo myös kansallinen monikulttuurisuus. Suuri osa on junantuomia, pohjalaisia, varsinaissuomalaisia, hesalaisia. Ei mikään huono asia. Asiat rullaavat tällaisessa kokoonpanossa nopeasti ja asiallisesti. Meillä pohjoiskarjalaisilla taitaa olla liikaa kyräilyä ja selkään puukottamista aikaansaapia ihmisiä kohtaan siinä, missä pitäisi olla tekemisen meininki. Kirjallisuustapahtuman tekemisestä olisi paljon onkeen otettavaa muillekin tahoille.

      Mutta tehdäänpäs vielä se kirjallisuusviikko, lähivuosina.

Kari Tahvanainen

Kirjoittaja on kirjailija ja Pohjois-Karjalan kirjailijayhdistys Ukrin varapuheenjohtaja

Kolumni Karjalan Heilissä, Joensuun talousalueen kaupunkilehdessä 10.2.2013

Kuvat: Kari Tahvanainen

www.joensuunkirjallisuustapahtuma.fi

www.ilosaarirock.fi

Joensuun kirjallisuustapahtuma 2013 - Jälki

JOENSUUN KIRJALLISUUSTAPAHTUMA 2013
Jo vuodesta 2000. Nyt 14. kertaa

Jälki kirjallisuudessa ja toisissa taiteissa ja tieteissä 

Perjantain 13.9.2013 yliopistopäivässä kulttuurihistoriallisesta jäljestä puhuvat professori Laura Kolbe, dosentti Teemu Keskisarja ja dosentti Anna Kuismin. Tauon jälkeen dosentti Ossi Naukkarinen ja yliassistentti Markku Lehtimäki jatkavat ekologisen jäljen aiheilla. Illan Pakkahuoneen matineassa esiintyvät nuoret pohjoiskarjalaiset runoilijat.

Lauantain 14.9. kirjailijapäivässä ihmisen jäljillä ovat kirjailijat Joel Haahtela, Riikka Ala-Harja, Aki Ollikainen, Antero Viinikainen ja Katja Kettu sekä suomentaja Jaana Kapari-Jatta. Ilta huipentuu Karjalantalon Jameihin (esiintyjä varmistuu myöhemmin).

Sunnuntaina 15.9. ohjelman aloittaa näyttelijä Taisto Reimaluodon monologi ”Kuu on linttaan astuttu kengän korko”. Paneelissa ”Kaikesta jää jälki” puhetta johtaa Matti Mäkelä ja keskustelijoina ovat Riikka Ala-Harja, Katja Kettu, Anna Kuismin, Antero Viinikainen sekä Tuula-Liina Varis. Jälkisanat tapahtumalle lausuu kriitikko Kaisa Neimala.

- Tarkempaa tietoa tulee tapahtumamme kotisivuille ja Facebookiin 

Kuvat: Kari Tahvanainen 

Lukulistaa - syksystä kevääseen

Talven menu, vai olisiko lista numero yksi. Lukemisen lumo -lukupiirimme lista syksystä kevääseen. 

Sen päälle sitten kaikki muut lukemiset ja kirjoittamiset ja toimittamiset ja suunnitelmat ja raportit ja kolumnit ja esseet. Ei valittamista. Innostavaa ja avartavaa. Olen etuoikeutettu. 

Haruki Murakami: Sputnik-rakastettuni

Antonio Munoz Molina: Kuun tuuli

Kurt Vonnegut: Teurastamo 5 

Téa Obreht: Tiikerin vaimo

Sirpa Kähkönen: Mustat morsiamet

Joel Lehtonen: Putkinotko

Chimamanda Ngozi Adichie: Huominen on liian kaukana

Tatjana de Rosmay: Viimeinen kesä

Paul Auster: Sunset Park

Anthony Burgess: Kellopeliappelsiini

Kanerva Tuominen: Naiset jotka vihaavat naisia

Katri Lipson: Jäätelökauppias

Niina Banerjee-Louhija: Yhden päivän kuningatar

Mikael Jungner: Outolintu

Alicia Gimenez Bartlett: Petra Delicado ja merkityt tytöt

Kauko Röyhkä: Miss Farkkusuomi

Claes Andersson: Oton elämä

Kaj Korkea-aho: Katso minuun pienehen

Pirjo Hassinen: Popula

Heikki Turunen: Hämärätunnin tarinoita

Sofi Oksanen: Kun kyyhkyt katosivat

Tuomas Lius: Keisari

Minna Canth: Työmiehen vaimo

Viivi Luik: Varjoteatteri

Aki Ollikainen: Nälkävuosi

Residenssi susirajalla

Kuva: Kari Tahvanainen

Tuupovaaran taidetalo toimii talvisin kirjailijaresidenssinä. Siellä olisi nyt vapaita kuukausia eli huhti - toukokuu ja syys - joulukuu. Aivan mainio paikka, ja edullinen. Käyttövuoro on aina neljän viikon mittainen.

Taloa ylläpitää Joensuun kaupunki ja residenssitoiminnan pyörittämisessä ovat mukana myös Suomen Maakuntakirjailijat ja Pohjois-Karjalan kirjailijayhdistys Ukri. 

Lisätietoja Taidetalon nettisivuilla

Huuto

Viikon kirjavinkki

Iskelmä Rex, Jokisappi-kirjallisuusohjelma, 14.1.2013

Kari Tahvanainen

Rauha Kejonen

Huuto

176 s., Sanasato, 2012

Nurmeslainen kirjailija Rauha Kejonen on tarttunut uudessa romaanissaan hyvin ajankohtaiseen teemaan, omaishoitajan asemaan ja naiselle asetettuihin odotuksiin. Huuto on tiivis niin tunnelmaltaan kuin tekstiltäänkin – vajaaseen kahteensataan sivuun mahtuvat äidin viimeiset vuodet vanhalla kansakoululla, jossa hän asuu tyttärensä kanssa.

     ”Olgalla on äiti. Ja hänen äidillään on tytär. He ovat kuolleet toisilleen kauan sitten. Äidit ja tyttäret kuolevat. Vain harvat jäävät henkiin.” – Näin romaani alkaa.

     Tarinan myötä palataan välillä Olga-tyttären lapsuuteen ja nuoruuteen. Esille tulevat normatiiviset odotukset miehestä ja perheestä. Itsellinen nainen kuitenkin valitsee ylpeästi toisin. Kohtalon oikkujako lienee, että lopulta Olgallakin on lapsi – lapsi joka on synnyttänyt Olgan, kuten Huuto-romaanin takakannen teksti osuvasti tiivistää, äiti on tyttärensä lapsi. Olga on palannut kolmen vuosikymmenen jälkeen kotipaikalle, joutuakseen dementoituneen äitinsä omaishoitajaksi. Eikä se ole helppoa, varsinkaan kun äiti on ollut etäinen ihminen. Äitimyytti ropisee kuin vanha maali koulun seinistä.

     Minua kiehtoi tässä karheassa tarinassa myös kerronnan tapa. Rauha Kejonen on kirjoittanut teoksensa hyvin episodimaisesti, kohtaukset ovat lyhyitä ja usein voimakkaita, lukijalle jää tilaa kuvittaa tarinaa myös oman kokemusmaailmansa ja elämänhistoriansa kautta.

     Viikon kirjaksi suosittelen Rauha Kejosen uutuusromaania Huuto. Se antaa ajattelemisen aihetta.

Uutta itärintamalta

- Sotakirjeenvaihtajalta sieltä jostain 5.1.2013 - 

Joensuun kasvitieteellinen puutarha Botania viettää parhaillaan avajaisia Joensuussa 5. - 6.1. Botanian pelasti Botanian ystävät ry. -kansalaisyhdistys Itä-Suomen yliopiston vetäydyttyä raukkamaisesti tieteellisen puutarhansa ylläpitämisestä. Ainakin tämä taistelu on nyt voiton puolella täällä itärintamalla. Taistelut jatkuvat Wanhan Jokelan tienoilla. 

Botanian avajaisissa 5.1.2013 oli tunnelmaa ja tropiikin lämpöä. Paikalla oli niin kansainvälistä yleisöä kuin esiintyjiäkin, kuten pakkasneito ja joulupukki. Suomen ja venäjän kieli kaikuivat Botaniassa, puhuva papukaija Juuso puhui suomea, kuten "terve" (kuvassa on Juuson kaveri). 

Botanian kotisivut: www.botania.fi

Kuvat: Kari Tahvanainen

Rautainen joulupukki ja vapahtaja

Leppoisaa joulua ja onnea uudelle vuodelle! 

Joulunalusviikon päivä oli puolessa ja pakasti hiukan. Taivas oli pilvenharmaa ja kotitalon piisistä nouseva savu tuoksui nenässä palavalle koivuhalolle. Navetan hormista kohosi usvaa. Pihamaan lumipenkassa tökötti kahdet sukset. Talon pikkupoika Tapio otti siitä juuri omia Järvisiään ja rupesi laittamaan niitä jalkaan. Kylään pellon takaa tullut naapurin Martti-isäntä sitoi vielä karvahattunsa läppiä leuan alle. Tarttui sitten omiin suksiinsa.

- Mmennäänpäst nyt ssitten, Martti mumisi kohta ja läksi kömpelösti lykkimään tietä pitkin mäkeä alas. Tapiota hiukan jännitti. Olihan tästä reissusta puhuttu jo pitkään.

Edellä menevän Martin musta sarkaturkki lepatti suksien suhistessa kohti mutkaa mäen alla. Reppu heilui selässä. Jalassa sillä oli nahkaiset tallokkaat, jotka olivat nyt tiukasti kiinni vanhan näköisten puusuksien mäystimissä. Tapio hiihti melkein kannoilla, yritti hiukan jarrutella ettei olisi törmännyt Marttiin. Toisessa Järvisessä oleva peltinen paikkalappu jarrutti ja tahtoi vetää suuntaa vasemmalle.

Mäen alla Martti jarrutti kumarassa, sukset aurauskulmassa. Sitten hän rupesi kiipeämään penkan ylitse, työläästi pään ja käsien vapistessa. Kun Tapiokin oli päässyt penkan yli, Martti alkoi avata latua puhtaaseen lumeen kohti pellon takana näkyvää metsänlaitaa. Jänikset olivat viitoittaneet polkunsa samaan suuntaan.

Kohtalaiseksi kasvaneen suomännikön suojissa oli valkoinen hämärä. Tovin hiihdettyään he alkoivat lähestyä vanhaa harmaata sammallatoa. Sen ympärillä seisoi kuin lumisia olentoja parissa rivissä. Tapio hätkähti kun ne putkahtivat näkyville. - Turveseipäitä! Hän muisti niiden olleen siinä vuosikaudet samanoloisina. Joskus ne olivat kesällä pelottaneet mustuudessaan ja suon hiljaisuudessa. – Kaipa ne olivat unohtuneet siihen viimeisestä turpeenteosta. Ja latokin, se oli aivan tyhjä. Mitä nyt muutama turvemöykky nurkassa. Avoimesta oviaukosta oli tuuli tuiskuttanut lunta sisälle.

Martti pysähtyi ladon ovelle ja kömpi suksiltaan sisälle. Hän hymyili hiukan ovelasti Tapiolle olkansa yli ja pyyhkäisi sitten nahkarukkasellaan lunta lumisen kasan päältä. Esille tuli tervaskannon kappaleita ja tuohikäppyröitä. Tapiotakin hymyilytti kun hän tajusi. Kesällä, kun oli käyty täällä, Martti oli veistellyt kirveellään kaikenlaisia tervaskantoja ja kantanut niitä yhteen kasaan kuivamaan. Siinä ne nyt olivat.

Pian iloinen nuotiotuli roihusi vähän matkan päässä ladosta pienellä aukiolla. Se sulatti nopeasti loputkin lumet altaan ja ympäriltään, muutamia puolukanvarpuja ja kanervia alkoi tulla näkyville. Sillä aikaa Martti oli jo katkonut pikku kuusesta oksia istuimiksi lumipenkalle. Reputkin olivat siinä vieressä. Kohta päästäisiin töihin. Ja sitten nuotiokahville. Mustakylkinen pannu täynnä lunta riippui jo kepinnokassa liekkien keskellä. Jännitys pisti Tapion heiluttelemaan jalkojaan havuilla istuessaan.

Martti hyräili taas jotain jouluista, sen pää tärisi väliin nykäyksittäin sivulle. Ensi töikseen se oli kaivanut repustaan tervapurkin ja sudin, laittanut ne lämpenemään nuotion vierelle. Nyt se oli jo lämmittämässä Tapion suksien pohjia liekeissä. Kohta olisi aika tervata sukset.

Eikä Tapion tarvinnut tehdä muuta kuin ihmetellä vieressä. Martti kuumensi ensin kummankin sukset ja levitti sitten tervaa niiden pohjiin. Muutama tällainen kerros ja liiat tervat pyyhkäistiin rätillä pois. Sitten sukset joutivatkin jo kuivumaan hiukan kauemmas nuotiosta.

Kahvi vähän poltteli, emalimukin reuna oli kuumunut ja sattui huuleen. Mutta hetken puhaltelun jälkeen siihen jo tottui. Tapiolla oli oma punainen mukinsa, Martin valkoisessa mukissa oli muutama kuhmu.. Sokeria ja pullaa oli kahdessa äidin laittamassa ruskeassa paperipussissa reppujen päällä. Jossain raakkui varis talvista nauruaan. Muuten metsässä oli hiljaista. Aurinkokin pilkahti jo pilvipeitteen raosta lähellä taivaanrantaa. Terva ja savu tuoksuivat pakastuvassa säässä. Tapio katseli Marttia kun tämä tunki pullapalasta käsi vapisten suuhunsa. Se katsoi takaisin ja silmät hymyilivät.

Monet varmaan luulivat Marttia sekopäiseksi, tai humalaiseksi. Se kun tärisytti päätään koko ajan toiselle sivulle ja heilutteli vastaavasti kättään väliin vähän minne sattui. Puhe oli useimmiten mumisevaa ja nopeaa, naurahdusten säestämää. Sitä oli äkkinäisen vaikea ymmärtää. Kasvot olivat rokonarpiset, ja saunassa niitä arpia näki vähän joka puolella ruumista. Selkää pestessä sai ihan varoa koskettelemasta.

- Mmelkonen suovaellus sse miulla oli, oli Martti joskus hymähdellyt saunareissulla.

Kranaatti oli räjähtänyt suolla, aivan lähellä. Siihen oli nuoren miehen sota päättynyt. Koti-Pälkjärvi oli menetetty. Lopulta uusi koti oli löytynyt täältä Koivulahden kylältä, hänelle ja vanhalle äidilleen, kahdelle evakolle. - Sillä oli rautaa sisällään vieläkin niin että ihan hirvitti ajatella. Mukana aina iso kasa tablettipurkkeja. Ja puukko vyöllä. Se kutsui sitä sotapuukkoaan vapahtajaksi.

- Jjokos myö llähettäs ttakasin päin, Tapio? Martin kysymys herätti pojan mietteistään. – Alkkaa ttuo ppimenemmään ruveta kohta. Jjoulupukki vielä tulloo hakemmaan meijät.

- Elä narroo. Ja tiijänhän minä, mikä se joulupukki on. Ois tiällä suolla mukava olla vaikka pimmeessäkin, kun on tämä nuotio. Pitäsköhän tulla uuvestaan joskus iltapimmeellä? Lähtisithän sinä? Se ois kyllä mukava matka, varmaan ne antaa lähtee, kun on sinun kanssa.

Nuotio jäi vielä savuamaan ladun päähän, kun he aloittivat hitaan matkanteon kohti suometsän laitaa ja siitä pellon halki kotia kohden. Sukset luistivat nyt ihan eri tavalla, kun niissä oli tuore terva pohjassa. Tervaa oli valunut sinne tänne suksien päällekin, aina peltipaikkaa myöten. Kirveen varsi näkyi Martin repun läpän sivusta. Sen sauvat nousivat ja laskivat suhahdellen pakkaslumessa, se meni vähän kumarassa. Tapio myhäili mielessään Martin menoa katsellessaan, kun hän muisti viime joulun. – Se on kyllä ihan kuin joulupukki.

Novelli on teoksesta:

Kari Tahvanainen

Eläimenkaltaiset ystäväni

Ilias. 2005